Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2012

Raapaleet 61-75

Oman elämänsä antisankari

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta hankimatta. Sitten ihmissusi puri minua.

Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.

”Sinun piti purra edes yhtä ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait purra mitä eläintä vain. Ja minkä kimppuun kävit?”

”Suden”, uikutan.

”Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”

”Susisusi?” heilutan häntääni varovasti.

Koko lauma ulvoo naurusta.

Taas hävettää.

Yöpuhelu

Havahduin vaivoin siihen, että puhelimeni soi. Pimeässä hapuilen hyllyä kädelläni, kunnes kapula vihdoin löytyy. Käperryn peiton alle samalla, kun vien puhelimen korvalleni. ”Niin?” mutisen miten kuten mirofoniin.

”Hei,” sanoo naisen ääni, ”oletko kotona?”

”Joo”, vastaan nyt marginaalisesti enemmän hereillä, vaikka väärä numero se on silti.

”Oletko sängyssä?” ääni kujertaa. Ennen kuin ehdin vastata, nainen jatkaa. ”Mitä sinulla on päälläsi? Älä vain sano, että nukut alasti!” Nauru on heleää ja leikkisää.

Olen täysin hereillä ja kierähdän selälleni. Vapaa käteni etsiytyy itsestään haaroväliini. ”Kuka siellä on?” kysyn.

Samassa tunnistan äänen. ”Jumalauta Siri, joko taas? Nyt loppuu ne pilapuhelut!”

Huomenna vaihdan iPhonen nokialaiseen.

Alcubierre

”Herra al-Rashid, erittäin mielenkiintoinen tieteellinen havainto, mutta miksi meidän pitäisi olomme turvattomaksi?”

”Kuvitelkaa hetki. Istutte kotonanne. Kuuluu ääniä, jotka tunnistatte lähtevän tankista. Kuuluu tykin jylyä. Räjähdys. Katsotte ulos. Naapurinne talo on murskana. Tankkia ei näy. Ette tiedä missä se on. Ehkä takapihallanne? Mitä tapahtui? Ette tiedä. Tunnetteko olonne turvalliseksi?”

Salissa vallitsi hiljaisuus.

”Siriuksen järjestelmässä havaitsemamme suunnattu energiapurkaus oli valtaisa, liian iso selitettäväksi kaksoistähden omalla dynamiikalla. Ainoa toimiva selitysmalli on Alcubierren moottori. Avaruusalus syöksyy tähtienvälisen avaruuden halki keräten hiukkasia edellä työntämänsä kuplan pinnalle. Pysähdyttäessä syntyy mahdollisesti jopa koko järjestelmän tuhoava räjähdys.”

”Emme tiedä, missä tuo alus nyt on. Tunnetteko olonne turvalliseksi?”

Astronomiahuhupuhe

Pieni meteoriparvi saavutti suurta asteroidia. Meteoreja jännitti ja muutama törmäili tohkeissaan toisiinsa. Yksi niistä, nikkelipitoisin, oli valittu puhemieheksi.

”Anteeksi herra!” se huikkasi kun välimatka alkoi kuroutua umpeen. ”Anteeksi, voisimmeko häiritä hetken?”

”Mikäs tässä”, asteroidi tuumasi. ”Ei minulla mikään kiire ole. Mitäs asiaa teillä pikkukivillä on?”

”No kun me kuulimme, että ihan pian sinulla koittaa suuri päivä. Ja me tahdoimme onnitella sen vuoksi.”

”Ja pyytää nimmarit!” kiekaisi tuskin kilon painoinen möhkäle parven perästä.

”Mikäs suuri päivä minulla on?” ihmetteli asteroidi.

”No planeettatörmäys tietenkin!”

”Olettekos te mukulat taas kuunnelleet niitä radiolähetyksiä? Pelkkää perusteetonta pelottelua. Kyllä tässä vielä kierroksia pari miljoonaa ehtii kertymään.”

Eläinkuriiri

Hymyilen lentokenttävirkailijalle ihan kuin siitä olisi jotain hyötyä. ”Paperit”, hän pyytää. Tai käskee. Ojennan passini. Yrmeä mies selailee sitä kuin sanomalehden otsikoita. ”Ja minne matka?”

”Las Vegasiin”, vastaan. Laitan matkatavarani minulle osoitetulle liukuhihnalle. ”Ja sitten olisi nämä.” Osoitan kahta kantolaatikkoa jalkani vieressä.

”Ja mitähän niissä on?”

Ladon kaikki tarvittavat asiakirjat tiskiin. Vesikauhurokotustodistus, verolippu, terveyslausunto. ”Yksi kääpiölohikäärme ja kolme astraalikissaa.”

Voitokas virne kohoaa yrmeille kasvoille. ”Sääntöjemme mukaan yksi henkilö saa kuljettaa vain yhtä eläintä.” Niin olin arvellutkin.

Kerään paperit rauhallisesti takaisin taskuuni. Samalla kissat soljuvat kopan seinamien läpi ja lennähtävät kehoni sisään.

”Sääntönne taitavat nimenomaan sanoa ’fyysistä eläintä’. Nämä kulkevat sisälläni.”

Pato

Betoni jalkojeni alla jatkuu kilometrejä. Silti se on juuri ja juuri merenpinnan tasolla. Uuden merenpinnan, mutisen itsekseni, vaikka vanhaan maailmaan viittaaminen onkin kerettiläisyyttä. Aurinko paahtaa kuumasti ja juon leilistä hörppäyksen. Katson kaukaisuuteen häviävää nauhaa, joka on padon reuna. En ole vielä edes puolivälissä pyhyiinvaellustani. Toisella puolella Meri aukeaa tasaisena ja laajana. Haluaisin uimaan, mutta veden puolella ei ole tikkaita. Silti ajatus houkuttaa minua, kuten jokaisena päivänä. Vuosittain sadat pyhiinvaeltajat joutuvat hurmioon ja hukuttautuvat. Ymmärrän hyvin, miten puolet planeetasta peittävä meri voi ajaa ihmisen järjiltään. Sini on niin syvä, kuten Merikin. Pyyhkäisen otsaani ja suljen leilin korkin. Vaellukseni planeetan ympäri jatkuu.

New Vegas

”Tervetuloa Gaiaan!” Ovimikko pokkasi ja antoi turvamiehille tuskin havaittavan merkin, että minut sai laskea sisään. ”Ymmärtääkseni tämä on ensimmäinen kertanne kasinollamme?” Nyökkäsin. ”Olemme ylpeitä voidessamme sanoa, että tämä on koko Vegas-rypäksen historian suureellisin ja kallein kasino. Täältä löydätte varmasti pelejä omaan makuunne riippumatta siitä, kuinka vaativa se on. Blackjackista on tarjolla kahden pakan, yhden pakan ja nyt erikoisuutena, puolen pakan versiot. Urheiluvedonlyöntimme kattaa kaiken pesäpallosta ilmakehäsukellukseen.” Katselin ympärilleni. ”Muut paikat tarjoavat toisintoja kaupungeista. Me olemme ainoa kasino, joka on toisintanut koko Maapallon. Suuripanoksisimmat ruletit löytyvät Tansanian savanneilta ja Kalliovuorten pokerissa ei ole ylärajaa lainkaan. Toivottavasti te ja luottokorttinne viihdytte kauan.”

Kaivos

”Tuolla se kaivos oli.” Katson ystäväni osoittamaan suuntaan. Kallioseinässä näkyy louhimisjälkiä ja selvä suuaukko. ”Uraaniako sieltä etsittiin?” kysyn. ”Niin sanotaan”, ystäväni sanoo ja vinkkaa silmää. ”Tapasin kerran miehen, joka oli nähnyt tiettyjä papereita. Hänen mukaansa uraanikaivos oli vain keino pitää ihmiset pois alueelta.” Muistelen varusteita auton takakontissa, köyttä ja lamppuja ja muuta vastaavaa. ”Emme kai aio mennä sinne sisään?” huudahdan. Mutta tietenkin me aiomme. ”Älä hermoile, vartijat lähtivät vuosia sitten.”

Käytävä viettää alas ja kapenee mennessään. Valot tuntuvat imeytyvän mustuuteen paljastamatta mitään. Ihoani kihelmöi, kun kurkin sivukäytäviin. Yhdestä kantautuu kaukaista murinaa.

