Paluu Putkinotkoon

Sain kasan kirjallisuutta, kuten joskus käy. Kolme laatikkoa täynnä romaaneja ja muuta. Kasan kohtalo on sama kuin ennenkin: Otamme ne, mitkä haluamme, ja loput lähtevät eteenpäin kavereille ja tovereille. Maksutta totta kai, koska eihän niissä ole ainuttakaan meidän markkaamme kiinni.

Kirjoja lajitellessani vastaan tuli Joel Lehtosen Putkinotko. En ole sitä koskaan lukenut, mikä kyllä pätee aika moneen muuhunkin kirjaan, mutta nyt panin merkille tunnereaktion. Vitutusta. Aggressiota. Luin takakannen, missä kirjaa kehuttiin suurin sanoin: ”Putkinotko on Suomen kirjallisuuden hienoimpia merkkiteoksia.” Muuta ei tarvittu – käyrä lähti välittömään nousuun.

Miksi? Eihän minulla ole mitään Joel Lehtosta tai hänen tuotantoaan vastaan. En ole koskaan tavannut miestä tai lukenut hänen kirjojaan. Mistä sitten kumpusi se viha kädessäni pitelemää kirjaa kohtaan?

Pienen hetken miettimisen jälkeen keksin syyn: koulun äidinkielentunnit.

Minä olin äikässä varsin hyvä. Kielioppi ei tuottanut vaikeuksia, ja ainekirjoituksestakin tuli tasaisen hyvää numeroa. Kyse ei siis ollut aineesta, jota olisin inhonnut tai jossa olisin ollut tuskastuttavan huono. Silti jokin äikäntunneissa on hiertänyt jo kouluajoista asti, vaikkakin vasta nyt aloin hahmottaa, kuinka isosta asiasta onkaan kyse.

Yläasteen ja lukion tunneilla meille tuputettiin asioita. Sitähän se koululaitos tekee, ja joku voisi väittää, että se on sen tehtäväkin. En nyt halua lähteä keskustelemaan pedagogisista jutuista, koska aihe on laaja enkä tiedä niistä mitään, mutta oma näppituntuma on, että ainakin tietyissä aineissa saisi olla enemmän luovuutta ja löytämistä. Mielipiteen kunnioittamista. Vaan harvapa opettaja 80-luvulla varsinaisesti kunnioitti oppilaitaan ihmisinä, eikä siis myöskään heidän mielipiteitään.

Äikässä meille kerrottiin, mitkä teokset ovat tärkeitä. Näitä väitteitä ei perusteltu, koska oppilaille ei tarvinnut perustella. Riitti kun asiat hakkasi päähän ja kysyi kokeessa. Ajatteluun tai, herra paratkoon, kyseenalaistamiseen ei ollut mitään syytä sortua. Ja nyt tajusin, että juuri tuosta autoritäärisestä opetustavasta johtuen aloin karttaa sitä kirjallisuutta, jota älymystö, eliitti tai opettajat ihannoivat. En ole lukenut Seitsemää veljestä enkä Kalevalaa enkä Täällä Pohjantähden alla enkä Tuntematonta sotilasta. Enkä Putkinotkoa. En ole koskaan halunnut, tai vaikka olisinkin, en ole päässyt äikäntuntien rakentaman muurin ylitse.

Kyse ei ole ollut tietoisesta päätöksestä. Kyse on koululaitoksen, opetusmenetelmien ja äikäntuntien aiheuttamasta vastareaktiosta. Meille opetettiin, ei niinkään miten runoja tulkitaan, vaan miten niitä kuuluu tulkita, ja samalla lyötiin motiiveja ja sanoja runoilijan suuhun. ”Tätä hän tarkoitti. Tämä on ilmiselvä tulkinta, tähän pitää päätyä.” Ja sen jälkeen en ole juurikaan koskenut runouteen, koska en vittu saatana perkele halua vahingossakaan ryhtyä analysoimaan runoutta.

En myöskään halua lukea niitä kirjoja, joita äidinkielenopettajien leegiot minulta edellyttävät, jotta olisin hyvä oppilas, laajasti lukenut kirjailija tai sanalla sanoen ihmisarvoinen olento. Ajatuskin Putkinotkon lukemisesta kasvatti metrisen kyrvän keskelle otsaa. Yhteen sivistyskirjaan ryhdyin muutama vuosi sitten, kun luin Scott Fitzgeraldin Kultahatun, ja sehän oli aivan hemmetin hyvä. Pitää lukea joskus uudestaankin.

Arvatkaapa mitä kirjallisuutta äidinkielenopettajani eivät arvostaneet. Niin, scifiä ja fantasiaa. Ne olivat jotain, mistä oppikirjat eivät kertoneet ja jotka voitiin ohittaa merkityksettöminä. Sai niitä lukea, tosin. Ehkä ne olivat niin turhaa tavaraa, ettei niistä edes katsottu olevan haittaa. Kunhan nyt luki jotain. Nyt pelottaa ajatellakin, että äikäntunnit olisivat tuhonneet kokonaan, juuria myöten, kykyni nauttia lukemisesta. Puistattavaa. Muttei kaukaa haettua. Peruskoulun ja lukion liikuntatuntien jälkeen en ole kovinkaan usein nauttinut liikkumisesta, vaikka yhdessä vaiheessa kävin lenkeillä ja harrastin kilpauintia ja aikidoa. Sellaisen ilon tappamiseen ei tarvita kuin riittävän pitkään jatkunutta ylenkatsetta ja autoritääristä pakkopullaa. Kun siitä vihdoin pääsee eroon, ei halua enää olla koko paskan kanssa ikinä missään tekemisissä.

