Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2012

Raapaleet 137-152

Kesäloman 70 päivää

”Tarviiko vielä kauan?” Milla valittaa ja roikottaa kasteluletkua kädessään kuin kuollutta käärmettä.

”Viinimarjapensaat tarvitsevat paljon vettä”, sanon. ”Tuo omenapuukin haihduttaa kymmenen litraa päivässä.”

”Joko mun vuoro on ohi?” jatkuu valitusvirsi.

Johan minuutti menikin. Huokaan. ”Meri, vaihto.”

Kuluu kymmenen sekunttia. ”Tarviiko vielä kauan?” Meri matkii siskoaan.

”Vastahan aloitit. Ja vadelmapuskat myös.”

Illalla alkaa ropista. Vilkaisen ulos. Oikea kaatosade. Nurmikot tykkäävät.

Vielä aamullakin vettä tulee kuin aisaa. Ei auta, kauppaan on mentävä silti. Puen sadeviitan. Etupihalla aurinko paistaa ja asvaltti on kuivaa.

Kierrän talon juosten. Sadealue on tarkasti aidasta aitaan juuri meidän pihan kohdalla.

”Tytöt, kauanko tuo sade kestää?”

”Seitsemänsadan litran ajan.”

Markettiralli

Kaaos riehuu ihmisten taistellessa elämästä ja kuolemasta. Kaamea varmuus nälkäkuoleman vääjäämättömyydestä ajaa jokaisen hamstraamaan ehdottoman välttämättömiä tarvikkeita kuten lihaa, leipää, limonadia, suklaakeksejä, grillimakkaraa ja ehdottomasti maitoa.

Hullussa paniikissa asiakkaat ryntäävät täysien kärryjensä kanssa kassoille. Kolmensadan euron ostokset ovat vasta aloittelijoiden pahaista piperrystä! Vasta kun ostokset on lastattu autoihin on aikaa hengähtää. Voitto, tälläkin kertaa, huoahtaa kaikkensa antanut ostaja.

Kulttuuriantropologit myöntävät, että tällä brutaalilla hamstrausriitillä on tietty funktio vaikkapa joulun ja juhannuksen alla. Joidenkin mielestä myös uudenvuodenaaton rynnistys voidaan selittää järkiperäisesti. Mutta keskellä viikkoa olevien, päivän mittaisten arkipyhien vaikutusta he eivät osaa selittää.

Helatorstaita edeltävä päivä on pelkästään käsittämätöntä, sulaa hulluutta.

Koski

Tukikohta sijaitsee virran niskassa. Katson edessäni seisovia agentteja raskain sydämin. Suurin osa heistä ei palaa.

”Kohde on laskenut virtaa alas. Emme tiedä tarkkaa maihinnousuajankohtaa, joten teidän on mentävä perään ja pidettävä silmät avoinna. Muistakaa, että virtaukset ovat lähes poikkeuksetta petollisia.”

”Millä tavoin?”

”Kaikin. Aika käyttäytyy paljolti veden lailla, paitsi että se on yhtä pitkää koskea. Ja kuten koskessa, virheet voivat muuttua hetkessä tappaviksi. Voitte jäädä jumiin esteiden alle, ajautua ryteikköihin tai päätyä paikkoihin, joissa virtaukset jättävät teidät ikuiseen ansaan. Lisäksi ajassa esiintyy könkäreitä.”

Osoitan laituria. ”Ottakaa aikakajakit ja etsikää kohde. Älkääkä hukkuko aikaan, sillä kukaan ei lähde etsimään ruumiitanne suvantohetkistä.”

Keräilijän sielu

Lapsena keräsin pullonkorkkeja, sellaisia kruunureunaisia. Olisin halunnut tuoda niitä Italiasta säkillisen, mutta äiti kielsi.

Aloin himoita Aku Ankkoja ja siinä ohessa kaikkea, missä luki Disney. Pezejä, siirtokuva-arkkeja, tyhjiä karkkiaskeja.

Haalin itselleni massoittain scifiä, fonttisarjaa ja Ursaa, Otavaa ja Tiikeriä. Myöhemmin myin ne pois, koska halusin ne englanniksi. Vituttaa vieläkin ja uudessa kokoelmassani on yhä Teräsluolien kokoinen kolo.

Keräilyn henki on kironnut minut, tai ehkä siunannut. Ääni päässäni supattaa, että tuo puuttuu, hanki tuo. Lopulta aina sorrun. Sitten se on hiljaa, taas hetken. Kunnes tarve kartuttaa kokoelmaa jälleen nostaa päätään.

On jo viikko, kun ostin kirjan. On taas aika, ääni kertoo.

Kiertyvä kiertolainen

Kun soitin observatorioon, puhelimeen vastannut professori ei ottanut minua tosissaan. ”Kuu on alkanut pyöriä havaittavasti”, kerroin. ”Näkyvissä on jo alueita, joita ei ole koskaan aiemmin havaittu Maasta käsin.” Professori nauroi ja sanoi, että huhtikuun ensimmäinen meni jo.

Tunnin kuluttua hän soitti takaisin ja pyysi anteeksi. ”Kerroin puhelustasi assistentilleni, joka huvin vuoksi halusi varmistaa asian. Hän huomasi muutoksen heti. Soitin ESA:an ja sain selville, että asiasta tiedetty jo pari viikkoa. Nyt kun harrastajat ovat alkaneet havaita Kuun muuttuneen pyörimisen, he aikovat pitää virallisen tiedotustilaisuuden huomenna.”

”Miten pyöriminen vaikuttaa Maapalloon?” kysyn.

Tauko keskustelussa kertoo paljon. ”Tiedotustilaisuus pidetään huomenna”, professori vastaa. Pelottavan paljon.

Tomua

Mars

Tapasin Harrietin ollessani komennuksella Hebes Chasman tukikohdassa. Rakastuin heti. Vietimme paljon aikaa kupolin ulkopuolella ja katselimme tähtiä, joista osaa ei enää silloin ollut olemassa. ”Olemme tähtien tomua”, Harriet sanoi. ”Atomimme ovat syntyneet jo kuolleiden aurinkojen sisuksissa.” Kosin häntä silloin, vaatimattomassa mutta romanttisessa kaksoiskuutamossa.

Merkurius

Hyssytän poikaa sylissäni. Hän on vielä liian pieni tajutakseen aikuisten asioita. Kerron hänelle hänen kauniista äidistään, kun hän kasvaa. Lasken käteni kapselille vielä hetkeksi. Sitten se liukuu äänettömästi massalingon sisään. Suojien takana valtaisa kehrä loimuaa infernoaan.

”Auringoista olet sinä tullut, aurinkoon olet sinä jälleen palaava”, lausun hiljaa kaavan mukaan.

Lattia vain värähtää, kun Harriet aloittaa viimeisen matkansa.

Aurinko

Näytevastaus

Kaksi viikkoa operaation jälkeen lääkäri soittaa. ”Ovatko ompeleet jo sulaneet?” hän kysyy.

”Osittain”, vastaan.

”Esiintyykö arkuutta?”

”Ei enää”, valehtelen. Haluaisin unohtaa koko jutun.

”Minua pyydettiin välittämään teille viesti. Sukellusvene, joka poistettiin siementiehyestänne, on hedelmöittynyt.”

Maailma pyörii silmissäni.

”Oletteko siellä vielä?”

”Olen”, vastaan heikosti.

”Teistä tulee isä.”

Looginen ajatus puskee paniikin läpi. ”Kuka on äiti?”

”Ajattelette nyt munasolua. Kyseessä on kuitenkin sukellusvene.”

”Entä-”, haen oikeita sanoja ”lapsi? Siis jälkeläinen.”

”Se ei ole minun vallassani, mutta kuukausittainen viikonlopputapaaminen saattaa olla mahdollinen.”

”Tarkoitan, miltä se näyttää.”

”Mahdotonta sanoa ennen kuoriutumista. Tämä on ennakkotapaus.”

”Kuoriutumista!?”

”Valitan, minun on mentävä. Loppuvuoden kestävä lomani alkaa huomenna.”

Ämledeh nälete

Valonheittimet pyyhkivät öljy-yhtiön toimitalon seinää kuin autoa vahaava Karate Kid. Niillä ei ole pienintäkään toivoa havaita minua, kun kiipeän sisään ikkunasta. En olisi uskonut, että kukaan on riittävän vainoharhainen asentaakseen varashälyttimen huoneeseen, joka on kuusikymmentä kerrosta maanpinnan yläpuolella. Mutta niin vain on. Vartija ryntää paikalle sekunneissa. Tempaisen katanat kainalokoteloistaan ja siivutan miehen ennen kuin hän ehtii antaa täyshälytyksen. Suuntaan kahvihuoneeseen. Hedelmäkori on keskellä pöytää kuin tarjottimella. Liian helppoa. Sylkäisen. Satatuhatta volttia räsähtää ikävästi. Lyön yhdellä iskulla pöydän neljään osaan ja katkon kaikki johdot. Kori ei koskaan ehdi lattiaan.

Päärynät mukanani pakenen kranaattikeskityksen läpi. Kujalla kranttu lehmäni vartoo jo vaatimaansa yöpalaa.

Kaupunkihohtogolf

Seison tiiauspaikalla tunnustellen tuulta. Puuskittaista. Rata on haastava, par-5. Kaikkialla ympärilläni levittäytyy öisen kaupungin valot joka suuntaan. Sadan metrin korkeudesta näen autojonojen mutkittelevan kaukaisuuteen. Tyhjän tontin tuolla puolen on greenikatto.

Voimakasta valoa hohkaava pallo seisoo tiin päällä. Arvioin etäisyyden vielä kerran. Onnistuminen on siinä ja siinä. Vedän henkeä, koukistan polvia ja lennätän pallon matkaan rennonnapakalla lyönnillä. Se piirtää ilman halki sinisenä hehkuvan kaaren, mutta sitten sivutuuli tarttuu siihen ja valojälki taittaa kohti jokea.

”Suoraan vesiesteeseen”, hörähtää pelitoverini ja asettaa oman pallonsa. ”Eikä tämä vielä ole edes hankalaa. Odotahan, kun päästään omakotitaloalueelle. Se on täynnä hiekkalaatikkobunkkereita ja orapihlaja-aidat ovat häijyä raffia.”

Sulkemisaika

Hyppään ajokista ulos melkein ennen kuin se on ruudussa. Juoksen ovea kohti epätoivon suomalla vimmalla. Univormuun verhottu hahmo on jo vetämässä sitä kiinni.

”Hei! Vieläkö ehtisi?” huikkaan hengästyneenä ja pysähdyn parin askeleen päähän puuskuttaen.

”Valitan”, sanoo hahmo, ”mutta on sulkemisaika.”