Ehdimmeköhän karkuun, ennen kuin selviää, miksei vartijoita enää tarvittu?

Suuri kanjoni

Astun ajokista näköalatasanteelle silmiäni hieroen. Päivä on jo noussut ja tummennettujen ikkunoiden hämärän jälkeen auringonvalo lähes sattuu. Kestää hetken, ennen kuin katson ympärilleni.

Pysähdyn kesken askeleen. Henkeni salpautuu enkä edes huomaa sitä. Mikään valokuva ei tee oikeutta todellisuudelle.

Kanjoni aukeaa edessäni ulottuen taivaanrantaan saakka. Nippelitietotumake kertoo, että näen ainakin sadan kilometrin päähän, että alas on viidentuhannen metrin matka. En kuule, imen vain näkymää sieluuni.

Lukemattomat kivikerrostumat seuraavat toisiaan eriväristen viivojen mosaiikkina. Kaukaisuudessa timanttikobolttimuodostumat kimaltelevat kuin tuhannet tähdet. Varjovyöhykkeellä auringonsäteet jättävät osumatta kiven pintaan. Kukaan ei tiedä, miksi.

Matkanjohtaja ojentaa minulle liitosiipeni. Kiinnitän ne selkääni. Kiipeän reunalle.

Sitten heittäydyn ilmavirtojen vietäväksi.

Kirje kiven alla

Tiedän, että muut tulevat tänne kokemaan omaa pienuuttaan, mutta kiviaineksen jylhyys ei hetkauta minua. Läsnäolooni on syynä laajemmat tieteelliset pyrinnöt. Turisteja varjellaan totuudelta eikä missään matkamuistomyymälässä ole niistä kertovia tuotteita, mutta me todelliset tutkijat tiedämme. Kanjonissa asuu olentoja.

Havaintoja niistä on tehty vuosisatojen ajan, kenties vuosituhansien. Intiaanien tarinoita pidetään vain legendoina, kuten kaikkea muutakin, johon läntisen pallonpuoliskon niin sanottu nykytiede ei ole atomiajan huumassa vielä ehtinyt koskemaan. Tiede vaatii todisteita, kuten kuuluukin, ja niitä minä aion hankkia.

Havainnot kertovat ihmistä pienemmistä olennoista syvällä kanjonin kätköissä. Aion löytää ne ja kuvata niitä. Palaan kuukauden kuluessa.

-Loren Kincaid, huhtikuun 16. päivä, 1974

Rajalla

Orionin protektoraatin rajamuodollisuudet ovat jo nähtävyys sinänsä ja jokainen alueelle saapuva rivituristi pääsee osalliseksi tuosta häkellyttävästi prosessista. Itse olen odottanut internointisatelliitissa nyt kolme viikkoa.

Valvonta on tiukkaa. Vartijat kiertävät sähköpamppujen kanssa vahtimassa, että hatut pysyvät poissa päästä ja kengät jaloista. Kerran päivässä meidät avataan kirurgisesti ja varmistetaan, ettemme ole spontaanisti kehittäneet räjähteitä haiman ympärille.

Kolmen tunnin välein suoritamme erilaisia fyysisiä testejä ja ratkomme älykkyyspähkinöitä. Liian huonoja tuloksia saavat viedään poistohalliin. Omalta osaltani olen toiveikas, harva selviää näin pitkään, mutta vaimoni kohtalo huolestuttaa minua.

Näin kerran sisään poistohalliin. Siellä ei ollut ketään, mutta ainuttakaan paluusukkulaa ei ole laukaistu kolmen viikon aikana.

Area 51

Siinä se on, raja. Oranssit tolpat jakavat hiekkaisen, kukkulaisen maan kahtia. Kaktukset täplittävät kummankin puolen maisemaa yhtäläisesti. Ilmassa väreilee kuumuus ja pöly. Seisomme muutaman askeleen päässä yhdestä tolpasta. Se ei vaikuta uhkaavalta.

”En näe kameroita missään. Oletko varma, että se on tässä?”

”Tuskin kukaan on kylvänyt noita oransseja pyrpylöitä kahden metrin välein käytännönpilanakaan.”

”Mikä sitten estää meitä ylittämästä rajaa?” Virnistän ilkikurisesti ja otan askeleen lähemmäs.

”Älä nyt, se on laitonta. Joudut vielä ikävyyksiin.”

”Filosofiapähkinä: Tapahtuiko rikosta, jos poliisi ei ollut sitä näkemässä?” Naurahdan ja teen mahtavan loikan.

Iskeydyn johonkin näkymättömään. Nenästäni vuotaa verta.

”Saatana!”

”Ovela veto, ovat korvanneet kamerat voimakentällä.”

Kivi

Hypistelen kiveä kädessäni. Ehkei se ollut fiksua. Nyt se seuraa minua kaikkialle.

Pari ensimmäistä kertaa luulin sitä vain huvittavaksi sattumaksi. Osoitin kavereilleni liikennevaloissa seisovaa valkoista autoa ja hihkuin, ”Katsokaa, siltäkin puuttuu rekisterikilpi ja ikkunat on tummennettu.” Heidän oli pakko myöntää, että se näytti samanlaiselta kuin auto kaukana kukkulan päällä.

Sitten aloin nähdä sitä kaikkialla, kasinoiden parkkihalleissa, purilaispaikan drive in -kaistalla, jopa aidatulla asuinalueella. Minne tahansa meninkin! Kun loma loppui, huokaisin salaa helpotuksesta ja palasin Eurooppaan.

Siitä ei ollut apua. Nyt valkoinen auto seuraa minua kaikkialle. Joskus öisin kuulen sen kiertävän taloa moottori murahdellen. Pelkään.

Auttaisikohan rajan takaa poimimani kiven palauttaminen?

UFO-Havaintotavoite

”Siellä niitä on, kapteeni. Tuolla kukkulan laella. Ainakin kymmenen.”

”Ohjatkaahan lähemmäs niin katsotaan.”

”Näyttää olevan UFO-porukkaa, kapteeni.”

”Tutkijoita vai uskovaisia?”

”Kolmella on ET-lippis, sir.”

Ilmavoimien kapteeni huokaisi. ”Joko taas on uusikuu?”

”Mitäs sanotte kapteeni, jos vilautettaisiin vähän?”

Kapteeni pohti hetken ja näppäili tilastot auki. ”Vasta kahdeksan ufo-havaintoa tällä viikolla ja nyt on jo lauantai.”

”Aivan! Jäädään kohta jälkeen tavoitemäärästä.”

”Olette oikeassa. Laskekaa häiveverho.”

Kymmenen metriä maan pinnasta valot syttyivät kuin tyhjästä. Lautasen muotoinen alus leijui ihmisjoukon yllä ja voimakas, aaltoileva humina täytti ilman.

”Siellä ne nyt kuvaavat meitä!”

”Riittää jo tältä erää. Kiihdyttäkää hitaasti kahteen mailiin ja nostakaa sitten häive.”

Verikivi

Kymmenentuhannen mokkasiiniparin ääni oli kuin yötuulen suhinaa. Soturit juoksivat tasaista vauhtia yli kukkuloiden ja halki kaktusten täplittämien laaksojen. Maa värähteli kaukaisen kuorsauksen tahtiin. Pieni pilvi puristi keihästä kädessään ja pysytteli kokeneempien miesten tahdissa, vaikka keuhkoja poltti. Hän oli heimonsa nuorin, melkein poika. Aamun jo koittaessa sadan heimon yhteinen armeija näki jättiläisen. Se nojasi kallioon ja nukkui. Vuoristot vavahtelivat. Hyökkäys oli nopea ja brutaali. Nuolet vonkuivat, sotakirves iski lihaan. Jätti karjui ja iski murskaten luuta ja lihaa, mutta shamaanien taika imi veren kiveen. Pieni pilvi kaatui maahan keihäs katkenneena.

Se oli aikojen alussa. Enää muistona taistelusta on valtava, punainen kallio Nevadassa.

Raapaleet 47-60

Choreomania

WHO:n tapausraportit seurasivat toisiaan tiuhaan tahtiin. Choreomania oli laajentunut pandemiaksi viikossa, aivan liian nopeasti ollakseen mikään tavallinen tauti. Virustartuntaa epäiltiin, mutta aiheuttajaa ei löydetty. Välittäjää etsittiin ilmasta ja vedestä, tuloksetta.

