Kirjailijan kesä

Mistä tietää, että blogin pitämisessä ei ole paljon järkeä? Siitä kun työn alla on edelleen blogaus menneen kesän menoista ja sen ensimmäinen versio alkoi ”kohta alkaa olla syksy”. Toisaalta ei juuri muussakaan mitä teen ole mitään järkeä. Siispä blogi menee siinä samassa syssyssä vastakin.

Vanha alku ei kyllä enää kelpaa, onhan jo marraskuu ja aamulla ollut häijyimmillään monta astetta pakkasta. Uusi aloitus kulkekoon siis jotensakin näin:

Kesästä on kulunut jo hetki, aamuisinkin ulko-oven viluisammalla puolella saa kammeta suun auki jääpiikillä, ja kirpparilta pitää etsiä päähän kunnon karvalakki. Sen jälkeen sen kun liimaan kaksi keskikokoista marsua kulmakarvoiksi ja larppaan maineikasta itäjohtajaa fillaroidessani työpaikalle. On siis vihoviimeinen aika sulostuttaa blogosfääriä peruskoulun ainekirjoitusotsikoiden kestosuosikilla: Minun kesäni. (Tarkkaavaisimmat saattavat huomata, että tämä ei vastaa todellista otsikkoa.)

Vuoden alussa pitämäni lukupäiväkirja (tiedosto) kaikesta lukemastani, katsomastani ja kirjoittamastani oli ehtinyt kuolla jo kevään kuitteilla, joten kesää ei moinen pedanttisuus päässyt pilaamaan. Ehkä ne luetut kirjat voisi koittaa rekonstruoida muistin syövereistä, ennen vuoden loppua.

Kesän merkittävin keikka oli Archipelacon, mutta siitä kirjoittelin aikanaan erikseen. Jos jäi kesällä lukematta, tsekatkaa läpi nyt. Edes kuvat.

Would you buy a booklet from this man? In fact, did you?
(Photo credit: Henry Söderlund)

Heinäkuussa vanhenin taas vuodella. Jos kesän saisi eliminoitua kokonaan, jäisin varmaan ikinuoreksi, sillä talvella en koskaan vanhene vuotta. Tai ikikeski-ikäiseksi, mitä näitä nyt on. On sitä jo huomannut iän kertymisen. Jossain vaiheessa vielä olin täysin valmis laittamaan wappuna niskaani opiskelijahaalarit, mutta muutamaan vuoteen en ole oikein tuntenut enää kuuluvani siihen joukkoon. Ehkä se on se reilun kahden vuosikymmenen ikäkuilu.

Itse bileet olivat jees. Tero Y. toi mukanaan amerikkalaisen filkkaajan David Weingartin, joka esitti muutaman biisin kaapista löytyneellä kitaralla. Soitin tosin oli niin epävireinen, että David toivotti sille hyvää loppuelämää juhannuskokon tarveaineena. Vanha kemistikaverini Jussi V. toi pesueensa paikalle kunnon jenkkiraudalla, ja pääsin minäkin sen kyytiin. Hudson, olisiko ollut vuosimallia 1956, oli komea kuin mikä, ja päätynee joskus johonkin novelliini.

Lopultakaan en huomannut kutsua kaikkia niitä, joita olin meinannut. Archipelacon juuri ennen juhlia sotki ajatusjärjestelmiä sen verran tehokkaasti. Sanoisin muuten, että ensi vuonna sitten taas, mutta silloin syntymäpäiväni osuu Finnconin kohdalle, ja sitä seuraavaa vuotta en vielä edes mieti. Fiiliksen mukaan. Parina aiempana vuonna juhlien teemoina on ollut Portal ja Paranoian vesisotalarppiversio, mutta nyt en saanut mitään kunnon ideaa, ja jälkikäteen jäin pohtimaan, tuliko koko homma vedettyä vain autopilotilla, ilman visiota. Mitään ei kannattaisi tehdä ilman kunnon dravia, ei novellia, ei juhlia.

Pari päivää myöhemmin lähdin kirppisreissulle kirjailijakollektöörien Hurtan & Haarikon kanssa. Perkeleellisesti meille osui kesän kenties kuumin päivä, joten paluumatkalle jostain Laitilan seutuvilta suunnattiin jo iltapäivällä. Saalis oli kohtalainen, ja olennaisempaa olikin viettää aikaa samanmielisten seurassa. Haarikko opetti keikan kuluessa muutaman ammattilaisniksin, joita en tietenkään tässä sen tarkemmin kuvaa.