Hengitys kulkee viheltäen. Viittoilen ajoväylää kohden. ”Oli ruuhkaa. Ettekö voisi vielä päästää minua. Ei menisi kauan.”

Surullinen hymy kertoo jo, että mitään ei ole tehtävissä. ”Olen pahoillani, mutta maailmanloppu tuli jo. Avaamme uudelleen seuraavan suuren syklin alkaessa.”

Nyökkään ja myönnän tappioni. Ovessahan lukee: Avoinna 0-26000. Kelloni näyttää jo viikon vajaa 2013 AD.

Ei auta. Haen viinat sitten seuraavan maailman aikana.

Helvetinkolo

Muistan kiireen ja ärsyttävästi rienaavan punaisen valon, joka ilkkui ja vittuili kuin haastaakseen. Sen lisäksi muistan satasta ajavan pakun, enkä juuri muuta.

Edessäni seisova heebo ei ole Pyhä Pietari, ei edes liki. Sillä on kaksi punaista sarvea ja ehdottoman pantava hymy.

”Tervetuloa”, se toivottaa, ”Keitäs sitä ollaan?”

Änkytän nimeni. Olen tapakristitty jos sitäkään, mutta tilanne alkaa stressata.

”Kyllä, nimi löytyy vastikään kuolleiden listalta. Mutta pukukoodi takkuaa. Meillä on tänään Helvetinkoloteema.”

Katson vaatteitani. Normipuku ja kraka.

”Jotain vähemmän arkista pitäisi olla. Vaikka nahkahousut. Tai stringit. Ja pääsymaksu on kaksikymmentä.”

Kaivelen taskujani. Löydän vain kortin.

”Kelpuutamme vain käteistä. Lähin ottopiste on kiirastulessa.”

Popkornisavotta

Lastenjuhlat on ohi. Parin päivän reipas siivousurakka on tehty tyhjäksi yhdessä iltapäivässä. Mukeja ja lautasia on joka puolella, leluja yltympäriinsä ja sipsin muruset risahtelevat askelten alla.

”Popcorniakin on kylvetty lattialle oikein urakalla”, jupisen samalla, kun kerään kakkulautasia. Imurointisavotan jätän kyllä suosiolla seuraavaan päivään.

Aamulla havahdun rouskutukseen. Olohuoneen lattialla on lantioon asti ulottuva pelto.

”Popparit itivät yöllä”, sanoo Meri ja napsii valmiita, valkoiseksi poksahtaneita jyviä suoraan varresta.

”Sohvan luona kasvaa voilta maistuvia, telkkarin luona on vähäsuolaisia”, opastaa Milla.

Maistan yhtä. Ihan ehtaa tavaraa. ”Ensin kuulkaas aamupala, omppua tai jotain. Vasta sitten herkkuja.”

Enää pitää päättää, kaivanko esiin imurin. Vaiko sittenkin viikatteen.

Putous

Yksitellen aikakajakit liukuvat mutkan takaa. Etummainen kolmikko on tehnyt kaulan muihin ja kronomelat solahtelevat rikkoen muutoin tyynen ajan pinnan.

”Seuraava tarkistuspiste on viiden vuosisadan päässä”, huikkaa Donnel. ”Vauhtia vain.”

Kriz tähyilee rantoja otsa rypyssä. ”Ne ovat ohjeellisia. Kohteen maihinlasku on voinut tapahtua muulloinkin.”

”Murehdit liikaa”, vastaan. ”Rannat ovat liian jyrkkiä ennen 1600-lukua.

”Hiljaa, Markant”, komentaa Donnel.

”Mutta kun ne ovat.”

”Hiljaa!” Donnel toistaa. ”Kuunnelkaa.”

”Kuohuntaa? Mutta 1200-luvun seudun pitäisi olla rauhallista.”

Enempää en ehdi sanoa. Varoittamatta ajan virta räjähtää temporaalisiksi vaahtopäiksi. Putoan ajassa ja kajakkini osuu aukkoon, jossa historia virtaa itseensä. Kajakkini painautuu tyhjästä ilmaantunutta anomaalista kiveä vasten.

Olen ansassa.

Sieppari

Avaan viimeisen kirjekuoren ja laitan taustapahviin kiinnitetyn unisiepparin varovasti sen sisään. Sulat eivät saa mennä ryttyyn. Perään livautan mainoslapun, jossa tarjotaan tämä käsityönä valmistettu ilmaisnäyte ja annetaan verkko-osoite, josta voi tilata lisätietoa. Suljen kuoren ja mumisen sitomisloitsun. Valmis kuori sujahtaa muiden joukkoon postilaukkuuni.

Valmista.

Pihalla hyppään pyörän päälle ja toimitan kolmetuhatta siepparia yksi kerrallaan ihmisten postiluukkuihin. Tämän kierroksen jälkeen käsijakoni kattaa lähes kokonaan neljä kaupunginosaa.

Tavalliset siepparit suodattavat pahoja unia. Minun tekemäni toimivat samoin, mutta nepä eivät vapautakaan pahoja unia tähtiin. Unet varastoidaan huolellisesti myöhempää käyttöä varten.

Armeija ei kelpuuttanut minun unienaseistamisuunnitelmaani. Odottakoon. Vielä minä näytän, mitä on todellinen painajainen.

Sheriffi

Keskipäivä. Aurinko paistaa korkealta taivaalta. On paistanut jo kaksi kuukautta. Hylkeennahkaläppä saluunan oviaukossa heilahtaa ja Nanilek astuu pääkadulle.

Merikarjaparonin hyljepaimenet kannustavat pomoaan riehakkain huudoin. ”Seivästä se sheriffi!” he raakkuvat. ”Syötä sen jäännökset miekkavalaille!” Nanilek virnistää voittoisasti. Minä nielaisen. Olen saattanut esittää haasteen, josta en selviä, mutta sheriffinä en voinut jättää murhaa sikseen.

Pääkatu osoittaa navalle. Seison selkä pohjoiseen ja siristän silmiäni nähdäkseni vastustajani. Seisomme tuijottaen toisiamme jääaukean yli. Katsojat ovat vaienneet.

Lunnin parkaisu rikkoo lumouksen. Tempaisen harppuunan vyöltäni ja viskaan sen voimieni takaa. Samassa jokin jysähtää rintaani ja paiskaa minut kumoon.

Osuinko minä? Eniten sattuu, etten saa tietää, voittiko oikeus.

Lenkillä

Tiesin, että jos näin alussa harjoitusohjelmaa sallisin tauon helteen vuoksi, lenkkeily jäisi siihen. Olin päättänyt saada ylipainoni kuriin. Jolkotin eteenpäin puuskuttaen. Keuhkoja kirveli, mutta en hellittänyt. Vasta kun rintaa alkoi ahdistaa, istahdin nurmelle.

Silloin huomasin ison kiven, jonka kyljessä oli ovi. Se näytti vanhalta. Miksen ollut nähnyt sitä aiemmin? Ovi oli avoinna. Nousin ja kävelin kiven luo. Portaat johtivat maan sisään. Lähdin laskeutumaan.

Missään ei ole valoja, eikä aurinkoakaan enää näy. En tiedä, kauanko olen kulkenut. Täällä ei ole kylmä eikä kuuma, eikä käytävä tuoksu kosteudelta. Välillä harkitsen kääntyväni, ikävöin perhettäni, mutta lopulta aina jatkan alas.

Aina vain alas. Pimeään.

Raapaleet 122-136

Uusi naapuri

Kuukausi sitten itämainen tyttö ilmestyi takapihallemme. Hän sanoi, että olimme muuttamassa pois, huoneisto neljä. Kerroin ettemme olleet. Mainittu ovinumero oli naapurin. Hän hymyili, nyökkäsi ja poistui.

Eilen, iltahmärän jo laskiessa, kävin takapihalla keräämässä lasten kengät. Naapurit istuivat vielä omalla pihallaan grillaamassa ja keskustelemassa hiljaa ruotsiksi.

Yöllä heräsin seinän takaa kuuluviin ääniin. Kuin puhetta, mutta epäinhimillisen suotimen läpi tungettuna. Koko huone kylpi ulkoa kantautuvassa, aavemaisessa valossa. Makasin sängyssä kuolemankauhuissani, lamaantuneena. Aamulla vakuutin itselleni kaiken olleen painajaista. Muut eivät olleet huomanneet mitään.

Kun lähdin töihin, vilkaisin naapurin ikkunaan. Asunto oli täysin tyhjä. ”Siskoni muuttaa ensi kuussa, huoneisto kolme”, joku sanoi hiljaa takaani.

Kutsurituaali

Raotan ovea varovasti. Kellarihuoneesta kantautuu liekkien loimotusta ja messuamista. ”Nyt hiljaa”, kuiskaan ja avaan oven portaikkoon.

”Meidän pitää keskeyttää kutsurituaali”, toverini sanoo. Mulkaisen häntä ärtyneesti. ”Yhdeksän riittiä kymmenestä kutsuu entitettin ensimmäisen minuutin aikana”, sihisen hampaitteni välistä samalla kun laskeudumme. ”Loput loitsuista on sen sitomista kutsujan käskyvaltaan”,

Yhtäkkiä huomaan äänten vaimenneen. ”Tunkeilijoita!” joku huutaa. Sitten alkaa kuulua kalliota vavisuttavaa karjuntaa, repeävän lihan mossahtelua ja kultistien kiljaisuja, jotka ylittävät ihmismielen ymmärryksen.

Pakenemme portaita ylös. ”Meidän täytyy karkoittaa se!” toverini ähisee hengästyneenä. ”Ojenna rituaalikynttilät, äkkiä!”

”Tuon hengen ilmenemismuoto on lihallinen”, huomatan avatessani takakontin. Nostan esiin singon. ”Jos se vuotaa verta, sen voi räjäyttää.”

Päiväkirurginen operaatio

”Teillä on siementiehyessänne sukellusvene”, sanoo lääkäri ja lehteilee paksua ohjekirjaa. Sormi taputtaa sivua. ”Täytyy tehdä ilmoitus.”

Aivoni taistelevat absurdiuden kanssa samalla, kun lääkärini selittää tilannettani puhelimeen lääketieteellisiä termejä käyttäen. Lopuksi hän sulkee puhelimen ja sanoo, ”täytyy leikata.”

”Miten niin leikata?”

”Ei se sinne voi jäädäkään.”

”Miten se on ylipäätään joutunut sinne? Sukellusvene!”

”En voi antaa lisätietoja kansallisen turvallisuuden nimissä.”

Hoitaja antaa minulle kipulääkettä ja paikallispuudutuksen. Hetken harkittuaan myös annoksen rauhoittavia. ”Käytännössä lopputulos on sama kuin vasektomiassa”, lääkäri huomauttaa pestessään käsiään. ”Ette voi enää saada lapsia.”