Cairosta Saigoniin, Pekingistä Montrealiin ihmiset puhkesivat tanssiin, kuka viehkoon, kuka maaniseen. Yksikään ei pystynyt lopettamaan. Aluksi tanssijoita vietiin sairaaloihin, mutta määrät räjähtivät käsiin. Hoitohenkilökuntakin sortui tautiin.

Kuolonuhrien määrä on käsittämätön. Ketään ei ole jäljellä huolehtimaan elävistä, jotka ovat liian heikkoja tanssimaan. Ihmiskunnan aika käy vähiin.

Enää raportteja ei tule. Kukaan ei vastaa puheluihini tai maileihini. En voi olla ainut immuuni, mutta miten löydän muita kaltaisiani maailmassa, joka on syöksymässä tuhoonsa?

Antoniuksen tuli

Jätän auton tien laitaan ja kuljen lopun matkaa jalan. Polku metsän halki on selvä, vaikka kesäkuun hämärä on jo laskemassa. En ole ollut täällä aiemmin, mutta reitti tuntuu tutulta. Tiedän, minne menen.

Aukiolle on kokoontunut kaksitoista naista, tyttöjä ja ämmiä. Liityn sanatta heidän joukkoonsa. Kellä on päällä mitäkin, toppatakki, iltapuku, verkkarit. Yksi on alasti. Alamme heilahdella kolmimetrisen patsaan edessä.

Liike purkautuu tanssiksi, hurjaksi, villiksi. Rukoilemme tanssijoiden, näyttelijöiden ja viihdyttäjien suojelupyhimykseltä apua. Maailma on hukkumassa hulluuteen. Me poltamme sen pois, hulluuden tai maailman, omalla kiihkollamme.

Yksi kerrallaan leimahdamme liekkiin, palamme kuin soihdut. Lopulta jäljelle jää vain tuhka ja Pyhän Vituksen patsas.

Sotaleikki

Hyökkäyslaivasto kiersi planeettaa suojat päällä, täysin näkymättömissä planeetan asukkaiden käytössä olevalta teknologialta.

”Minusta meidän pitäisi hyökätä. Tuhota kaupungit ja sitä rataa.”

”Te nuoret olette hosuheikkejä. Kyllä se siitä suttaantuu.”

”Mutta meillä on siihen kykenevä laivasto!”

”Kai te luitte raportin? Liikakansoitus, ympäristötuhot, atomiaseet. Pian koko laji tuhoutuu itsestään.”

”Mutta planeettahan hukkuu saasteisiin siihen mennessä, viimeistään sitten laskeumaan.”

”Mehän muokkaamme biosfäärin joka tapauksessa. Sama se, missä kunnossa se on.”

”Hoitaisimme homman ennen muokkauslaivaston saapumista.”

”Niillä kestää. Nuo otukset ovat sukupuutossa paljon ennen muokkaajien saapumista. Kerrohan nyt, mistä on oikeasti kyse.”

”No kun… minusta pommitus olisi kivaa.”

”No, olkoon sitten. Pommittakaa sydämienne kyllyydestä.”

Level up

Ruudulla hahmoni heiluttaa miekkaa. Värikkäiden efektien siivittämänä hakkaan maahan vihollisen toisensa jälkeen.

Kun aiemmin katsoin ikkunasta ulos, näin mitä oudoimman näyn. Katuvalot olivat kaikki pimenneet, vain täysikuu valaisi pihaa. Sen kajossa hiljainen kulkue vaelsi rakennusten sokkelosta kohti läheistä hautausmaata. Yökylän asukkaita, naapureitani. Jono oli niin pitkä, etten nähnyt mistä se alkoi tai minne päättyi.

Silloin kuulin kutsun, jossain pääni sisällä. Tule, tule luokseni, se anoi, ja minussakin syttyi halu mennä.

Sitten katsoin kaihoten ruutua. Seuraava taso oli niin lähellä. Vain puoli tuntia ekspaamista. Ristiriidan vallassa istuuduin takaisin grindaamaan.

Viimeinen ökö kaatuu. Dingaan.

Nousen. Vihdoinkin voin noudattaa sokeasti pahaenteistä, jumalallista kutsua.

Kaksintaistelu

Harry astahti nurkan ympäri silmäillen käytävää edessään. Kädessään hänellä oli riittävästi tulivoimaa pienen armeijan pysäyttämiseen. Liikahtiko jokin varjoissa?

Vain pieni rasahdus selän takana varoitti siitä, että vihollinen oli kiertänyt ympäri. Harry oli käännähtämässä ympäri, kun nuori huligaani törmäsi häneen kaataen molemmat kumoon. Hänen aseensa liukui lattiaa pitkin.

Nuorukainen tähtäsi Harrya rintaan. ”Sainpas sinut, aurori!”

Harry virnisti. ”Sinä olet tollo luihuinen koulunpenkiltä. Minulla on vuosikymmenten kokemus. Luuletko saavasi laakin matkaan ennen kuin minä loikkaan kaksi metriä? Miten on, räkänokka? Luuletko?

Nuorukainen aloitti loitsimisen. Harry syöksähti ja nappasi sauvansa.

”Avada kedavra!” Nuorukainen kaatui kuolleena maahan.

Kukaan ei ollut Dirty Harry Potteria nopeampi.

Jasmiinihärdelli

”Isi, mitä on jasmiiniriisi?”

”Se taitaa olla sellaista pitkäjyväistä riisiä. Menkääs nyt ulos leikkimään.”

”Kuinka pitkää? Kilometri?”

”No vaikka. Ulos nyt.”

Jatkan kirjahyllyn järjestelyä. Radiosta tulee musiikkia, sitten uutiset. Mihin ne Liken kirjat joutuivat? Entä Uusrahvaanomaiset antologiat? Lattialla jököttää vain metrin pino fonttisarjaa.

”…Kuu on pysähtynyt. Haastattelimme Esko Valtaojaa, joka…”

Juoksen takapihalle. ”Milla! Meri! Mitä te teette?”

”Me otettiin sellainen Jasmiini!”

”Ja sitten me tehtiin siitä kilometrin mittainen.”

”Ja pitempi, että se ylettyy Kuuhun.”

”Nyt me kiivetään sinne. Meillä on avaruuskypärätkin.”

Kummallakin on päässään iso kultakalamalja.

”Vedetään nyt kuitenkin tämä riisinjyvä alas. Vuorovesien takia.”

”Ja ihmissusien!”

Aivan. Huomenna on täysikuu.

Ylösnousemus

Olen unohtanut niin paljon. Sen, kuka olen, sen, miltä valo näyttää. Nyt elän pimeydessä, syön, kaivan. Vai elänkö? Aina en ole siitäkään varma. On niin ahdasta, että liikkuminen on vaikeaa. Pala palalta murran ylläni olevaa massaa, kiskon sitä alas kehoani raapien, survon jalkoihini. Tuskallisen hitaasti kaivan tietäni ylös. Nälän kasvaessa sietämättömäksi revin hampaillani kappaleita ympärilläni puristavista kuolleista. Lihaa, nahkaa, ruumiinnesteitä.

En tiedä kauanko kaivan, päiviä vai kuukausia. Huomaan, ettei minun enää tarvitse hengittää. Tunnen miten omakin lihani mätänee ja pettää.

Vihdoin näen tähdet. Seison niiden alla huojuen, iho läpikuultavana. Kaikkialla ympärilläni ohut maakerros antaa myöden, kun kaltaisiani kiipeää ylös ruumiskuiluista.

Perintöesine

Kun äitini näki, mitä olin löytänyt ullakolta isän jäämistöstä, hän romahti täysin. Itkien hän vannotti minua heittämään sen roskasäiliöön. Mutta minä halusin pitää sen.

En koskaan tavannut isääni ja tämä esine on ainoa, mitä minulla on hänestä. Kotona laitan sen yöpöydälleni. Kun sammutan valot, se tuntuu väreilevän kuunvalossa. Vaivun pian syvään, todentuntuiseen uneen.

Kävelen kaupungissa, jonka rakennetta en osaa selittää. Käsittämätön valo valuu valtavan temppelin ovista. Kiipeän loputtomat portaat ja astun sisään.