On ollut yllättävää huomata, miten bibliofiiliys on ollut ystäväpiirissäni vähäisempää kuin joskus aikanaan luulin. 15-20 vuotta sitten vähän jokaisella oli puutelistallaan useampi kirja, joita oli kiva bongailla kamuille omilla retkillään. Tuntui siltä, että kyseessä oli laajan piirin yhteinen harrastus. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin eroavani muista. Monia ei kiinnostanutkaan hankkia täyttä sarjaa Otavan SciFiä tai FAN-sarjaa tai muutakaan. Oikeastaan se olinkin vain minä. Toisaalta en myöskään lukeutunut suurkeräilijöiden joukkoon, koska hankin kirjoja aika harvakseltaan, pari kerrallaan, eikä kokoelmakaan ollut kuin parituhatta nidettä, tai noihin aikoihin ehkä vain tuhat. Kovemman luokan kollektööreillä kun on lähtöjään viisinumeroinen määrä nimikkeitä. Nyttemmin, parin vuoden aikana, olen tehnyt isompia kaappauksia aina silloin tällöin, ja vaikka kokoelman koko ei vieläkään ole mikään rehvastelun aihe, asenteen puolesta alan tuntea jo tiettyä itsevarmuutta sellaisten asialleen omistautuneiden mestareiden kuin Haarikon ja Hurtan seurassa.

Itse asiassa yksi hieno hetki kesän aikana oli, kun pääsin kyläilemään Harri Haarikon luona, vaikka tietenkin munasinkin itseni. Harrin hyllyistä näin, miten kirjastonsa voi järjestellä ja luokitella näyttämään hyvältä. Edgar Allan Poen teoksille, eri laitoksineen kaikkineen, oli oma hyllynsä, scifisarjojen rinnalla kulki omat metrinsä Keltaista kirjastoa, Wanhain herrain teoksille oli taas oma osionsa. Kaikki näytti olevan järjestyksessä ja nätisti esillä. Tämä oli hänen ykköshyllynsä. Naapurihuoneessa oli kakkoshylly, jossa luokittelu ja lajittelu jatkui, rock-kirjallisuudelle oli oma pikkuhyllykkönsä ja muuanna majailee vielä kolmoshylly, jota ei ole niin tarpeen pitää framilla. Joskus ehkä meilläkin on asunto, jossa kirjahyllyt saadaan ruotuun ja rotiin, ja kirjat fiksummin esiin. Mainittakoon, että tämän vierailun myötä vietin useamman illan järjestellessäni omaa kokoelmaani järkevämmin, ja jopa hieman tiiviimmin.

Se mainitsemani munaus liittyy tarjoiluihin, joissa ei ollut mitään valittamista. Lasillinen hyvää konjakkia maapallobaarikaapista, jollaisen itsekin joskus haluaisin omistaa, sekä uunissa tehtyjä lämpöisiä voileipiä, jotka ovat kuuluneet perusruokavaliooni varmaan 35 vuotta. Vaan näissäpä leivissä oli sieniä, ja minä olen sen verran moukka, etten niiden päälle mitään ymmärrä. Edessä oli siis dilemma. Joko kakistelen ja syön mitä tarjotaan, tai paljastan moukkamaisuuteni ja nypin sienet leivän välistä. Päädyin nyppimään. Toista leipää en kehdannut teurastaa vaan lahjoitin sen Borikselle. Seuraavaa kutsua odotellessa!

(Kuvan nappasi h.j. haarikko)

Heinäkuuhun kuului muutakin kirjallista menoa, joskin mökkilomaviikko Kustavissa perhe Saarion mökissä oli luonteeltaan enempi pelillinen. Illat kuluivat seurapelien, kuten Carcassonnen, Arkham Horrorin ja Sentinels of the Multiversen parissa. Androidiin ei olla tartuttu sitten parin vuoden takaisen, johtuen ehkä siitä, että sääntöjen selostamiseen menee muutama tunti, ja peliin aivan käsittämättömän monta. Muun vieraskunnan myötä olisi tarjoutunut tilaisuus harjoittaa brasilianportugalin taitojani, mitä ei kyllä usein käy, mutta ei niillä minun päästäni löytyvillä fraasinjämillä olisi muusta puhuttu kuin siitä, onko sairaala kaukana, onko minulla kuuma, ja tilattu olutta. Ja minä en edes juo olutta.

Usvaleirejä kesään mahtui kaksi, ensin perinteinen kesäleiri heinäkuussa ja käsikirjoitusleiri elokuussa. Ristiinan reissuissa on aina rassannut se, että pitkät ajomatkat nimenomaan ratin takana imevät kaikki mehut. Päästiinpä siitäkin dilemmasta, sillä jälkimmäisellä keikalla auto alkoi Ollin ohjauksessa oikutella ja sittemmin koko kytkin antoi periksi. Korjaaminen olisi tullut kalliimmaksi kuin tuntui järkevältä, joten auto joutui sitä myöten myydyksi. Nyt olo on kyllä pirun orpo, liikkumisen vapaus kun oli vapautta sekin, ja nyt on sitten sen varassa, kuinka pitkälle jaksaa pyöräillä, tai kulkeeko Onnibussi. Muu julkinen liikenne on naurettavan hintaista. Katson sinua, VR.