”Mutta entä sukellusvene?” kysyn.

”Operaatio estää myös sukellusveneet”, lääkäri vakuuttaa. ”Aloitetaan. Ensin teen viillon kivespussiinne.”

Syntymäpäivä

Kun avaat silmäsi, valo on kirkas. Koitat kääntää katseesi sivuun, mutta pääsi kieltäytyy tottelemasta. Tunnet jotain kireää ranteissasi.

Jostain kuuluu ääni. ”Olet hereillä. Hienoa. Älä suotta kiihdy, tämä on pian ohi.”

Ohi? Mikä on ohi? Haluaisit kysyä, mutta kielesi on paksu ja tahmea. Hetken pelkäät, että tukehdut siihen.

”Synnytys on alkanut.”

Ennen kuin ehdit pohtia enempää, tunnet vatsassasi muljahtelua ja pientä polttelua. Jokin liikahtelee sisälläsi. Sitten alkaa kipu. Se jokin ponnistelee, puskee.

Ikuisuuden jälkeen kipu räjähtää repiväksi tuskaksi. Kaiken piinan yli tunnet, miten jotakin kiipeää vatsastasi esiin ja ryömii hitaasti rintasi poikki.

Vaikka suljet silmäsi tiukasti, tunnet terävät hampaat kaulallasi.

Tampere kuplii

Kaikkialla ympärillä hyörii ja pyörii massoittain ihmisiä. Kirjoittajia, piirtäjiä, faneja. Seinustoja reunustavat myyntipöydät, joiden takaata sarjakuvakustantamoiden myyntitykit huutelevat mainospuheitaan kilpaa omakustannekaupustelijoiden kanssa. Ilmassa sekoittuu vanhan paperin ja tuoreen painomusteen tuoksut.

Paarustan eteenpäin samalla, kun selailen ohjelmalehtistä, enkä huomaa ajoissa työntökärryjä täynnä laatikoita. Törmäys ei ole luja, mutta ylin laatikko putoaa silti. Se iskeytyy lattiaan ja kansipahvi rusahtaa rikki. Näen, että laatikko on täynnä muoviin pakattuja lehtiä. Osa muoveista on revennyt.

Aukoista pursuaa kuplia. Ensin kymmeniä, sitten tuhansia. Ne tulvivat pitkin lattiaa, nousevat seinäpintoja ylös. Aina kun yksi poksahtaa, tilassa kajahtaa repliikki. Pian koko köysitehdas on kuplien vallassa.

Sitten koko Tampere.

Musiikin lumo

Radio on ollut hiljaa vartin, mutta edelleen ääni päässäni juo kaljaa auringon nousuun. Kun saan itseni kiinni hyräilemästä mukana, laitan aparaatin raivoisasti taas päälle. Ojasta allikkoon. Aivoni ajautuvat Mombasaan. Tekee mieli huutaa ääneen. Ulkoa ohiajavasta karvanoppa-Corollasta kantautuu Ukkometso. Ei sentään lumivalkoista rakkautta, ajattelen, ja samassa vahinko on jo tapahtunut. Lehden kannessa näkyy vapaana laukkaava ratsu. Vieläkö on villihevosia? Tuska alkaa käydä sietämättömäksi.

Aika turvautua koviin otteisiin. Kaappaan pirtupullon käteeni ja isken pääni pöydän pintaan. Korkki auki ja litku korvaan sisään. Kun mato pulpahtaa pintaan hengittämään, nappaan siitä otteen.

”Jumalauta, muu vielä menee, mutta Katri Helenan Joulumaa? Nyt on perkele toukokuu!”

Lentoturma

Katselen kiikareilla luutnantti Masekin kiipeämistä vuoripolkua pitkin. Hänen tavanomaisesta hyväntuulisuudesta ei ole merkkiäkään.

”Tilannekartoitus on valmis, herra eversti.” Masek tekee kunniaa. ”Kone on raapaissut siiven vuorenseinämään ja syöksynyt maahan.”

Kaksi kuukautta äärimmäisessä pakkasessa. Silti uskallan toivoa. ”Eloonjääneitä?”

Masek pudistaa päätään. ”Kaikki 35 matkustajaa ja miehistön jäsentä ovat umpijäätyneitä.”

”Paljon ruumiita. Pirullinen kuljetusoperaatio.”

”On muutakin, herra eversti. Osasta vainajista löytyi puremajälkiä.”

Se muuttaa kaiken. Ei kuljetuksia. ”Ulkopoliittisesti napalmi-isku on poissuljettu vaihtoehto. Kuinka pian epäkuolleet sulavat?”

”Viikossa, sir.”

Tilanne on kaiken lisäksi hoidettava välittömästi. ”Käyttäkää räjähteitä.”

”Sir?”

”Porataan reikä jokaiseen ruumiiseen. Räjäytetään ne. Ja herran tähden luutnantti, painottakaa miehille, ei sanaakaan lehdistölle.”

Tarinamaatti

”Päivää, täälläkö oli rikkinäinen laite?”

”Kyllä, se on työhuoneessa, pöydän alla.”

”Tämäkö? Miten vika ilmenee?”

”Jälki on epätasaista ja huonoa. Joskus tulee vain lirua ja luikuria, joskus taas paksua jöötiä, joskus avaruusnovelli. Välillä esiintyy tukoksia.”

”Katsotaan. Jaahas, taisi selvitä heti. Tännehän on syötetty sairaskertomus.”

”Ai? Onko se paha asia?”

”Eihän kukaan jaksa tavallisia terveydentilajuttuja. Käytettäessä lääketieteellistä materiaalia tarinamaatista on valittava ainakin yksi seuraavista asetuksista: Traaginen kuolema, pandemia, House tai Barbara Cartland.”

”Entä jos aiheena on vapaaehtoinen sterilointi?”

”Lisätkää mukaan katumapäälle tulo, asian salaaminen puolisolta tai uusi, lisääntymistä edellyttävä parisuhde. Tai sukellusvene.”

”Mitä, sukellusvene?”

”Uskokaa ammattilaista. ’Kumma’ on nyt kuuminta hottia.”

Jokimatka

Uitan jalkojani vedessä varoituksesta huolimatta. On liian kuuma totella. Paatti lipuu hitaasti virran mukana. Rannoilla viidakko ääntelehtii ja liikahtelee. Ilmassa tuoksuu sademetsä ja kosteus. Jopa yöllä lämpötila on tukahduttava, kerrassaan käsittämätön lauhkean vyöhykkeen asukkaalle. Makaan kannella selälläni ja katselen puolikuun valaisemaa tähtitaivasta.

Jossain vaiheessa huomaan viidakon hiljentyneen.

Mieleeni tulvahtaa illallisella kuulemani tarinat. Intiaanit nousivat kapinaan. Eurooppalaiset valloittajat teurastivat soturit ja hukuttivat muut. Joen kuolleiksi, opas oli kutsunut heitä. Viekoittelemassa varomattomia matkaajia vetiseen hautaan.

Veden pinnan rikkoo naisen pää. Kelmeä, kaunis, kuollut. Tule, se kuiskaa. Tule mukaani.

Jokin hipaisee nilkaani, tarttuu siihen. Voisin huutaa, mutten tee niin. Äänettömästi liu’un kannelta veteen.

Urbaani jokimatka

Uitan jalkojani vedessä varoituksesta huolimatta. Olen liian humalassa totellakseni. Soutuvene lipuu hitaasti virran mukana. Rannoilla kaupunki ääntelehtii ja mörisee. Ilmassa tuoksuu Topinoja ja pakokaasu. Yöllä lämpötila on lämmin, juuri sopiva lauhkean vyöhykkeen asukkaalle. Makaan peräpenkillä ja katselen puolikuun puhkomaa valosaastetta.

Jossain vaiheessa huomaan lähiluonnon hiljenneen.

Mieleeni tulvahtaa Proffassa kuulemani tarinat. Kemistien kaljaviestijoukkue kekkuloi kännissä kusella liian lähellä vesirajaa ja hukkui Aurajokeen koko revohka. Rantakemistit, opo oli heitä kutsunut. Houkuttelemassa gradujumissa painivia vetiseen hautaan.

Pinnan alta nousee punahaalarinen kalmo kädessään kossupullo, tyrkyttäen rastilahjuksia. Ota hei hörppy, se köhii.

Jokin tarttuu nilkkaani ja kiskoo minut veteen. Paskat siitä. Ilmainen viina kelpaa aina.

Raapale

Vihdoinkin se on valmis, kuuden vuoden työn tulos. Suuri suomalainen tieteisromaani. Luen viimeiset kolme sivua vielä kerran. Lopetus on täydellinen.

Ovikello soi. Huoneeseen astuu viisi mustaviittaista hahmoa. ”Keitä te olette?” huudahdan. ”Ja miten pääsitte sisään? Ovihan on lukittu.”

”Kyllä sen pitäisi olla kaikille selvää”, he vastaavat kuorossa.

”Mitä te tahdotte?” tivaan aavistellen kauheita.

He virnistävät pahaenteisesti. ”Me olemme Paikallinen Kirjoittajapiiri ja me tahdomme antaa palautetta.”

”Ei!” karjahdan, mutta on jo aivan liian myöhäistä. Sinne menee kuvauksellinen alku, päättäväinen loppu ja joka toinen lause. Tarinani teurastetaan silmieni edessä.

”Mitä minä nyt teen?” ulvon.

”Jos tiivistät vielä hieman, siitä tulee hyvä raapale.”

Meripihkahuone

Astuessani sisään kynttelikköjen ja kattokruunujen liekit syttyvät itsekseen. Kylven kullan ja meripihkan lämpimässä hehkussa. ”Oliko hyvä lentosää, Amelia?” kysyn ja nyökkään naiselle.

Jokainen neliösentti on uurrettu tai koristeltu. Katossa ja seinillä komeilee arvokkaita maalauksia. Andreas Schlüterin ja Gottfried Wolframin visioiman huoneen uskotaan tuhoutuneen sodan loppupuolella. Uskomus on tietysti väärä. Todellinen keräilijä osaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kaadan lasiini Ranskan vallankumouksen ajoilta peräisin olevaa konjakkia. Tuoksu on huumaava. Harmi, etten uskalla jakaa tätä kaikkea kenenkään elävän kanssa. Ainoat hahmot lisäkseni huoneessa ovat täytettyjä. Keskustelen siis heidän kanssaan.

”Otatteko lasillisen, Herr Kammler? Ei? Entä te, herra Hoffa?”

Mutta he harvoin vastaavat.

Suu

’Löysin ihanan ravintolan. Mennään tänään sinne. Klo 19? Käyn vain suihkussa ja lähden.’ Tekstiviesti Marthalta. Hymyillen klikkaan karttalinkkiä. Samassa hymyni hyytyy.