Valoa vasten näen jonkun polvistuneen korokkeen eteen. Hitaasti hän nostaa katseensa ja hymyilee. Se hymy täyttää minut sanattomalla, selittämättömällä kauhulla.

Haluan herätä, herätä! Se hymy! Miksen minä herää?!

Vakoilija

Aukealla on yksi niistä. Seison pensaan takana ja uskallan tuskin hengittää. Olen nähnyt niistä kuvia, vaikka isä sulkee television aina uutisten aikaan.

Sen ruumiinrakenne on lievästi ihmismäinen. Pää on oudonmuotoinen, tai ehkä sillä on kypärä. Nyt se on kyykistynyt tutkimaan jotakin edessään ruohon seassa.

Sivulta näen, miten sen ranteista työntyy esiin teriä. Se leikkelee niillä jotakin, välillä näen verta. Sitten se nostaa kasvojensa eteen tumman möykyn. Se on sydän. Säikähdän niin, että pissaan housuihini. Se nuuhkii sydäntä arvioivasti. Haluan oksentaa.

Pala palalta se tutkii heinän kätkemän ruumiin. Ymmärrän. Ne tutkivat meitä ihmisiä.

Vihdoin se lopettaa ja poistuu. Vasta sitten oksennan.

Siivousurakka

”Tämä autotalli täytyy siivota. Turhaa tavaraa joka paikassa. Milla ja Meri, te saatte auttaa.” Katselen huokaillen kaikkia epämääräisiä kasoja uskomatonta ryjää. ”Te voitte jo aloittaa. Minä haen lainaan kuormurin.”

”Mitä meidän pitää tehdä?” Milla kysyy. Meri tökkii jalallaan sanomalehtipinoa.

”Kaikki tämä materia on saatava katoamaan”, puuskahdan. ”Aloittakaa mistä vain”.

Kun ajan kuorma-autolla kotia kohti, näen kirkkaan välähdyksen. Hetken kuluttua kumea pamaus täräyttää autoa. Kaasutan täysillä viimeisen puoli kilometriä. ”Mitä te taas olette keksineet?” huudahdan ja katselen kraateria.

”Me haettiin antimeteriaa!” huudahtaa Milla.

”Ja kaikki materia meni!” vahvistaa Meri.

Nyökkään hitaasti. Sinänsä hyvin keksitty, säästyy jätemaksut. Mutta autotalli pitää rakentaa uudelleen.

Kyttääjä

Oven takana rapisee. Katson kysyvästi kavereitani. ”Naapurin jurakautinen akka kolmannesta. Aamuyöllä kun käyn vessassa, se vaeltaa rappukäytävässä ja kuuntelee postiluukuista, kuka kävi.” Tuijotan silmät suurina enkä hetkeen tiedä, onko soveliasta hengittää. Hullu naapurusto.

Tulen uteliaaksi. Kun lähden, en poistukaan talosta vaan jään kellarikerrokseen passiin. Piiloudun pimeimpään nurkkaan ja odotan yötä pientä leditaskulamppua hypistellen.

Talo hiljenee. Jossain kello lyö kaksi. Lähden liikkeelle. Kännykkä soi asunnossa, jonka oven vieressä olen. Ylempänä ovi aukeaa ja rapina alkaa. Luikahdan portaisiin taskulamppu valmiina.

Jotain liikkuu. Rapina kovenee. Nyt!

Valokiilassa seisoo metrin korkuinen dinosaurus. Se mulkoilee minua ja luikahtaa sitten takaisin asuntoonsa.

Sammutan lampun. Hullu naapurusto.

Lentävä lautanen

Ihmiset tuijottavat taivaalle. Minäkin vilkaisen ja olen kaatua. Siellä lentää laakea, pyöreä ufo. Otan kännykän taskusta ja alan kuvata.

Ufo liukuu alemmas ja kuulen huminaa. Käteni tärisevät pakostakin, kun valtava alus laskeutuu nurmikentälle. Juoksen kohti. Alus nousee jälleen ilmaan ja nopeasti kiihdyttäen katoaa pilviin. Kuvaan vielä ihmisten ilmeitä ja ruohoon jääneitä painaumia.

Juoksen kotiin ja lataan videon suoraan nettiin. Ihmisille on kerrottava! Kiistaton todiste ihmiskunnalle tuntemattomasta teknologiasta.

Tunnissa video katsotaan yli miljoona kertaa. Kommenteissa osa kutsuu videotani huijaukseksi, osa väittää ufoa sääpalloksi. Pari keskustelee Nostradamuksesta, joku varoittaa Illuminatista. Joillekin olen Maailmanhallituksen disinfokätyri.

Aito todiste hukkuu väärennösten suohon.

Masentuneena poistan videon.

Parvi

Aurinko paistaa korkealla ja minä kellun uimarenkaan päällä kaukana rannasta. Jo kaukaa näen niiden kiertävän niemen ja lähestyvän. Vesi kuohahtelee ja paikoitellen muutama evä pilkahtaa näkyviin. Kun yksi hai hyppää vedestä ylös, näen sen kaksi valtavaa, ammottavaa kitaa. Kumpikin on täynnä teräviä hampaita. Pian haita hyppii yksittäin ja pareittain ympärilläni kymmeniä valkoharmaat kehot kauniisti kiiltäen. Toinen toisensa perään ne solahtavat pehmeästi molskahtaen takaisin pinnan alle ja jatkavat matkaansa. Yksi porskahtaa pintaan aivan vieressäni. Se ponkaisee korkealle ja käännähtää sulokkaasti kuin delfiini sukeltaen jälleen syvyksiin. Uimarenkaani keinuu sen aiheuttamilla laineilla. Muutamassa minuutissa koko parvi on kulkenut ohitseni ja jättänyt minut taakseen.

Humala

Kai se on jokin vika pään sisällä, kun aina päädyn samaan tilanteeseen. Mukillinen humalluttavaa litkua, joka ei oikeastaan edes maistuisi, mutta juonpa sitä kuitenkin. Tarjoilijaeukko, joka alkaa jokaisen hörpyn jälkeen näyttää pantavammalta. Savu tunkee silmiin ja rintaan, ja naapuripöydässä pidetään kaameaa älämölöä. Aamulla on sitten taas pää niin kipeä että!

Viereeni istahtaa joku ikivanha naavaparta. Aluksi se tarjoaa mukillisen ja kuuntelen sen juttuja, mutta sitten ne sotakerskunnat alkaa tosissaan vituttaa. ”Paskaa!” huudahdan. ”Ei tuollainen kusivirsu ole missään Pohjolan sodassa ollut!”

Siltä istumalta äijä alkaa laulaa ja vajoan kulliani myöten maan sisään. ”Olen pahoillani!” rukoilen. Perkele, viimeinen kerta kun vittuilen Väinämöiselle.

Käyttäjätunnus

Lyön entteriä varmemmaksi vakuudeksi toisenkin kerran ja saan täsmälleen saman virheilmoituksen. Valtuudet poistaa tunnusta eivät riitä. Pihalla viikko sitten potkut saanut työntekijä jatkaa meuhkaamistaan ja heiluttaa banderollia. ”Paska lafka”, siinä lukee.

Hampaita kirskutellen soitan esimiehelle ja esitän kainosti, että minun tunnukselleni pitäisi antaa muutamia uusia oikeuksia, jos minun olisi tarkoitus suoriutua työtehtävistäni. Hetken päästä tunnusjärjestelmän vastaava pirauttaa ja kertoo, että nyt löytyy oikeuksia enemmänkin kanssa. ”Laitettiin kaikki.”

Päätän testata heti. Kirjoitan meuhkaajan tunnuksen kenttään ja klikkaan deleteä. ”Oletko varma, että haluat tuhota käyttäjän?” Totta mooses olen! Klikkaan ’kyllä’. Pihalla välähtää kirkas valo, kuuluu paukahtava ääni ja banderolli putoaa tuhkakasan päälle.

Raapaleet 32-46

Ithaquan ilma

Kun poistun kaupasta, lumimyrsky raivoaa. Pakkasta on yli neljäkymmentä astetta. Lumi piiskaa joka suunnalta. Lähimpiäkään taloja ei näy.