Nyt olen järkyttynyt. Vuosikausien ajan minulle on kerrottu, että kannattaisi lukea laajalti, jos aikoo kirjoittaa laajalti. Olen tästä älyllisesti täysin samaa mieltä. Niinhän se on. Ihannoin Boris Hurttaa hänen laajan lukeneisuutensa vuoksi. Saara Henriksson bloggaa lukemistaan kotimaisista nykykirjoista kadehdittavan paljon, ja Tuomas Saloranta on hänkin selvästi lukenut paitsi genrekirjallisuutta myös kaikkea muuta. Ja moni muu. Ihailen heitä ja heidän lukeneisuuttaan! Haluaisin pyrkiä samaan. Silti hyvin harvoin teen mitään asian hyväksi. Ja nyt tunnun löytäneeni syyn.

Siispä heristän nyrkkiäni menneisyyden suuntaan, lausun muutaman sopivan kirouksen olosuhteille, jotka edelleen aiheuttavat allergisen reaktion heti kun puhutaan kirjallisuuden ja etenkin kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksista.

Sen jälkeen siirrän Putkinotkon jäävien kasaan ja otan sen lukulistalleni. Nyt kun tunnistan demonini, voin taistella niitä vastaan. Minähän luen Joel Lehtosta, ja jos kirja on hyvä, nautin siitä. Piru vie.

Advertisements

3 responses to “Paluu Putkinotkoon

  1. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä pidät Putkinotkosta. Minäkään tosin en ole sitä lukenut.

    Minun lukuintoani on tappanut kirjallisuuden sivuaineopinnot. Tuntuu välillä mälsältä, että joku toinen määrää, mitä luen ja mitä minun pitäisi niistä tulkita. Myöhemmissä opintojen vaiheissa saa toki valita luettavia kirjoja itse, mutta vielä toistaiseksi en ole päässyt sinne asti.

    Yritän siedättää itseäni lukemalla aina välillä jonkun klassikon vapaaehtoisesti. Viimeisin oli Orjattaresi. Olihan se ihan hyvä. Oli mukavampi lukea, kun ei ollut ”pakko”.

  2. Itsehän luin *kehusk kehusk* Kalevalan jo alakouluikäisenä (koska huvitti ja tykkäsin siitä). Seiskaveikasta pidän myös, koska senkin luin ekan kerran tuntien ulkopuolella, ja monet muut klassikot olen lukenut vasta sen jälkeen kun ei ole ollut pakko. (Tuntsaa en vieläkään, aihe ei oikeastaan kiinnosta, mutta ehkä vielä jonakin päivänä.) Seuraava Rojekti on Alastalon salissa, että voin käyttää äidiltä perittyä rintanappia (”Olen lukenut Alastalon salissa”).

  3. Et ole yksin kokemuksinesi. Joudun tosin kiittämäänkin ainakin paria äidinkielenopettajaani (Riitta-Bella Hannulaa ja Tuula Terhoa) kirjoittamaan kannustamisesta. Mutta merkkiteosten käsittelyssä koulutunneilla oli jotain kieroutunutta. Kirjasta tykkääminenhän on aina subjektiivista. Ihminen sanoo nöyrästi, että ”minä olen ehkä omituinen mutta tykkään tästä ja en tykkää tosta”. Mutta tämä ei päde ”maailmankirjallisuuden helmiin”, ilmeisesti ne ovat yllä arvostelun. Ja ne eivät välttämättä ole helpoimmin lähestyttäviä lapsille ja nuorille.

    Opettajan puolustukseksi on sanottava, että hänen näkökulmansa on eri kuin lapsen. Hän näkee itsensä lastuna laineilla joka haluaa kainosti esittää, että maailmassa on muutakin kuin mitä valtamediat mainostavat. Toivovat että lapset joskus muistavat opettajan sanoneen, että on olemassa kirjoja joissa on myös syvyyttä. Lapsi saa tylsän antisankarista kertovan pitkäpiimäisen aikuisten kirjan käteensä ja kuulee opettajan sanovan ”tätä on oikea kirjallisuus”. Lapsella ei ole vielä näkemystä siihen, mitä kaikkea maailmassa on.

    Toivon, ettei koodaamisen opetuksen kanssa käy samoin. Koodaaminen on ihan parasta ja voimaannuttavaa (joskus raivostuttavaa) ja se on hyvä tapa opetella ja opettaa ajattelemista. Mutta muuttaako koululaitos senkin pakkopullaksi? Rokottaako koululaitos yhden sukupolven koodaamista kammoaviksi? Toivottavasti ei.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s