Vuosisatoja sitten hullu arkkitehti piirsi pohjakaavan pääkallon muotoon. Suu on rikollisuuden ja pahuuden pesä. Ihmisiä katoaa jäljettömiin viikottain. Ravintola on siellä.

Koska tyttöystäväni ei vastaa soittoihini, en voi muuta kuin mennä. Taksi jättää minut vasempaan Suupieleen. Kaulus pystyssä hiippailen annettuun osoitteeseen. Martha on jo odottamassa.

”Löysin viestisi, kun tulin kotiin. Mutta eihän täällä ole ravintolaa.”

”Minkä viestin? Sinähän lähetit tekstarin.”

”En lähettänyt. Puhelimeni varastettiin aamulla.”

Helvetti! Otan Marthaa kädestä ja lähdemme juoksemaan. Askelten kaiuista kuulen, miten lauma lähtee peräämme.

Tutkimusmatka

Kiinnitän tekoviikset huolella, vedän hatun liki silmilleni ja kiskon kauluksen ylös. Sitten livahdan asunnostani ulos. Ei käy laatuun jäädä kiinni yhdentoista kuukauden jälkeen.

Ensin suuntaan lehtikioskille. Daily Mailissa on artikkeli Niilin tulvista. Se sopii hyvin. Romukauppaan on tullut uutta kamaa. Bambunvarresta ja sopivasta kivestä saa rakennettua keihään. Museossa kopioin palan karttaa. Kotimatkalla löydän maasta haalistuneen valokuvan herrasmiehestä. Hän saa luvan olla matkalla kohtaamani lähetyssaarnaaja. Kuppilassa kirjaan muistiin humalaisen merimiehen tarinan myrskystä, joka vei kolme matruusia mukanaan.

Nyt minulla on tarpeeksi ”todisteita”. Haen kotoa loput ja suuntaan Seikkailijoiden klubille.

”Olen palannut tutkimusmatkaltani pimeimmästä Afrikasta”, julistan aplodien raikuessa. ”Jo menomatkalla jouduimme myrskyyn…”

Koirapuiston tonttu

”Oisko kuule antaa jotain juotavaa? Katkaisivat veden putkitöiden vuoksi.”

Ovella seisoo käppänä äijä suippomainen, harmaa lakki päässä. Ulkona puhaltaa viima. ”Juu, onnistuu. Mutta tule sisään, saadaan ovi kiinni. Tulee vilu.”

”Ei haittaa meikäläistä, kylmä tai kuuma. Nuorempana olin töissä riihessä. Tiedätkös edes, mikä sellainen on?”

Kaadan vettä suodatinkannusta. ”Toki.”

”Sen jälkeen heitin keikkaa saunalla, mutta ei se tuntunut samalta. Sitten kun tuli kiertoilmauunit, kokeilin sellaistakin. Ihan liian teknoa puuhaa meikäläiselle.” Antamani lasi tyhjenee hujauksessa.

”Päätin vaihtaa alaa kokonaan. Jotain ulkoilmaduunia välillä. Kun tuo koirapuisto avattiin, laitoin hakemuksen vetämään. Ja sain paikan! Työsuhdekämppä on sen ison puunrungon alla, jos tulee asiaa.”

Raapaleet 107-121

Pikkuveli

Opin varsin nuorena, että kukaan muu ei nähnyt pikkuveljeäni ja lakkasin puhumasta hänestä ennen kouluikää. En siksi, että minua olisi vanhemmiten pidetty hulluna. Siinä iässä en vielä ymmärtänyt niin syvällisiä asioita. Syy oli se, että minua alkoi harmittaa pikkuveljeni puolesta, kun kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.

Ei hän kyllä huomiota tarvinnutkaan. Hän ei koskaan puhunut itse kellekään eikä edes syönyt mitään, vaikka minä pyysin aina hänellekin omenan tai leipapalan tai mitä olikaan välipalaksi. Päädyin aina syömään ne itse.

Nyt olen jo vanha. Pikkuveljeni, edelleen nuori poika, istuu sänkyni päädyssä. Hän näyttää surulliselta.

Kuka pitää hänestä huolta, kun minä olen poissa?

Kuoppa

Yön aikana pihalle on ilmestynyt kuoppa. Se jättää hädin tuskin kerrostalojen rappukäytävien eteen kaistaleen, jota pitkin kävellä sen ympäri. Kuoppa on syvä, ainakaan aamun matalalla loistavan auringon valossa pohjaa ei näy. Heitän sinne vanhan kattilan enkä kuule edes hiljaista rämähdystä.

Taloyhtiön hätäkokouksessa keskustellan toimenpiteistä. Puheenjohtaja haluaa vuokrata sen kaupungille pohjattomaksi kaatopaikaksi. Taloudenhoitajan mielestä paras tuotto saataisiin turistinähtävyydestä. Oma Grand Canyon, kuten hänen rouvansa asian ilmaisee. Kakkoskerroksen insinööri paasaa geolämmöstä.

Omalla vuorollani mainitsen niistä niljakkaista laahautumisjäljistä, jotka löysin 4D:n nurkalta, mutta kukaan ei kuuntele.

Seuraavana yönä herään mossahteleviin ääniin. Jokin kurluttaa aivan avoimen ikkunan takana.

”Sinulta putosi tämä.”

Kattila tumpsahtaa sängylleni.

Aja hiljaa, isi nyt vaan

”Isi, voitko tulla huomenna hakemaan meidät koulusta?” kysyy Meri.

”En voi. Työjuttu, pitää ajaa Helsinkiin. Se loppuu vasta neljältä.”

”Mutta kun liikuntapäivässä on luistelua”, Milla sanoo.

”Sitten otatte luistimet bussiin. Ei se nyt ole mikään ongelma.”

Aamuinen ajo sujuu huomattavan sutjakasti. Laskettelen ykkösbaanaa metallia luukutellen ja saavun perille tunnissa. Jää hyvää aikaa kiskoa litra aamusumppia.

Iltapäivällä lähden paluumatkalle. Motarilla huomaan joutuvani pujottelemaan kaistalta toiselle, koska muut matavat kuin tervaetanat konsanaan. Itse hädin tuskin kosken kaasuun.

Kauhea aavistus hiipii mieleni etualalle. Tyttöjen säätöjä taas. Hikoillen vilkaisen nopeusmittaria. Lukema on reilut kuusisataa kilometriä tunnissa ja viisari väpättää ylöspäin.

Sitten kilometrit vaihtuvat valovuosiksi.

Melanie

”Isä, missä hän on?”

”En tiedä mistä puhut, poika.”

”Minä tiedän että hän on elossa. Minne olet piilottanut hänet?”

”Ymmärräthän, että hän itse halusi pois. Hän pyysi minulta apua.”

”Minä luulin, että hän on kuollut!”

”Välttämätön varotoimenpide.”

”Varotoimenpide? Kolmekymmentä kuollutta!”

”Siitä minä en ole vastuussa. Käytin vain tragediaa hyödykseni.”

”Anna minun edes puhua hänen kanssaan.”

”Se olisi typerää. Yhteys voitaisiin jäljittää.”

”Sinun ystäväsi jäljittäisivät.”

”Entiset ystäväni.”

”Isä, hän odottaa lasta.”

”Erityisesti lasta minä suojelenkin.”

”Vain siksi, että pojantyttäreni on matkustanut tähän aikaan.”

”Tyttö on tärkeä aikalinjalle. Hänen isänsä syntymä ei saa vaarantua.”

”Isä!”

”Saat puhua hänelle synnytyksen jälkeen. Et ennen.”

Sukupolvikuilu

”Kiipeä, vanhus, kiipeä!”

”Haista vittu, runkkari. Minä olen vasta kolmekymmentä.” Kiskon itseni katolle tärisevin käsin. Miksi kukaan ei keksinyt laittaa köyteen solmuja? Mulkoilen itseäni. Olinko tosiaan noin ärsyttävä kloppi?

”Milloin minä ryhdyn kiroilemaan noin paljon?”

”Siperia kuule opettaa.”

”Entä milloin minusta tulee noin läski?”

”Kun jatkat pullan mussuttamista, vaikka aineenvaihdunta näyttää sinulle keskaria.”

Hiukseton minä kurkkaan nurkan takaa. ”Hiljempaa pennut, tai yllätys menee.”

Teiniminä katson minua ja vanhaminua. ”Entä milloin minulta lähtee tukka?”

Vanhaminä virnistän. ”Kalju on valinta. Kaljuus ei ole.” Viittaan nuoremmat minut luokseni. ”Kerronko odotellessamme, miten minusta tuli homo?”

Järkytyn itsekin, mutta on ihanaa nähdä pelkoa nuorilla kasvoillani.

Chili

Hypistelen pientä, punaista paprikaa hansikas kädessä. Maailman tulisin chili. Tähän ei ole hyvä koskea paljain sormin. Muut kilpailijat aloittavat haukkaamalla kärjestä. Minä työnnän paprikan kokonaan suuhuni ja pureskelen.

Heti ei tunnu miltään, sitten viileä polte leviää suuhuni. Se kerää intensiteettiä ja muuntuu hohkaavaksi masuuniksi. Sylki, joka on nyt laavaa, kuljettaa hornan kurkusta alas mahaan.

Hiki pursuaa huokosista ja valuu otsallani. Endorfiinit potkivat euforiaa ylikierroksille. Sisuksissani pyörii aurinko. Kuumuus käy kestämättömäksi.

Joku tarjoaa jugurttipurkkia. Tyrkkään hänet syrjään. Liian myöhäistä. Avaan suuni ammolleen ja hönkäisen korventavan liekin, joka polttaa katon. Levitän kädet sokeana sivuille. Niihin kasvaa siivet.

Häntäni piiskaa. Ärjyen nousen lentoon.

Matkustaja

Ajan halki yön. Auto on katsastamaton, joten kuljen syrjäteitä. Katuvaloja ei ole, eikä vastaantulijoita. Väsyttää. Olisi pitänyt keittää kahvia termariin.

Mutka. Pidän vauhdin ja ajan keskiviivaa. Yhtäkkiä edessäni tiellä seisoo joku! Tiedän heti, etten ehdi jarruttaa.

Hahmo on nuori nainen, tuskin kahtakymmentä. Hän näyttää surulliselta. Suljen silmäni vaistomaisesti juuri ennen törmäystä. Samalla tajuan, että näen hänen lävitseen.

On kulunut vain kiitävä hetki, kun avaan silmäni. Sydämeni takoo. Törmäys ei tuntunut eikä kuulunut. Annan auton jatkaa matkaa.

Silmäkulmastani huomaan kalvakkaan tytön istuvan viereisellä penkillä. Hän ei virka mitään, enkä minäkään. Hän on kaunis.