Samaan aikaan kaupasta lähtee nuorimies. Olen nähnyt hänet opiskelijakylässä aiemminkin. Lähdemme yhtä matkaa kohti itäpuolta.

”Ithaquan ilma”, hän sanoo. ”Wendigo vaeltaa, kuule sen yksinäinen ulvonta.” Kuulen vain vimmaisen tuulen.

”Nälissään se repii ihmisestä lihat. Jos olet onnekas, Mestari vie sinut omaan maailmaansa palvomaan sitä.” Mestari? Poikahan on hullu.

Kuulen kaamean valituksen, joka kylmää minua myrskyäkin enemmän. Näen luonnottoman hahmon astuvan valkoisesta helvetistä. Sen silmät hehkuvat punaisina.

”Mestari, toin palvelijan!”

Se ojentaa viikatekyntisen kätensä. Koskettaa minua.

Mitä voin tehdä? Tahdon elää. Tartun käteen!

Toimistopäivä

Kun katson alas, huomaan lattian kadonneen. Näen kolmoskerroksen ihmisten kulkevan käytävillä ja juovan kahvia. Jäykistyn paikoilleni kuin lasilevyn päällä seisova kilipukki. En tiedä mistä on kysymys enkä uskalla liikua. Saattaisin pudota.

Näen tuolini jalat. Ne seisovat tyhjän päällä. Haluan ottaa työpöydästäni kiinni, mutten saa pakotettua käsiäni toimimaan. Koitan huutaa, mutta ääntä ei tule. Huomaan pidättäväni hengitystä. Sydämeni takoo hulluna.

Hitaasti nostan katseeni. Seinät alkavat haalistua, kadota näkyvistä. Näen viereiseen huoneeseen. Siellä työtoverini käyttäytyvät normaalisti. Eivätkö he huomaa, mitä tapahtuu?

Katson taas alas. Myös alemman kerroksen lattia on haipunut. Ja seuraavan. Pian koko talo on kadonnut.

Jos rohkenen nousta seisomaan, putoanko?

Pulmalinja

Suljen puhelimen ja lepuutan otsaani näppäimistöä vasten.

Jaksan ihmisiä, jotka kokeilevat kahta optiota mutta eivät uskalla yrittää sitä kolmatta, joille cd-asema on donitsiteline, joille Google on osoitepalkki. Kaikki eivät voi osata.

Se mitä vihaan ovat paskantärkeät viskaalit, joille on henkilökohtainen loukkaus kun aateekoo ei toimi. Liian tärkeitä ja kiireisiä buuttaamaan konetta. Aikaa huutaa luuriin kyllä löytyy.

Joku saapuu palvelutiskille. ”Päivää. Haluaisitteko kyvyn aiheuttaa sanoinkuvaamatonta tuskaa puhelinlinjan tai tietoliikenneverkon yli?”

Ynähdän.

”Sitten nimi tuohon alle.”

Raapustan puumerkin. Vasta sitten nostan katseeni.

Sarvipäinen mies hymyilee. ”Ilo tehdä kauppaa kanssanne.”

Myin sitten sieluni. Vaan ei kaduta pätkääkään. Virnistellen odotan puhelimen soivan seuraavan kerran.

Nollapiste

Sotilaat olivat piirittäneet aluetta jo viisi tuntia, kun tohtori Podkletnov saapui. ”Missä muukalaisalus on?” Kersantti osoitti kohti kukkulaa. ”Metsikössä.”

Jeeppi pysähtyi metsänlaitaan. Podkletnov ja hänen assistenttinsa jalkautuivat ja katosivat siimekseen. Edestä kantautui sairaalloinen, vihreä hehku.

Alus muistutti enemmän sikaria kuin lautasta. Kylki oli revennyt puoliväliin. Mikään ei liikkunut. Matala humina täytti ilman.

Podkletnov käveli varovasti lähemmäs. ”Varokaa tohtori, se voi olla vaarallista”, hänen assistenttinsa sanoi.

”Aluksessa on pakko olla antipainovoimalaite. Aion selvittää sen salaisuudet.” Niin sanoen tohtori astui aluksen sisään.

Humina jatkui tasaisena. Lopulta Podkletnov ilmestyi repeämään. ”Tätä et Ilja usko. Moottori on kissa, jonka selkään on sidottu voideltu leipä.”

Piilosilla

Alkukesäinen aamuaurinko lämmittää selkääni. Kurkkaan aitan nurkan takaa. Vanja etsii minua ihan väärästä suunnasta. Hihitän hiljaa.

Lähden kiertämään aittaa, kun huomaan taivaalla uuden valon. Se on liian kirkas katsottavaksi suoraan. Onpa se korkealla! Sinertävä valo vaeltaa pohjoiseen ja katoaa kotini katon taa. Juoksen perään, kun taivaalle syntyy uusi aurinko. Suojaan kädellä silmiäni, se on niin kirkas!

Aamun lämpö muuttuu kuumuudeksi, sietämättömäksi kuumuudeksi. Tuntuu kuin vaatteeni olisivat tulessa. Huudan, ja kuulen mahtavan äänen, kuin valtavan, kaukaisen tykin jylyn. Onko nyt sota?

Samassa jokin näkymätön voima lyö minua ja lennän ilman halki. Törmään aitan seinään ja päässäni pyörii. Pohjoisen taivas on tulessa.

Vuosi sitten

”Anteeksi, tämähän on paluulento 52 Tripoliin?”

”Tottahan toki.”

”Miksei Maa sitten näy tältä puolen?”

Se herätti muutkin matkustajat.

”Vaadin saada tietää…”

”…ongelma aikataulussa?”

”…pilotille, juuri nyt!”

”Jos tämä on panttivankitilanne, yritykselläni on ohjeena…”

”…ehdittävä Delhin jatkoyhteyteen, sentään nuorimman tyttäreni hääpäivä ja…”

”Ei voi olla totta, syntymäpäivänäni.”

Kaikki hiljenivät. Toimitusjohtaja nousi penkistään. ”Anteeksi, kenellä oli syntymäpäivä?”

Hiljaisuus. Yksi käsi nousi. Toinen. Kolmas. Pian kaikki viittasivat.

”…voi pitää paikkansa!”

”…todennäkyisyys yksistään…”

”Tämän on pakko olla piilokamera.”

Kaiutin räsähti. ”Istukaa, olkaa hyvä.”

”Ette voi tehdä näin. Ohjatkaa meidät heti takaisin Maahan”, toimitusjohtaja älähti.

Räsähdys. ”Maahan? Emmehän ole olleet teidän galaksissanne enää moneen minuuttiin.”

Portaat

Hiivimme jättimäisiä kiviportaita alas. Vain alhaalta kajastava vihreä valo näytti tietä. Ylhäällä korkealla luolan katto oli kadonnut mustuuteen ja aikoja sitten. Pidimme Diurnen kanssa toisiamme kädestä tiukasti, vaikka portaat olivat leveät. Kaiteita ei ollut, ja alas oli kammottavan pitkä matka. Välillä maa tärähteli aavistuksenomaisesti. Minua kylmäsi, kun ajattelin mikä sen aiheutti.

Yhtäkkiä Diurne pysähtyi ja puristi minua kädestä niin että se melkein sattui. ”Näitkö?”, hän kysyi ja osoitti alaspäin sormi täristen. Tuijotin pahaenteiseen hehkuun ja pudistin päätäni sanattomana. ”Joku liikkui siellä. Mutta eihän täällä asu ketään.”

”Ehkä Kalpea nainen”, sanoin ja jatkoin matkaa, vaikka oikeasti olisin halunnut kääntyä ja paeta.

Aamupala

Keksin joskus aikanaan hienon kikan saada lapset syömään. Leikkasin valmiiksi juustoa, porkkanatikkuja ja kurkkua, ja jätin ne pöydälle sanoen, että nämä ovat sitten isin. Eipäs näpistellä! Riitti että selkänsä käänsi kun jo kuului kikatusta ja narskutusta.

Aikaa myöten näppärä temppu muuttui lähinnä vitsiksi ja tytöt alkoivat kehitellä ovelia tarinoita siitä, mihin pöydälle laitetut leivät sun muut katosivat. Tänä aamuna sain kuulla, että musta aukko vei juuri nakkisämpylän.