Leiriraporttia ei syntynyt, kummastakaan. Toisaalta muutakin kirjoitettavaa piisasi, ja toisaalta viime vuoden saavutuksia on paha ylittää. Mahtavia kirjakaappauksia, tuliaseilla ja jousilla ampumista, tulenpuhallusta. Positiivisena nostona mainitsen visiitin Helenan (Waris) ja Jannen (Nykänen) luo katsomaan Uniin piirretyn polun perusteella tehtyä elokuvaa, ja tuli siinä tavattua myös melkoista mainetta niittänyt kirjailijatoveri Salla (Simukka). Helenan ja Jannen luona on joka kerta mukava käydä, koska siinä huushollissa yhdistyy uniikilla tavalla rento meininki, fiksu seura ja kiinnostavat keskustelut. Tunkisin sinne kylään viikottain, jos asuisivat lähempänä. Leirireissun negaosastolta löytyy puolestaan kahden öögonin sviddumainen silmätulehdus, joka onneksi ei estänyt paluuajoa.

Traconista, joka järjestettiin syyskuun alussa, kirjoittelin pidemmät pätkät, mutta samalla kun olen vääntänyt tämän tekstin uusiksi, olen myös lyhennellyt monia kohtia. Traconin tiristän nyt yhteen kappaleeseen.

Eka Tracon, menisin toistekin. Olin Arrenin kanssa työvoimana, mutta palveluksiamme ei tarvittu kuin rakentamiseen, joka päättyi lauantaiaamuna. Lopun viikonlopun hengailimme paikalla ja minä tein pikaisen hyökkäyksen alueen antikvariaatteihin. Rakentamisen organisointi teki suuren vaikutuksen. On helppoa olla duunarina, kun koko ajan on selvillä, mitä tehdään ja miksi, ja minne mennään seuraavaksi. Täydet pojot. Kävimme katsastamassa myös yhden cossi-esityksen ja pyhä Zarquon sentään, miten hienoa settiä oli tarjolla. Katselin menoa haavi auki. Loistavia pukuja, mahtavia esityksiä. Woot! Kävimme myös istumassa aikamatkaesitelmän, mutta se oli hukkareissu. Vinkki esitelmöijälle, että alentuva suhtautuminen omaan aiheeseensa ja yleisön luultavimpiin intohimon kohteisiin ei luo hyvää esitystä. Doctor Wholle vittuilu on epäilemättä yhtä antoisaa kuin mille tahansa muullekin aiheelle, mutta yleisö on hyvä osata valikoida oikein. Lisäksi, eiköhän kaikille ole selvää, ettei aikamatkailu ole arkihommaa nykypäivän resursseilla, jos milloinkaan mitenkään, joten sen toistuva alleviivailu yleisön älykkyyttä halveksuen ei ollut varsinaisesti tarpeen.

Se olikin viimeinen keikka, mitä autosta lähti. Sunnuntaina ajettiin Tampereelta takaisin. Seuraavana aamuna meinasin ottaa sen duuniin kauppareissua silmällä pitäen ja ajoin pois parkista. Sen jälkeen ajoinkin takaisin parkkiin ja olin hemmetin tyytyväinen, ettei tarvinnut työntää. Vaikka kyseinen Nissan ehti olla perheemme käytössä monen vuoden ajan, en tullut antaneeksi sille minkään sortin lempinimeä. Enää ei ole tarvettakaan.

Roskakirjailijaseminaarin ohjelma

Tapahtui kesällä varmaan muutakin, ja syyskuussa myös. ja Lokakuussa. Kirjoja päätyi haaviin sieltä ja täältä, kirjoittelin novelleja, toimitin kirjoja, kävin Mörövuoren juurella, pelasin Sentinelsiä, sain palautetta Portti-novelliini (deadlinen jälkeen tietenkin) Paikalliselta kirjoittajapiiriltä ja Rumalta vauvalta (mistä suuri kiitos). Vaan mitäpä niistä, eiköhän tässäkin ole jo enemmän materiaalia kuin keskivertolukija jaksaa kahlata läpi. Voisin toki jatkaa vielä kertomalla kolmipäiväisestä rumbasta Turun kirjamessuilla, yhden päivän räjähtävästä ja läpensä uuvuttavasta keikasta Helsingin kirjamessuille tai jopa kolmen hengen (kera kustantaja Salovaaran ja kirjailija Hurtan) roskakirjailijaseminaarista, jossa sielut jynssättiin niin kiivaasti konjamiinilla, että edelleen päässä soi Göstä Sundqvistin tuotanto kilpaa Bobby Aron rallien kanssa. Mutta päätetään nyt kuitenkin tähän.