Ennen kuin uskallan ottaa häntä kädestä, hän katoaa.

Rikos kirjallisuutta kohtaan

”Olet pahassa pulassa, ymmärrätkö?”

Nyökkään nöyränä, vaikka urani aikavalvojana on ohi joka tapauksessa. En tarkoittanut pahaa.

”Historian häpeämätöntä sorkkimista. Pöyristyttävää sääntöjen halveksuntaa. Mitä sinulla on sanottavana pulustukseksesi?”

Kröhäisen. ”Ainakaan en estänyt Hitlerin valtaannousua.”

”Se olisikin puuttunut. Se on ensimmäisen asteen aikamanipulaatio ja vieläpä kaikkien aikojen yleisin rike. Niin tyhmä et sentään ollut. Mutta ei tämäkään ole leikin asia. Saat luvan selittää toimesi.”

”Minusta se on aina ollut hyvä kirja. Se ansaitsi parempaa.”

”Parempaa! Sinä junailit sille Hugon ja Nebulan.”

”Minusta Atlaksen olankohautus-”

”Se ei ole hyvää fiktiota!”

”Mielipidekysymys.”

”Eniten tutkintakomissiota kuitenkin kiinnostaa tietty seikka. Millä keinoin sait annetuksi sille Finlandian?”

Invaasio

Maailmat erottava rajapinta väreili maagien loitsujen paineessa. Elfamalefican ikiaikaisen historian mahtavin armeija oli valmiina.

”Keskus, täällä Bronson. Mitä ikinä teidän tutkassanne näkyykään, sitä ei näy täällä taivaalla.”

”Kiertäkää alue vielä kerran. Häiriö vakiintuu.”

Hävittäjä kaarteli ja Bronson vilkuili ympärilleen. ”Missä? Minä en- ei. Tuolla. Vihreää hohdetta, yhdeksäntuhatta jalkaa. Sehän laajenee.”

”Bronson, saimme selvän tutkakontaktin! Näettekö mitään?”

”Tätä te ette usko. Tuo näyttää lohikäärmeeltä, jolla on kaksi ratsastajaa.”

”Bronson, tämä on vakava tilanne! Kontaktien määrä lisääntyy. Mitä siellä tapahtuu?”

”Niitä on kymmeniä, satoja! Koko taivas täynnä. Hyvä jumala, niitä täytyy olla tuhansia!”

”Bronson, ohjaamonne lämpötila-anturi antaa lukemaksi yli viisisataa astetta. Bronson?”

Sankareiden kaupunki

Taksi pysähtyi. Andrea tyrkkäsi veljeään kylkeen. ”Herätys unikeko. Olemme perillä.” Andre kömpi ulos unenpöpperössä. ”Perillä missä?”

”Missäkö? Älä ole ääliö, sinun unelmasihan tämä oli, päästä maailman sankaripääkaupunkiin. Paragon City, hölmö. Katso ympärillesi.”

Andre katsoi.

Edessä oli kaupungintalo ja sen edessä patsas, iso kuin vuori. Atlaksen patsas, mies koko maailma harteillaan. Vielä hämmästyttävämpää oli sen alle kerääntynyt joukko. Miehiä, naisia. Eläimiä, olentoja. Jokaisella yllään värikkäitä vaatteita, viittoja. Osa seisoskeli keskustelemassa, osa leijui paikoillaan. Jotkut lensivät kilpaa. Heistä sinkoili tulta, jäätä, sähköä.

Andre tuijotti suu auki. ”Supersankareita, Andrea! Oikeuden puolustajia, vääryyden kostajia. Tämä kaupunki on meidän kohtalomme, siskoseni. Pian mekin olemme sankareita!”

Hiukkasetsivä

Nimeni on Marlowe. Ovessani lukee hiukkasetsivä.

Sade piiskaa pimeää kujaa, kun vedän liipasimesta. Suuliekin välähdys ja aseen paukahdus ajaa myonin esiin roskiksen takaa. Paiskaan hänet seinää vasten. ”Alahan puhua”, ärähdän.

”Älä ammu! Hadronin baari, Cernin liepeillä. Et sitten kuullut tätä minulta.”

Jatkan matkaa ja pistän tupakaksi. Jälki alkaa lämmetä. Viime hetkellä huomaan takaa tulevan auton. Väistän konepistoolin sylkemän neutriinosuihkun syöksymällä maihin.

Baarissa lahjon itseni sisään muutamalla gigaelektronivoltilla. Totinen ilmeeni ja Tevatronin vilautus avaavat tieni takahuoneeseen. Kaksi kännistä elektronia vaeltaa joka puolella, kunnes huomaavat minun tarkkailevan niitä. Vaalea bosoni istuu nurkkapöydässa naukkailemassa viskiä. Istuudun.

”Neiti Higgs. Tiedättekö, teitä on etsitty pitkään.”

Vapaapudotus

Tivolin sisällä tarkistan tyttöjen lippurannekkeiden sisäpinnat kontrollipiirien varalta. Sitten pidän pienen puhuttelun.

”Muistakaa, karusellin rakenne ei kestä kovin pitkään kymmentä kierrosta sekunnissa.” Milla nyökkää.

”Eikä maailmanpyörällä sitten lähdetä ajelemaan”, jatkan.

”Joo joo, isi”, vastaa Meri ja molemmat juoksevat tiehensä.

”Soittakaa, jos tulee jotain!” huikkaan perään ja suuntaan kahvioon.

Menossa on kolmas mukillinen sumppia, kun puhelin helähtää.

”Me löydettiin tosi kiva laite”, selittää Milla. ”Se nousee hitaasti ylös ja sitten ihan yhtäkkiä se putoaa alas. Ihan lopussa se hidastaa.”

”Vielä ylemmäs!” huutaa Meri taustalla.

Ylemmäs. Aavistellen pahaa nostan katseeni. Jossain kilometrin korkeudessa pieni koppi pysähtyy ja lähtee putoamaan.

”JEEE!” kuuluu puhelimesta.

Avaruussotaa

Kiskaisen ohjaimia ja vältän laserplasman täpärästi. Jos selviän täältä hengissä, aion vaihtaa pari valittua sanaa strategikkojen kanssa.

Ennen vanhaan simulaatiot perustuivat kiertoratapuolustusmentaliteettiin. Oman planeetan ja aurinkokunnan muiden tukikohtien suojelu vieraan älyn hyökkäksiltä oli strategian kulmakivi. Taisteluharjoituksissa aluksia oli kummallakin puolella kymmeniä, korkeintaan satoja.

Väistän uudelleen samalla, kun madonreikiä avautuu psi-sektorissa. Krakeneiden laivasto syöksyy taisteluun. Tietokone seuraa tilannetta reaaliajassa. Sataneljäkymmentäneljä tukialusta, jokaisessa tuhatseitsemänsataakaksikymmentäkahdeksan hävittäjää.

Pyöräytän aluksen rajusti keskiakselin ympäri ja laukaisen. Höyrystän minua jahdanneen dodon moottoriyksikön. Yksi vähemmän.

Liittolaisiamme purkautuu hyperporteista jatkuvalla syötöllä. En tunne riemua, vaan kasvavaa epätoivoa. Mitä voi tehdä yksi mies taistelussa, jossa on satojatuhansia ja miljoonia hävittäjiä?

Yöajaja

Aavikon yötaivasta täplittivät tähdet. Rakettiskootteri kiiti kapeaa kanjonia kuin hiekkaväki olisi ollut perässä. Ajaja nauroi.

Jokainen päivä kuolema vaani kintereillä. Kun yhden vihollisen löi, kaksi ilmestyi tilalle. Niin moni taho olisi tahtonut hänet hengiltä. Hän ei koskaan ollut kieltäytynyt vastaamasta haasteeseen. Kaikki tilanteet tuli kohdata täysillä.

Vastuu kaupungista. Henkilökohtainen kunnia. Klaanin johtaminen. Velvollisuus ystäviä ja liittolaisia kohtaan. Ne kaikki menettivät merkityksensä näinä hetkinä. Tähtien heikossa valossa valtava lohkare nousi aivan ajokin eteen. Yhä nauraen ajaja tempaisi ohjaimia välttäen törmäyksen hiuksenhienosti.

Aina täysillä. Täysillä pakoon kuolemaa, täysillä kohti kuolemaa.

Moottori ulvoen hän syöksyi kanjonista, yllättyneenä jälleen siitä, että oli edelleen hengissä.

Nukkumatti

On keskiyö. Istun koneella lukemassa Linnunradan rakenteesta. Nukkumatti seisoo selkäni takana jalkaansa naputtaen. ”Aamulla on aikainen herätys”, se sanoo ja heittelee unihiekkaa. ”Menehän nukkumaan.”

Hieraisen hieman silmiäni ja kurkkaan Facebookiin, ihan vain hetkeksi. Salakavalasti kello tulee kaksi. ”Ehdit nukkua enää vain viisi tuntia”, Nukkumatti provoaa. ”Kone kiinni ja pää tyynyyn!”

”Ihan kohta” mutisen. ”Tämä pyramididokumentti loppuu kohta.”

”Käytetään sitten kovia otteita” sanoo Nukkumatti ja katoaa.

Uuden nettiroolipelin betatestaus katkeaa, kun joku koputtaa olkapäähäni. Käännyn. Edessäni on parimetrinen lihaskimppu. Korvissa roikkuu unisiepparit, farkkutakin rinnassa on nappi ”Höyhensaaret tai kuolema”.

”Nukkumasa, terve.” Hän vetää takin hihaa ylös. ”Seuraavaks ohjelmassa neljä tuntia tajuttomuutta.”

Raapalee 92-106

Ei itkeä saa

”Me operoimme vain läntisen, kristillisen kulttuurin piirissä.”

”Nyt te laajennatte toimintanne globaaliksi.”

”Miksi me?”

”Koska agenttinne eivät koskaan jää kiinni.”

Siihen joulutonttu ei väitä vastaan.

”Toisekseen, tarkkailu ei enää riitä. Tästä lähin eliminoitte listanne tuhmat kohteet.”

”Eliminoimme! Mutta hehän ovat lapsia!”

”Joista kasvaa tulevaisuuden terroristeja, mielenosoittajia ja toisinajattelijoita.”

”Me emme suostu.”

”Paljonko organisaatiollanne olikaan velkaa? Jos haluatte tukipakettimme, teette kuten sanotaan. Tässä on lista lapsista, jotka jäävät toimivaltanne ulkopuolelle.”

”Nämä ovat tiedusteluyhteisön, poliitikkojen ja yritysmaailman perillisiä.”

Sivuutan huomion. ”Sitten on vielä nykyinen johtajanne. Hänet pitää hoidella. Mieshän on selvä kommari, johan sen näkee nutun väristä. Lavastakaa laskeutumisonnettomuus. Siihen uskotaan aina.”