Naurahdin ja käännyin. Hymy hyytyi nopeasti. Pöydän päällä leijui täysin valoton alue noin kahden maitopurkin korkeudella. Puurolautanen tipahti tapahtumahorisontin taa.

”Milla, Meri, menkääpä pukemaan ulkovaatteet. Minä herätän äidin. Tullaankin molemmat saattamaan teidät kouluun.”

Palveleva puhelin

Nostan luurin juuri ennen kuin puhelin pirahtaa. Vastaan kysymystä odottamatta. ”Vaikka asiakas sanoi haluavansa 50-luvun maalaismaiseman, hän hyväksyy vasta työn, jossa kuunatsit hyökkäävät Helsinkiin ja Kolmen sepän patsas räjähtää. Fontiksi Shruti. Kiitos, hei.”

Toinen puhelu tulee heti perään. ”Päätoimittaja on homofobi, kannattaa dissata uutta avioliittolakia. Tiedän, aiheesi on geokätköily, mutta silti. Toisaalta, saat paskan omantunnon, ja Seta avaa uuden tiedottajan pestin kesällä. Niin että harkitse. Hei vaan.”

Koulussa olin kympin oppilas. Lottovoiton otin, kun tulin täysi-ikäiseksi. Olen selvännäkijä. Nyt autan niitä, jotka sitä todella tarvitsevat. Perustin palvelulinjan freelancereita varten.

Ilman minun kykyjäni on täysin mahdotonta tietää, mitä asiakkaat oikeasti haluavat.

Lähiohitus

Havaitsin kappaleen sattumalta. Se oli usean kilometrin läpimitaltaan ja purjehti aurinkokuntaan ratatasosta reilusti poiketen. Se oli jo päässyt Jupiterin etäisyydelle ja liikkui kovaa vauhtia. Vietin monta tuntia tehden havaintoja ja laskelmia, mutta lopulta tuloksia ei ollut enää kiistäminen. Asteroidi joko osuisi Maahan tai ohittaisi sen aivan hipoen.

Media lietsoi paniikkia samalla kun laskelmat tarkentuivat. Kivimöykky ohittaisi Maan vain viidensadan kilometrin päästä. Lähestyessään sen pinnasta irtoili ainesta ja kappaleen muoto muuttui. Se muistutti vähemmän asteroidia ja enemmän valtavaa avaruusalusta, ehkä sukupolvialusta.

Täytyy myöntää, että todellinen kaaos alkoi vasta ohituksen jälkeen. Silloin alus alkoi hidastaa vauhtiaan. Se oli löytänyt mitä oli etsinytkin.

Naimakauppa

”Olen pahoillani”, Tohtori Chandra sanoi. ”Se on tyttö.” Rajivini päästi pitkän, valittavan parkaisun ja tarttui aviomiehensä käsivarteen. ”Tiedättekö kuinka kalliiksi tytön myötäjäiset tulevat?”, hän voivotteli. Chandra huokasi. Kyllä, kyllä hän tiesi.

Hän veti laatikosta nipun papereita. ”Te voitte joko abortoida ja toivoa poikaa, pitää ja aikanaan naittaa tytön, tai-”, Chandra asetti pylväsdiagrammeja pariskunnan eteen, ”-uskoa tilastoihin.”

”Mitä tarkoitatte?”, kysyi Rajivini.

”Vuoteen 2030 mennessä Aasian tyttövaje kasvaa neljäänsataanmiljoonaan. Rikkaat perheet tulevat taistelemaan morsiamista. Te voitte tehdä sopimuksen. Saatte kuukausittaisen maksun, kaksisataa rupiaa, tytön täysi-ikäisyyteen saakka. Silloin hän nai sopimusosapuolen pojan.”

Aviomies nousi seisomaan. Hänen silmänsä kiiluivat. ”Sovittu. Ja haluan lisää tyttöjä.”

Signaali

”Arvoisat YK-delegaatit.” Häly laantui siedettävälle tasolle. ”Kolme itsenäisesti toimivaa tutkimusryhmää on nyt tutkinut signaalia eri puolilla Maapalloa. Tulokset ovat yhteneväiset.”

”Signaalin alkuperä on pohjoinen paikallinen supertyhjiö. Sillä alueella ei ole ainoatakaan galaksia tai edes tähteä sadan megaparsecin säteellä. Me emme tiedä, mikä on signaalin lähde. Sisältö on kuitenkin selvä. Kyse on luvuista 10-kantaisessa järjestelmässä. Lukujen arvo pienenee aina yhdellä, tasan yhden sekunnin välein. Nyt lukuarvo on noin kolmekymmentäkaksimiljoonaa. Se tarkoittaa sitä, että nolla saavutetaan vähän yli vuodessa.”

Edustaja nosti katseensa papereistaan. Ilmeet ihmisten kasvoilla olivat kauheaa katseltavaa. Pelkoa, suunnatonta pelkoa. Hän pakottautui lukemaan loppulauseen.

”Me emme tiedä, mitä silloin tapahtuu.”

Tanssimania

Perjantain bileissä Nixu ja Anna alkoi tanssia, sellaista huojuvaa liikettä, niinku itämaiset kobrat. Ne tanssi varmaan monta tuntia, mä lähdin kotiin yhdeltätoista. Maanantaina koulussa Repe kerto, että ne oli jatkanu koko yön, ja Mikan kolme hesalaista kaveria oli menny mukaan. Sirkun äiti oli aamulla soittanu poliisit ku luuli että ne on aineissa.

Bileistä on nyt viikko ja puolet meidän koulusta tanssii. Ihan koko ajan. Neljä on jo kuollu uupumukseen. Lääkärit ei tiedä mitään. Nettilehdestä luin, että Hesassa on alkanu joku kummallinen tanssivillitys. Viistoista kuollu, seitsemänkymmentä viety sairaalaan.

Hiukan huolettaa. Mäkin oon alkanu kuuleen sellasta kaukaista musiikkia ja jalkaakin vähän vipattaa.

Tanssirutto

Yöbussi Glasgowsta saapuu Victorialle juuri kun avaan silmäni. Venyttelen ja katson kelloa. Jo puoli kahdeksan! Minun täytyy olla Piccadillylla puolen tunnin kuluttua. Tempaisen kassin hyllyltä ja juoksen ulos. Aamukahvi saa nyt jäädä.

Vasta usean askeleen jälkeen kiinnitän huomiota ympäristööni. Koko aukea on täynnä tanssivia ja laulavia ihmisiä. Meteli on korviahuumaava, kaikki tuntuvat laulavan eri laulua. Mikä performanssi tämä oikein on? Pysähdyn hämmentyneenä.

En näe ketään, joka ei tanssisi. Miten kaikki voisivat olla mukana tällaisessa? Juoksen eteenpäin. Kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka heiluvat ja huutavat. Osa on lyyhistynyt maahan. Koko kaupunki on tullut hulluksi.

Sydämeni pamppailee pelosta. Jostain kuulen kaukaista musiikkia.

Raapaleet 16-31

Höyrypuku

Insinööri Preston tuijotti ilmalaivan laidan yli alas pimeyteen. Sinertävät sähköpurkaukset räsähtelivät siellä täällä, mutta kauempana luotaantyöntävä hohde häälyi pysyvänä.

”Miksi minä?” hän protestoi sadannen kerran.

”Koska vain kaksi miestä osaa ohjata höyrypukua ja sinä olet nuorempi.” vastasi tohtori Kraft tiukkaan sävyyn. Hän avasi puvun kamiinan luukun ja lapioi sisään sangollisen erikoishiiltä.

Alhaalta katolta syöksähti valokiila ja osui suoraan Jeanny Beehen. ”Meidät on huomattu!” huusi kapteeni Morrison. ”Tarvitsemme korkeutta, nyt! Heivatkaa se pukunne matkaan.”

”Riittääkö paine?” kysyi tohtori.

Insinööri vilkaisi mittaristoa hermostuneesti. ”Luulisin.”

Muitta mutkitta tohtori tyrkkäsi pukua hartiavoimin. Se kallistui majesteetillisen hitaasti laidan yli. ”Parempi olisi. Haluan puvun ehjänä takaisin.”

Bloop

Meri on täynnä ääniä. Osa lähtee eläimistä, osa on ihmisen aikaansaannosta, jotkin johtuvat jäätiköiden ja mannerlaattojen liikehdinnästä. Mutta osaa havaituista äänistä eivät tiedemiehet pysty hyväksyttävästi selittämään.

