Skanssi
Pusken eteenpäin kauppakeskuksen keskusaukion halki. Toppatakki päälläni on kuuma ja lumesta märät hiukset roikkuvat kasvoillani. Ihmismassasta nouseva jatkuva pauhu muuntuu takaraivossa tykyttäväksi valkoiseksi hälyksi.
Melkein törmään rattaita työntävään äitiin. Hän on pysähtynyt keskelle aukiota eikä tee elettäkään väistääkseen. Olen jo ärähtämäsilläni hänelle, kun panen merkille hänen luonnottoman liikkumattomuutensa.
Vilkaisen ympärilleni. Kaikki ovat jähmettyneet sijoilleen. On kuurouttavan hiljaista. Vastapäisen kahvion seinästä työntyy jotakin harmaata massaa, joka käyttäytyy kuin savu, kuin lieju. Se kiertää muut ja seisahtuu värisevänä eteeni. Sillä ei ole silmiä, mutta sen tuijotus porautuu lävitseni. Tiedostan oman mitättömyyteni jonkin täydellisesti käsittämättömän edessä.
Muille aika palautuu. Minä jään katsomaan tyhjyyteen.