Metsästäjä

Joka kerta, kun yritän puukottaa ihmisiä rintaan, he juoksevat karkuun. Joskus onnistun yllättämään kohteeni ja silloin koko homma on nopeasti ohi, mutta usein menee jalkatyöksi. Niin kuin tänäänkin.

Istuin jokirannassa kirjaston luona, kun ohitseni käveli salkkua ronttaava pukumies. Hänestä huokui pahuus. Lähdin heti perään ja vedin haamutikarini esiin, mutta hän huomasi sen. Sain hänet kiinni vasta teatterisillan kohdalla.

Kaveri pani hanttiin minkä pystyi, alahuulikin siinä aukesi, mutta lopulta sain survottua veitsen huitovien käsien ohi syvälle rintaan. Mies nytkähteli hetken ja silmistä loisti kelmeää valoa, kun aave hänen sisällään teki kuolemaa.

Jätin miehen toipumaan ja livistin. Poliiseille on turha selittää aaveidenmetsästystä.

Tiedeinertia

”Teoriasi on järjetön”, jyrähtää professori. Hän ei voi joutua eläkkeelle liian pian. ”Katsokaa nyt todisteita. Tätä pitää tutkia lisää.”

”Roskaa! Mikään vakavasti otettava lehti ei julkaisisi näitä tuloksia.” Ei niin, lehtiä toimittavat samanlaiset ikivanhat pierut kuin sinä, ajattelen.

”Mutta todisteet-”, aloitan. Professori keskeyttää minut heti. ”Riittää. Määrärahoja ei myönnetä, niille on parempaakin käyttöä.” Niin, tukemaan omaa, neljäkymmentä vuotta vanhaa tutkimustasi. Että vihaan tiedepolitikointia.

Olen kuullut huhuja eräästä palvelusta. Illalla etsiydyn sen salaisille foorumeille. ”Tiede uudistuu vain vanhan polven kuollessa. Me nopeutamme prosessia puolestasi.” Se on heidän mainoslauseensa.

Tilaan lähdön tiedekunnan koko johdolle. Siitä saa paljousalennusta ja omaatuntoa nipistää vain kerran.

Tänään ne tulivat

Olen lähettänyt aikataulukyselyjä sähköpostitse kahden viikon ajan. Viimeisen viikon olen soittanut joka päivä, tänään kolmasti. Epätoivoissani tarkistin numerotiedustelustakin, että puhelinnumero on oikea. Miten voi yksinkertaisen tiedon saanti olla näin vaikeaa?

Iltapäivällä puhelimeni soi. Ne soittavat ja kertovat, että nyt tuote on valmis. ”Sen voi noutaa tänään, sitten olemme neljä viikkoa lomalla.” Huokaan. Auto pitää hakea kotoa, olen liikkeellä pyörällä. ”Suljemme sitten neljältä.”

Jumalauta. Kolme minuuttia aikaa. Mutta kaveri ilmeisesti ei laske leikkiä.

Turvaudun harvoin hallussani olevaan teknologiaan, mutta nyt minua ärsyttää riittävästi. Telesiirrän itseni suoraan firman ulko-ovelle. Jokin selitys kyllä pitää keksiä.

Avaan oven puhelin korvalla. ”Satuinkin juuri olemaan nurkilla.”

ID-100-TTI

”Tekninen tuki, kuinka voin auttaa?”

”Tämä minun assistenttini ei toimi ollenkaan.”

”Voitko kuvailla, mitä teet ja missä kohtaa jokin ei toimi odotetusti?”

”Minä olen kutsunut sitä vaikka kuinka monta kertaa eikä mikään auta. Ääni tässä jo käheytyy.”

”Hetkinen. Ääni? Kutsutko sitä verbaalisti?”

”Tietenkin.”

”Siinä oven vieressä on sellainen vanhanaikainen katkaisin. Käännä se ’päälle’-asentoon ja kiinteä hologrammi ilmestyy keskelle huonetta.Sen jälkeen aktivoit sen taputtamalla olkapäähän.”

”Siinä on patsas.”

”Anteeksi, missä on patsas?”

”Keskellä huonetta. Sellainen mies, typerä ilme naamallaan.”

Alan aavistella ID-100-TTI-syndroomaa. ”Johtomme kutsuu sitä tervetulohymyksi. Se on teidän assistenttinne.”

”Niinkö. Sillä kun oli käsi ojossa minä luulin sitä kahvikuppitelineeksi.”

Museohanke

Arsenaalini on varsin mittava, vaikka itse sanonkin. Kaikkea löytyy verkoista kivääreihin. Jokaista kohdetta varten tulee valita juuri oikeat välineet, kohteen luonne pitää ymmärtää syvällisesti ja suunnitelmasta on karsittava virhemahdollisuudet.

Hammaskeiju oli helppo, sen siivet takertuivat kärpäspaperiin. Nukkumatin sain satimeen vaanimalla verhon takana ja kalauttamalla kakkosnelosella. Pääsiäispupu taas astui karhunrautaan. Turkkia tosin piti jälkikäteen hieman paikkailla.

Tänä vuonna tavoitteeni ovat korkeat. Hankin ravintolan kylmiöyksikön pakkasukkoa varten, mutta pääkohteeni on joulunajan legenda, itse pukki.

Nykyajan punanuttuinen variantti on tervehtinyt vierailijoita jalustaltaan eteisessä jo pitkään. Nyt kohteeni on vanhempi nuuttipukki. Syötiksi laitan unilääkkeillä terästetyn viinapullon.

Tätä menoa voin parissa vuodessa avata Tarumaisen Museoni.

Jäljittäjä

Kannan mukanani aina kahta asiaa, asetta ja puhelinta. Puhelin on siltä varalta, että löydän mitä etsin. Ase taas on niitä tilanteita varten, kun ei ole aikaa soittaa.

Tiedän, etten ole ainut jäljittäjä, mutta muita en ole tavannut. Jos he ovat samanluontoisia kuin minä, hekin hoitavat työnsä mieluummin yksikseen. Joskus tosin harkitsen parin hankkimista. Useammin kuin haluaisin myöntää minut on pelastanut vain uskomaton tuuri.

Otan kamerallani kuvan linnanraunioista ja liitän mukaan GPS-koordinaatit. Metsästäjät saavat jatkaa tästä. Minä puolestani häivyn, ennen kuin Luurankokreivitär saapuu. Kuukin on jo nousemassa.

Jotain vaaleaa vilahtaa puiden välissä. Vedän aseen esiin. Jos selviän, vannon hankkivani itselleni parin.

Pääsiäissaalis

”Mitäs te tytöt nyt puuhaatte?” Lattialla on epäilyttävä vyyhti köyttä.

”Me otetaan pääsiäispupu kiinni”, kertoo Milla.

”Ja pyydetään siltä paljon munia, kaikki huoneet täyteen”, täsmentää Meri.

”Kiva että olette aktiivisia, mutta nyt hammaspesulle.”

Myöhemmin piilotan saappaisiin neljä munaa kummallekin. Varmuuden vuoksi vältän tyttöjen huonetta. En halua kompastua johonkin köysihärdelliin.

Yöllä herään pieneen kolinaan. Kuuntelen hetken. Meri puhuu taas unissaan. Erotan sanat ”päästetään sinut” ja ”päästään kyllä sopimukseen”.

Lopulta havahdun iloiseen kiljahteluun. Ovat huomanneet saapaansa. Päätän nousta ja pukea. Melkein astun jonkin päälle. Suklaamunia. Koko lattia on täynnä suklaamunia. Sama juttu joka huoneessa.

”Sovitaanko tytöt, että jätetään edes jouluna ansat virittämättä?”

Temporaalikenturio

”Synkronoikaa aikakoneenne!” Komentoni kaikuu lähtöhallissa. ”Muistakaa, kohteemme on kokenut ja vaarallinen. Saapumiset vuoden välein persikankukkien aikaan. Varioikaa päivää ja paikkakoordinaatteja kunnolla.”

Myönnän, minua kaivelee edelleen Shang-dynastian aikainen fiasko. Menetimme puolet operaattoreista liian tiukan koordinaattitäsmäyksen vuoksi. Saavuimme vuosittaiseen väijytykseen.

”Herra vuosisadanpäämies.” Vastavalmistunut aika-agentti nostaa kätensä. ”On alkanut liikkua huhuja mahdollisesta historiasingulariteetista.” Hänen äänensä haipuu.

Olen yllättynyt. Singulariteeteista ei ole tapana keskustella julkisesti. Päätän kuitenkin puhua suoraan, liian paljon on vaakalaudalla.

”Aikalinjaromahduksen riski on suuri. Jos agitaattori saa taivuteltua keisarin vetämään Kiinan tutkimuslaivaston takaisin, Uudet Mantereet voivat joutua eurooppalaisten käsiin. Se muuttaisi koko nykyisyyden.”

Kohotan käteni tervehdykseen. ”Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu teidän onnistumisestanne.”

Seuraavaa ohjelmaa ei suositella alle 16-vuotiaille

Lojun sohvalla ja katselen televisiota. Verhot on vedetty tiukasti kiinni eikä kuvaruudun lisäksi muita valonlähteitä ole. Musta, silmätön olento nousee joesta. Se pikemminkin luikertelee kuin kipeää töyrästä ylös ja teräviksi viilatut hampaat välkkyvät kuutamossa.

Vaihdan kanavaa. Kaksi polkupyörää taistelee keskenään iskien toisiaan tangoillaan. Maastopyörästä puuttuu poljin, kun taas jopon lamppu on rikki. Se surahtelee vääntyneillä vanteillaan sokeana ja törmää puuhun.

Vaihto. Nurmikolla seisoo viisitoista seivästettyä tonttua. Ne osoittavat minua ja nauravat lakkaamatta, vaikka niiden suista valuu verta. Kauhu saa käteni tärisemään. Otan kaukosäätimen ja yritän sulkea television, mutta se ei onnistu.

Miten se voisikaan? Sähköä ei ole ollut kahteen viikkoon.

Avara luonto

Juon aamukahvit aina television ääressä. Joskus katson uutisia, mutta tänään sieltä tulee luontodokumentti.

Ohjelmassa seurataan eläinlauman kehitystä pitkällä aikavälillä. Luulisin. En ymmärrä selostuksesta sanaakaan. Kieli vaihtuu joka päivä. Eläimet ovat seitsenraajaisia ja violetteja. En missään vaiheessa hahmota, mikä niiden pintaa peittää, karvat vaiko ehkä pienet lonkerot.

Kasvikunnastakaan en tunnista mitään. Maasta popsahtelee palkokasveja, joiden pullistumat leijuvat hitaasti taivaalle. En usko, että ne laskeutuvat koskaan. Välillä sukelletaan köynnösviidakkoon, jonka hohtava lonkerovaltameri ulottuu kilometrien syvyyteen. Ehkä viidakko on seitsenraajainen aikuisena?