Vuonna 1997 havaittiin ääni, joka sai nimekseen Bloop. Se kuului veden alla yli viidentuhannen kilometrin päähän. Mikään tunnettu eläin ei päästä niin voimakkaita ääniä, ei edes sinivalas. Äänen lähtöpiste on länteen Etelä-Amerikan kärjestä.

Trieste on ainoa miehitetty alus, joka on laskeutunut Mariaanien hautaan. Teetätin itselleni siitä uudenaikaistetun kopion.

En tiedä, mitä tulen löytämään, tieteelle tuntemattomia merihirviöitä, muinaisten kansojen kadonneita kaupunkeja tai vieraiden sivisaatioiden tukikohtia. Mutta sen tiedän, että minä olen ensimmäinen, joka ne näkee.

Tietomurto

Kyhjötän mustuneen autonromun katveessa. Katselen, kun Sirenia leikkaa aukkoa sähköaitaan. Jokainen katkaistava lanka on ensin korvattava pinnoitetulla kaapelilla tai jännitteen lasku laukaisee hälytyksen.

Livahdan aukosta ja juoksen keinoruohon yli. Reppu painaa kaksikymmentä kiloa. Automatiikan ohjaama valokiila harppoo kohti ja syöksähdän viimeiset metrit. Painaudun seinää vasten. Kankaiden adaptiivinen optiikka aktivoituu pienellä viiveellä. Sulaudun murentuneeseen rappaukseen. Valokiila osuu. Hälytystä ei kuulu.

Kaivan repusta dekin, kaapelit ja generaattorin. Leikkaan dekin seinää pitkin kulkevaan datajohtoon ja kytken itseni virtaan ohimoportin kautta.

Eteeni avautuu sinimusta maisema. Olen palomuurin sisäpuolella. Tarkistan, minulla on kymmenen sekuntia aikaa seuraavaan vahtipulssiin. Usutan virushurtat tihutöihin. Murtomato ryhtyy kaivamaan muuriin turva-aukkoa.

Tuuli nurkissa

Työskentelen valkoisessa, modernissa toimistorakennuksessa, jossa on häiritsevä ominaisuus. Tuulella se vinkuu ja valittaa. Aluksi luulin, että koko etuseinän peittävät ikkunapaneelit resonoivat ilmavirran kanssa, mutta arkkitehdit sanovat, että se on mahdotonta.

Yleensä ulina on siedettävää, mutta kovalla tuulella se äityy kerrassaan helvetilliseksi ujellukseksi. Silloin epätoivo ja hulluus luikertelevat mieleeni. Välillä vonkuna puhuu minulle kertoen muinaisista jumalista, jotka ennen ihmisen aikaa vaelsivat maan päällä. Ne ovat uinuneet jo pikään, mutta nyt ne halajavat herätä jälleen.

Vuosi vuodelta ymmärrän ulinasta yhä enemmän. Ääni supattaa, kehottaen kauheisiin, epäinhimillisiin tekoihin. Taistelen vastaan, mutta kauanko jaksan?

Tuuli yltyy jälleen. Tulossa on vuosituhannen myrsky. Supatus valtaa mieleni.

Uusi koti

Kun vaimoni kuoli, muutimme toiseen kaupunkiin. Halusin jättää kipeät muistot taakseni.

Löysin puisen 1900-luvun vaihteen talon. Rakennuksen kunto oli hyvä, mutta myyntihinta kovin alhainen. Vastentahtoisesti välittäjä kertoi, että edellinen asukas oli kuollut väkivaltaisesti.

Pian muuton jälkeen äänet alkoivat. Huokailut, narahtelut. Vanhan talon ääniä, tiesin. Mutta hihitystä ja hiljaista laulua seinien sisällä oli hankalampi selittää.

Eilen Malcolm löysi viikko sitten kadonneen koiransa. Tai mitä siitä oli jäljellä. Pelkkä pää. Hän kiljui, että talo oli syönyt sen.

Istun valveilla. Meidän pitäisi muuttaa uudelleen.

Mikä se oli? Avunhuuto? Malcolmin huoneesta!

Ryntään sisään tyhjään huoneeseen. Hyvä jumala, missä on poikani?

Seinät hyräilevät, kikattavat pahantahtoisesti.

Liha

Keittiössä on kuuma ja kova kiire. Lounasaika nousee kohti ruuhkapiikkiä eikä Rashida ole vieläkään saapunut. Joudun itse töihin. Menen kassalle.

Se ufotutkija on taas jonossa. En vastaa ainoaankaan kysymykseen. Jos en sano mitään, en voi jäädä kiinni. Pudonnut avaruusalus. Hymähdän vain.

Fazil huutaa, että liha loppuu pian. Menen kellariin. Huomaan miten hän mulkaisee minua keittiöstä. Vihatkoon. Minulla on hänen passinsa, kunnes vuosi on täynnä. Hän ehtii ansaita palkkaa, kun on ensin oppinut tavat ja kielen.

Tartun veitseen ja leikkaan ohuita siivuja vatiin. Liha on taas kasvanut yön aikana. Onneksi löysin sen ennen viranomaisia.

Välillä se anelee. Silloin leikkaan siltä kielen.

Joka vuosi sama juttu

Poika piteli rattia itsevarmoin elkein. Marraskuinen ilta, uusi ajokortti, tyhjä tie. Painallus vain ja nopeusmittari nousi jälleen kymmenellä.

Valkopartainen mies seisoi kalliolla ja antoi tuulen tuivertaa ohutta kaapuaan. Hän hengitti syvään viileää ilmaa. Pian oli syksyn aika väistyä.

Isän Nissan puski eteenpäin halkoen peltomaisemaa pitkin valokeiloin. Poika hekumoi vauhdin hurmaa. Polkaisu. Moottori ulvaisi. Polkaisu. Ulvaisu.

Mies nosti kätensä kohti tähtiä ja imi ilmaa keuhkoihinsa. Tuuli kääntyi. Pohjoispuhuri supatti, sitten ärjyi. Talvi!

Kaarre siinsi edessä, mutta poika vain virnisti silmät loistaen.

Huuru purkautui miehen huulilta, laskeutui pelloille, puille, tielle.

Renkaat koskettivat jäätä. Auto jatkoi matkaansa, pitkin peltoa.

Taas talvi yllätti autoilijan.

Skanssi

Pusken eteenpäin kauppakeskuksen keskusaukion halki. Toppatakki päälläni on kuuma ja lumesta märät hiukset roikkuvat kasvoillani. Ihmismassasta nouseva jatkuva pauhu muuntuu takaraivossa tykyttäväksi valkoiseksi hälyksi.

Melkein törmään rattaita työntävään äitiin. Hän on pysähtynyt keskelle aukiota eikä tee elettäkään väistääkseen. Olen jo ärähtämäsilläni hänelle, kun panen merkille hänen luonnottoman liikkumattomuutensa.

Vilkaisen ympärilleni. Kaikki ovat jähmettyneet sijoilleen. On kuurouttavan hiljaista. Vastapäisen kahvion seinästä työntyy jotakin harmaata massaa, joka käyttäytyy kuin savu, kuin lieju. Se kiertää muut ja seisahtuu värisevänä eteeni. Sillä ei ole silmiä, mutta sen tuijotus porautuu lävitseni. Tiedostan oman mitättömyyteni jonkin täydellisesti käsittämättömän edessä.

Muille aika palautuu. Minä jään katsomaan tyhjyyteen.

Tiilentekijän talo

Ikkunastani näin itseni astumassa sisään vastapäiseen rakennukseen. Uteliaana juoksin perään.

Eteinen oli autio. Kiipesin portaat ylös. Huone laajeni joka suuntaan. Paikka huimasi minua. Pakenin puisia portaita vielä ylemmäs.

Kuljettuani lyhyen käytävän läpi portaat takanani jatkuivat suorana, mutta aiemmasta lattiasta oli nyt tullut seinä, joka oli näkökulmastani vasemmalla. Katselin hädissäni ympärilleni.

Näin itseni kulkevan katossa, jälleen yhtä portaikkoa. Vesiputous syöksyi kohti etuseinää. Sieltä se virtasi lattiasta seinään kulkevan sillan ali. Seisoin myös sillalla. Hän hymyili minulle.