Kun kahvi on juotu, lähden töihin sammuttamatta televisiota. Sen virtakytkin ei toimi. Ei se toisaalta sähköäkään kuluta, koska se ei ole seinässä.

Kasmasiini

”Voidaanko me katsoa lastenohjelmia?” Milla kysyy.

Virnistän kierosti. ”Toki, mutta ette kaikkia.”

”Miksei muka?” vaatii Meri.

”Koska niitä tulee kolmelta kanavalta yhtä aikaa. Eikä niitä nyt tallenneta minnekään”, torppaan lausumattoman jatkoprotestin suoraan. ”Menette ulos ohjelmien jälkeen.”

Illalla istahdan sohvalle ja avaan television. Päähäni hyökyy yhtenä mylläkkänä sketsejä, murhatutkimusta, pömpöösiä fantasiaa, uutisia kuudella kielellä, aikamatkaseikkailua, dokumentit Vietnamin sodasta, burleskin historiasta ja Pertti Jarlan elämästä sekä kolmesataa musiikkivideota.

Saatuani vihdoin ruudun kiinni käyn ottamassa tupla-annoksen särkylääkettä ja painun nukkumaan. Aamulla käydään tuttu keskustelu.

”Voidaanko me katsoa lastenohjelmia?”

”Toki, mutta vain tietyn määrän.”

”Kuinka monta?” kysyy Meri.

”Sen minkä vartissa ehditte. Sitten ulos.”

Kaksi poikaa kateissa jo viikon – poliisi vaitonainen tutkimuksista

”Ei siellä mitään kummituksia ole.”

”Ole hiljaa, kun et mitään tiedä, kaupunkilainen.”

”Se on vain vanha kartano. Ei kukaan enää nykyään oikeasti usko kummituksiin.”

”Usko itse mitä uskot, minä en tuonne astu.”

”No jää sitten tähän tielle seisoskelemaan! Minä ainakin menen.”

”Pääset vielä hengestäsi, hullu! Kun poliisi myöhemmin kysyy, minä sanon että minä ainakin varoitin.”

”Ei poliisi mitään kysy, kun ei ole syytä. Tule nyt, pelkuri.”

”Sinä et tunne tätä taloa tai tiedä mitä täällä on tapahtunut.”

”Tiedänpäs, itsehän kerroit tarinoita koko illan.”

”Mutta et usko niihin.”

”En uskokaan. Tuletko vai et?”

”Tulen, jos lähdetään heti kun minä niin sanon.”

Huoltoasema

”Olen pahoillani, että tuhlasin aikaasi tällaiseen roskaan.”

”Hutilyöntejä sattuu kaikille. Pysäytä muuten seuraavan aseman kohdalla, kahvi voisi kelvata.”

”Se kuulosti niin lupaavalta. Ulisevia ääniä, itsestään liikkuvia esineitä, kateissa oleva nuorisojoukko. Siitä tuli Chesterfieldin tapaus elävästi mieleen.”

”Usko nyt, en minä sinua syytä. Teinit olivat lähteneet salaa retkeilemään viikonlopuksi.”

”No, ainakaan kukaan ei tällä kertaa kuollut.”

”Totta. Hei, tuolla on asema. Pysäytäpä.”

”Se näyttää olevan hylätty. Lautoja ikkunoissa.”

”Hylätty ehkä, mutta ei tyhjä. Katso, Cassandran amuletti hehkuu hieman.”

”Tällaista sattuu vain sinun tuurillasi. Lähdet tutkimaan huijaukseksi paljastuvaa kummitusta ja paluumatkalla löydät epäkuolleita.”

”Huonoa tuuria se on. Kaivahan lugerisi esiin. Valmis? Mennään.”

Steinin kuolema

Tyttö on kuollut. Murhattu. Puristit sanoisivat, että väliäkö sillä. Steineilla ei ole sielua. Se ei hetkauta minua, sielu on humpuukia oli kyseessä sitten luonnollinen ihminen tai artti.

Vilkaisin rikospaikkaa ylimalkaan. Turhaan, kuten arvelinkin. Todellinen syy kuolemaan löytyy jostain muualta. Tytön suhteista, teoista, elämästä. Joku järjesti hänet raivatuksi.

Kuvio kylmää niskaani. Osaston kapteeni tahtoo tapauksen haudatuksi nopeammin kuin ruumis päätyy krematorioon. Tutkiva tarkastaja haluaa syyllisen. Kummankaan motivaatiota en ymmärrä. Vielä. Tiedän vain, että kuollut tyttö ansaitsee apuni.

Missään ei näy takseja, tietenkään. Olisi pitänyt ottaa vastaan tarjottu kyyti. Nyt menee apostoliksi, ja vielä tällä alueella. Mutkan paino taskussa tuo pientä turvaa.

Raapaleet 76-91

Viedyt

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan. Kumppanini on jossain heidän joukossaan.

Ruuman sisäpinnoilta hohkaa pahansuopaa valoa. Se värjää kaapatut verenpunaan. Tartun kiinni seinästä työntyvään putkeen ja vedän lähellä kelluvan lapsen luokseni. Edes valaistus ei saa häntä näyttämään elävältä. Vakuutun siitä, mitä olen koko ajan pelännyt. Kukaan ei ole enää hengissä.

Tilanteen lopullisuus uhkaa musertaa minut massiivisuudellaan. Itken tyrskähdellen pukuni sisällä ja rintaani koskee niin, etten ole varma olenko sydänkohtauksen vallassa. Vapisen kauttaaltani, kun palaan ilmalukon lähelle. Asettaudun suoraksi ja puristan veistä kädessäni.

Niiden tapana on, että johtaja syö ensin.

Paenneet

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

Tutkin heitä rauhassa. He ovat vaipuneet jäädytettyyn syväuneen, pieneen kuolemaan. Tietyllä tasolla ihailen sellaista vakaumusta. Vaatii rohkeutta antautua täysin puolustuskyvyttömään tilaan, vaikka vaihtoehto olisikin iso kuolema.

Tartun nuorta miestä kädestä ja kiskon hänen jäykän ruumiinsa luokseni. Tiedän että minun pitäisi palauttaa hänen elintoimintonsa, suoda lämmön jälleen vallata hänen kehonsa, mutta huuma ja himo on liikaa. Haluan hänet heti.

Hellästi upotan hampaani hänen ranteeseensa. Veri on mustaa ja paksua, nestemäistä ja maistuu kemikaaleille. En välitä.

Syötyäni surmaan heidät yksi kerrallaan. Opetukseksi. Minulta ei paeta.

Pelastautuneet

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

Saatan tuskin uskoa, että koettelemukseni on vihdoin ohi. Tähtijärjestelmä toisensa jälkeen jahtasin alusta vain huomatakseni, että se oli jo ehtinyt jatkaa matkaansa.

En vieläkään tiedä, mitä kotiplaneetallemme tapahtui. Kun palasin sinne, ilmakehä oli poissa. Samoin asukkaat. Kuusta löysin viestikapselin, jossa kerrottiin evakuointialusten suunnat. Etsin vektoreiden joukosta oman kyläni.

Vaikka oma alukseni onkin eloalusta nopeampi, jahtini kesti viikkoja. Automaattiohjaus ei välittänyt signaaleistani ja hyperhypin perässä, kunnes alus löysi vetypilven tankkausta varten.

Huokaisen ja tartun kryo-injektoriin. En tiedä milloin seuraavaksi herään, mutta herään ystävieni kanssa.

Kodittomat

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

Annan valokiilan kiertää koko tilan kaikessa rauhassa. Nyökkään. Täällä ne on kaikki. Sepän paja uuneineen, valkoiseksi kalkittu hospis. Kauempaa näkyy mylly. Koko kylä vartiotornista lehmihakaan on ujutettu jättimäiseen ruumaan.

Alus pitää kääntää ympäri ja lentää takaisin planeetalle. Se ei voi olla kovin vaikeaa. Hankalampaa on saada koko kylä ulos ja paikoilleen yhtenä kappaleena, mutta senkin pitäisi onnistua. Jos ei, rakennelmat täytyy purkaa ja koota uudelleen.

Mutta tärkein asia ensin. Oppivatpahan laakista pöllimään toisten kyliä. Niska-pers-otteella alan nakella hibernoivia kaappareita yksi kerrallaan ulos ilmalukosta.

Kokoontuminen

Juuri kun saan kaljan korkatuksi ovikello soi. Siellä olen minä, neljän pizzan kanssa. ”Nuo riittävät nipin napin kaikille”, huomautan. ”Sanoinhan, että kannattaisi varautua.”

”Korttini ei kelpaa nyt”, vastaan. ”Piti pärjätä sillä käteisellä mitä oli. Hyvä etteivät katsoneet setelien kuvia tarkemmin. Miten niin ei riitä?”

Päästän itseni sisään. ”Meitä on tullut lisää.” Kymmenen minua istuskelee olohuoneessa. Lasken pizzat pöydälle. ”Kaksi pepperonia, yksi jauheliha ja yksi vege.”

Teiniminä lipittää siideriä ja nyrpistää nenäänsä. ”Miten hemmetissä minusta tulee idunpurija? Vedonlyönti vai nainen?”

Minä puolestani haluaisin tietää, miksi olen päättänyt kokoontua juuri tänään ja juuri minun luonani.

Puhelin soi. Minä soitan. ”Tehtävänne on tässä…”

Yöpartio

Kun menen ulos, naapurit eivät enää tuijota pesäpallomailaani. Keksin kertoa, että olen liittynyt naapurustopartioon. Onneksi suurin osa on niin samatonta sakkia, että kukaan ei ole hinkunut mukaan. Yhdelle teinille sanoin, että saisi kasvaa vielä vähän.

Pitkä takkini kätkee näppärästi sekä luotiliivit että kainalokotelossa matkaavan Beretan ja nanohiiliteräinen mora kulkee saappaanvarressa. Aurinkolasit toimivat katkaisimesta myös pimeänäkölaseina. Olen valmis metsälle.

Tapaan muut leikkikentän kulmalla. Liikkeellä on vahva huhu lähiseuduilla liikkuvasta ihmissudesta. Ei pitäisi olla paha rasti viime viikon vampyyrikellarin jälkeen. Ellei niitä sitten ole kokonaista laumaa.

”Muistakaa, hallittuja laukauksia, älkää päästäkö niitä iholle. Varokaa ihmisiä, varokaa susia. Hyvää metsäonnea.”

Hajaanumme pareittain maastoon.