Nyt olen ollut täällä monta päivää. Laitan tämän viestin pullopostissa virran vietäväksi. Hakekaa minut pois täältä. Oudonmuotoisista tiilistä tehty talo kotiani vastapäätä, ovessa lukee Escher.

Aamu

Jokaisen pitäisi kokea aamunkoi metsässä ainakin kerran ennen kuolemaa. Väistyvä pimeys, vaaleneva taivas, kastetta puiden lehdillä. Linnut heräilevät yksi kerrallaan ja pian yksinäinen liverrys on paisunut konsertiksi.

Seison saniaisten keskellä. Ne ulottuvat minua reiteen ja niiden lehviltä kohoaa kevyt utu, joka ylemmäs noustuaan katoaa. Tunnen mullan tuoksun voimakkaana. Se tuo minulle mieleen raparperimaan.

Minua väsyttää, olen valvonut koko yön. Jo kolme yötä. Kurkkuni tuntuu raastetulta, olen huutanut sen verille. Vesileilinikin on tyhjentynyt. Olen täysin yksin, vehreyden keskellä.

Katsahdan jalkoihini. Vasemman saappaani alta pilkistää edelleen maamiinan reuna. Väsyttää.

Tänään nostan jalkaani. Mutta en ihan vielä. Aamu on liian hieno.

Ehkä iltapäivällä.

Marmorikynttilä

Sytytän uuden kynttilän. Vanha on jo melkein palanut loppuun. Liekki lepattaa ja hyppää sydämestä toiseen. Lasken pienen marmorikynttilän pöydälle ja kävelen ikkunaan. Ulkona on edelleen pimeä. Katuvalot eivät ole päällä ja taivaskin on sysimusta. Läheisen kaupungin kajo on kadonnut etelästä. Katson kelloa. Se on kaksi. Olen lähes varma, että nyt ei ole yö.

Se alkoi viikko sitten. Yksi kerrallaan valot katosivat maailmasta. Seisoin pellolla ja seurasin tähtien välkähtelyä olemattomiin. Kuu ei koskaan noussut. Tunsin, miten pimeys alkoi painautua tiiviimmin ympärilleni. Silloin sytytin taskulampun ja juoksin kotiin.

Nytkin valottomuus kahisee ja muljahtelee valon laitamilla. Se ei haittaa. Minulla on kynttilöitä loppuelämäkseni.

Hukassa

Omaisuuteni katoilee. Lompakko, kotiavain, pyörän valo. Eilen avaimeni oli hukassa ja käänsin koko eteisen ylösalaisin löytämättä sitä. Siivosin jopa tietokoneen ympärystän. Lopulta avaimet löytyivät autosta, pelkääjän paikan jalkatilasta. Lompakkoani en ole nähnyt kuukauteen.

Tavarat löytyvät aina, jos ylipäätään löytyvät, oudoista ja epätodennäköisistä paikoista. Pystyn kehittelemään päässäni mahdollisia tapahtumaketjuja, joilla selitän tilanteet itselleni. Mutta miten juustohöylä oikeasti päätyisi hattuhyllylle?

Tiedän, että kyse on jäynätontuista. Ne huvittelevat viemällä tavaroita ja palauttamalla niitä sitten myöhemmin kummallisiin paikkoihin. Ne perseilevät. Vaan eivät kauaa.

Olen hankkinut liikkeentunnistimia, karhunrautoja, puoliautomaattiaseen ja pippurisumutetta. Muu perhe on viikon evakossa anopin luona.

Vaanin roskiskaapissa. Tulkaa pikku paskat. Tuomio odottaa.

Palkkapäivä

”Tässähän on vain puolet sovitusta!” Caldier roikotti rahapussukkaa kuin kuollutta rottaa. Visiiri väänteli käsiään. ”Ymmärrättehän, että toimituksenne oli päivän myöhässä.”

”Määräaika, josta kuulin vasta toimituksen tehtyäni.” Caldier sylkäisi visiirin jalkoihin. Tämä hymyili omahyväisesti ja risti kätensä rinnalleen.

”Teinä en suututtaisi hänen kunnianarvoisuuttaan.”

Katse vakaana Caldier astahti lähemmäs ja katsoi visiiriä silmiin. Hän laski ääntään liki kuiskaukseksi. ”Tietääkö emiiri kenen kanssa on tekemisissä?”

Hymy ei kaikonnut visiirin kasvoilta. ”En katsonut tarpeelliseksi vaivata hänen kunnianarvoisuuttaan mitättömillä seikoilla, kuten nimellänne.”

”Hyvä.” Yhdellä nopealla liikkeellä Caldier liu’utti tikarin vyöltään ja upotti sen kahvaa myöten visiirin vatsaan. ”Siinä tapauksessa hänen kunnianarvoisuutensa ei syytä minua tästä.”

Taikatemppu

”Ajattele jotain korttia.” Ajattelen patajätkää. ”Nimeän sen. Se on Carl.” Taikuri hymyilee. Hymyilen takaisin vaivautuneesti. En ole vakuuttunut. Taikuri näyttää korttipakan. Jokaisen kortin takapuolelle on kirjoitettu yksilöivä nimi. Kysyttäessä kerron, että korttini oli patajätkä. Hän kaivaa sen pakasta. Sen toisella puolen lukee Carl. Silmäni suurenevat hämmästyksestä.

”Toinen temppu”, sanoo taikuri. ”Katso kaukoputkeen.” Siellä näkyy Kuu. ”Katso nyt tutkaimiin. Ei asteroideja missään?” Nyökkään. Mitään ei näy eikä pitäisikään, seuraavaan lähiohitukseen on vuosikymmen. ”Katso nyt kaukoputkeen”.

Jostain on ilmestynyt valtava komeetta. Se törmää Kuuhun ja repii näkyvän murtuman navalta navalle.

Käsittämätöntä! Miten hän oikein tekee temppunsa? Katson patajätkää. Siinä tosiaan lukee Carl.

Elämänvesi

Vesi. Sitä ilman ei voi elää. Me kaikki juomme vettä joka päivä. Minä. Sinä. Jokainen. Mutta kaikki vesi ei ole samaa. Ei, on juomavettä, ja on sitä vettä, jota minä nyt varron.

Olen ollut amirini uskollinen palvelija. Olen maksanut hänelle veroa, olen kavaltanut hänen vihollisiaan, olen tappanut hänen nimissään. Ja siitä minut palkitaan.

Joen vesi on elämänvettä. Joskus se pidentää elämää, joskus se parantaa sairauksia. Sen avulla voi elää hyvin pitkään. Ilman sitä kuolee kuihtuneena, saastan keskellä.

Kohotan kupin huulilleni. Elävöittävät virtaukset vaeltavat kehossani. Näen jälleen kirkkaasti. Selkääni raastava kipu on poissa.

Riennän jälleen palvelemaan amiriani. Jälleen seuraavaan vesiannokseen saakka.

Robottisodan viimeinen päivä

Prime-00 seisoi polvillaan armeijan edessä. Kädet metallisen pään takana, kasvojen keinoihon sulaneet riekaleet leuasta roikkuen. Vain toinen silmä hehkui punaisena.

Kenraali Dowell tähtäsi robottien johtajaa keskusyksikköön protonipistoolilla.

”Sota on ohi, kone. Viimeinen tukikohtanne on tuhottu. Robotit hävisivät.”

”Kertokaahan kenraali, onko jokaisella miehellänne refleksinopeutin.”

”Tietenkin. Me tarvitsimme niitä, koska te olitte muutoin ylivertaisia.”

”Heillä on myös muokatut silmät ja aistivahvistimet?”

”Kyllä.”

”Kestävämmät hydrauliikkalihakset? Lujemmat keinokuituluut?”

”On.”

”Positronisiirrännäisiä aivoissa. Geenimuokattua verta. Hermostossa signaalivahventimia.

”No…”

Prime-00:n kasvohydrauliikka nyki. Sen puoliksi kärähtäneestä äänirasiasta kantautui ontto hohotus.

”Teloittakaa minut jos tahdotte. Sillä ei ole väliä.”

”Kuinka niin?”, kysyi kenraali kylmien väreiden vallassa.

”Koska robotit voittivat.”