Piilotetut

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

Varmistan sääntöjä noudattaen, että kaikki ovat läsnä. Leijuessani riittävän läheltä skanneri lukee jokaisen ihonalaisen mikrosirun. Nimi nimeltä lista ruudulla pienenee. Hemmetti, yksi puuttuu. Kierrän ruuman uudelleen, mutta lopputulos ei muutu. Tarkistan säännöt. Niiden mukaan saa käyttää vain kahta piilopaikkaa.

Ensimmäinen oli neutronitähden pinnan alle kätketty staasiholvi, toinen tämä ylivalonnopeutta kulkeva alus. Sitten lasken ruumiit käsin. Haa, yksi enemmän kuin siruja! Ranteen ympäri kulkeva heijastinkalvo häiritsi lukijaani. Ovelaa.

Minut julistetaan Etsijäksi, kolmannen kerran.

Nyt minun pitää vain etsiä itselleni uusi kylä ensi vuotta varten.

Lähtö

Caldier oli viettänyt koko päivän kahdessa puuhassa. Ensinnäkin hän oli varustautunut pitkään matkaan hiekkaerämaan halki. Toisekseen hän oli vältellyt amirin miehiä tehdessään ensimmäistä. Autiomaan armoton kuumuus kammotti häntä, mutta hän aikoi silti noudattaa kerran tavernassa kuulemaansa neuvoa. ”Lähde silloin, kun polte kaupungissa on suurempi kuin sen ulkopuolella.”

Hän oli aikonut lahjoa portin yövartijan päästämään hänet, mutta tarkistuskierros illalla valutti sen suunnitelman hiekkaan. Amir oli nelinkertaistanut vartion Ilivuan jokaisella ulosmenotiellä. Niinpä Caldier hankki köyttä. Paljon köyttä.

Vaati kokolailla voimaa, monta väkipyörää ja hyvin harvoin partioidun muurinpätkän, mutta lopulta Caldier sai sekä kamelin että tarvikkeensa kaupungin ulkopuolelle.

Taakseen vilkuillen hän ratsasti länteen.

Heräteostos

”Ei voi olla totta! Tällaisista hankinnoista piti keskustella yhdessä etukäteen.”

”Katsos kun tilanne oli päällä. Sillä aldebaranilaisella oli kiire, piti ostaa heti.”

”Mutta kokonainen tähtijärjestelmä! Milläs sinne edes päästään?”

”Lainataan Fred-sedän alusta. Matka on vain tuhannen parsecia.”

”Näillä antimateriahinnoilla? Se Fredin kosla syö dilitiumia kuin musta aukko.”

”Mennään edes katsomaan. Priima M-luokan planeetta, kaksi isoa kuuta, kunnon magneettikenttä.”

”No, mennään. Vaan auta armias, jos siellä on hyttysiä.”

***

”En nyt oikein ymmärrä…”

”Herra hyvä katsoo tarkkaan sitä tähteä. Neutronitähti se on, niin. Supernovan jäljiltä!”

”Mutta maasta katsoen…”

”Me matkustamme ylivalonopeutta, torvi! Anna mun kaikki kestää, novaräjähdyksen kuva on vasta matkalla Maahan.”

Kesäaika

Milla ja Meri hymyilevät molemmat. Se harvoin tietää hyvää. Ei välttämättä pahaakaan, mutta ongelmia kuitenkin.

”No, mitäs nyt?”

”Viime yönä siirrettiin aikaa”, sanoo Milla.

”Joo, kelloja siirrettiin tunti eteenpäin”, korjaan.

”Se on ihan turhaa puuhaa!” julistaa Meri. Hyvin ovat tytöt kuunnelleet isin paasausta.

”Joten me siirrettiin aikaa kerralla riittävästi, ettei joka kevät tarvitse.”

Tuijotan Millaa ja lasken kahvipannun hellalle. ”Siirsittekö siis kelloja keskellä yötä?”

”Ei kun aikaa!” Meri meinaa jo hermostua.

Nielaisen ja katsahdan ulos. Puut ovat lehdessä. ”Onko nyt… kesä?”

”Meni vähän yli”, mutisee Milla.

Säntään jääkapin ovelle kalenteria katsomaan. Vuosi 2014.

Hyvänä puolena, saatiin ohitettua 2012:n maailmanloppu kunnialla.

Hautajaiset

Tummia pukuja ja painuneita päitä. Tilan täyttää kumea, hidastempoinen urkumusiikki. Istun yksin takarivissä ja mietin omiani. Tapasin poismenneen viimeksi kaksi vuosikymmentä sitten. Hänen kuolemansa ei koskettanut minua.

Havahdun pieneen kohahdukseen. Se on vain hiljaisen jupinan aalto, mutta kantaa ahtaassa kappelissa. Joku istahtaa viereeni. Vilkaisen.

Huppu peittää pään ja kasvot, musta viitta juoksee niskasta nilkkoihin. Hupun pimeys kumartuu puoleeni. Kuulen nimeni kuiskattavan. Havahdun vasta aameneen.

Siunauksen jälkeen tädit päivittelevät ihmisten makaaberia huumorintajua. Sairasta, he sanovat. Ei mitään häpyä. Vitsailla nyt toisen kuolemalla.

Vapisen enkä osallistu pöyristelyyn. Olin ainoa, joka näki. Kaapu olisi saattanut olla puku, mutta jalat, ne olivat valkeaa luuta.

Ilmakuoppa

Nuokun penkissäni, kun kone osuu vähäiseen turbulenssiin. Muita se ei näytä häirinneen, muttä minä säpsähdän hereille. En osaa oikein nukkua istualtani.

Valoja en kehtaa laittaa päälle, joten en voi lukea. Edessäni olevan penkin selkänojassa on pieni ruutu, josta voisin katsella elokuvaa, mutta valikoima ei houkuttele. Näpäytän lentokartan päälle ja seuraan sitä apaattisena.

Brighton, Lontoo, Avalon… Räpäytän silmiäni, mutta teksti pysyy. Järjestelmäohjelmoijan vitsi? Avaan ikkunasuojan, vaikka onkin yö, ja katson ulos. Mahtava linna kohoaa kohti aurinkoa. Lohikäärme lentää ohi siipeä liekittäen.

Olen juuri herättämässä vierustoveriani, kun lentokone tärähtää jälleen. Valo ikkunan toisella puolen alkaa haipua hitaasti.

Kentällä huomaan vasemman siiven mustuneen.

Arkin aamu

Noustuani sängystä vilkaisen pihalle. Porkkanat ovat kypsiä. Poimin yhden ohimennessäni. Että pitikin, pekoni nousee pystyyn välittömästi. Siirryn kauemmas tarkkailemaan.

Kylään tunkee neljä hippiä, pieniä sellaisia. Aavistan pahaa. Ja naps, sinne meni yksi porkkana. Helkkari, se oli kypsä ja kaikki! Heitän pienintä hippiä banaanilla ja loput luikkivat karkuun. Pitäisiköhän jäädä passiin? Voivat tulla takaisin.

Sitten huomaan pekoni-ilmoituksen. Tarkistan pikaisesti tehtävät listasta. Yksi airi ja… Loistavaa, kolme parsaa tarvitaan. Hyppään. Helvetti, väijytys!

Viisi isoa hippiä istuu odottamassa. Mutta kukaan ei tee mitään. Päätän heittää banaanin heikoimmalle ja karata sen jälkeen. Liian myöhään huomaan pitsit maassa. Kärähdän kerrasta ja päädyn pilvelle porkkanamaani ylle.

Piilopaikka

”Sain juuri viestin. Keskustoimisto petti meidät.”

”Rauhoitu, eivät Nitistäjät meitä täältä löydä. Aurinkokuntia on niin turkasesti.”

”Nitistäjillä on piilopaikkajärjestelmämme tuntomerkit. Ei me millään ehditä karkuun relativistisella aluksella.”

”Hetkinen. Mitkä tuntomerkit?”

”Tähden spektri, järjestelmän massa, planeettojen lukumäärä, kaikki. Pian niiden hyperluotaimet tulevat ja paikantavat meidät.”

”Mitä jos muuteltaisiin niitä merkkejä hieman?”

”Muuteltaisiin? Oletko lyönyt pääsi? Vai osaatko sinä fuusioida keskustähden vetyä heliumiksi?”

”Ei. Me piilotamme yhden planeetan.”

”Sinä siis olet lyönyt pääsi.”

”Meillähän on aluksessa massaraahain. Kuljetetaan tuollainen pienempi kiviplaneetta kaasujättiläisen viereen ja singotaan se kiertoradalle.”

”Mitä se muka auttaa?”

”Sittenhän se ei ole enää planeetta, vaan kuu! Siitä ne hämääntyvät.”

Muuttoapu

”Voidaanko mennä huomenna uimaan?” kysyy Milla Star Trekin jälkeen.

”Huomenna ei onnistu. Pitää auttaa kaveria muuttamaan Lahdesta Turkuun.”

”Mutta sen jälkeen?” utelee Meri.

”Siihen menee koko päivä. Ensi viikolla sitten.”

Vaikka herätys on aikaisin, havahdun silti puhelimen pirinään.

”Kuule, ei tarvitsekaan ajaa tänään Lahteen.”

”Mitä, onko muutto peruttu? Sairastuiko joku?”

Hetken on hiljaista. ”Ei kun muutto on hoidettu jo. Koko kämppä.”

Aavistan pahaa. Milla uteli materiansiirrosta ja Meri väsäili jotain iltasadun aikana.

”Tarkoitan nimenomaan kämppä. Koko talo on keskellä Kupittaan puistoa. Nyt pitää mennä, poliisi on ovella. Ilmoita muulle muuttoporukalle.”

Samassa saan rantapallosta päähäni. ”Uimaan!”

Myönnän. Tämän kuopan kaivoin itse.

Myöhäinen vieras

Kun olin lapsi, äitini opetti, että talon on oltava kunnossa kun menee nukkumaan. Siksi viikkaan kaiken riisuutuessani.

Laskostan villapaidan ja housut huolellisesti. Aluspaita kelpaa vielä, mutta sukat ja alushousut joutavat pyykkikoriin. Otan uudet aamusuihkun jälkeen. Silmälasit asetan hyllylle.

Avattuani kaulan sauman pääsen käsiksi niskassa olevaan vetoketjuun. Vedän sen auki ristiselkään saakka ja pujottaudun ulos nahasta kuin nuorison kokovartalopuvusta. Leuan alta saan tukevan otteen ja vedän kasvot pään yli. Käännän hupun ympäri ettei tukka sotkeennu.

Lopuksi irrotan huolellisesti lihakset, sisäelimet ja muut pehmytkudokset. Aivot solahtavat silmien kanssa hydrolyyttiseen liemeen. Livahdan vällyjen väliin.

Ovikello soi.

Hitsi.

Puenko päälle, vai menenkö vain kylpytakissa?