Raapaleet 198-213
Veden muisti
Muistan sen päivän hyvin. Oli sateinen heinäkuun aamu siinä kymmenen tietämissä. Silloin veden muisti heräsi.
Olin juuri lopettelemassa työvuoroani terveyskeskuksessa, kun ovet rävähtivät auki ja alkoholimyrkytykseen sairastuneiden virta pursui sisään. Eräs herra paareilla vannoi raivoraittiutta ja heitti henkensä. Promilleja löytyi nolla.
Tunnin kuluttua kaikki olivat kännissä.
Sitten muut myrkyt muistuivat veden mieleen ja ihmisiä alkoi putoilla kuin kärpäsiä. Säteilysairaudet korjasivat oman osansa ja vitamiinien yliannostus karkasi täysin lapasesta. Toisaalta viinapiru painui taka-alalle lysergidin ja psilosybiinin saattelemana eikä kuolema ollut kenestäkään enää kova juttu.
Vuorokaudessa vesi alkoi taas unohtaa. Mutta sitä ennen tuli pahin. Se muisti dinosaurusten pissan ja Rooman viemärit.
Marjaretki
”Älä poimi mansikoita muurahaispesässä”, minulle sanottiin. Juuri sellaiset kiellot otan nimenomaan haasteina. Kaikessa on kyse vain suunnitelmallisuudesta ja valmistautumisesta.
Vaanin suuaukon luona. Se on harvoin käytetty ja käytävä näyttää kyllin korkealta minun kävellä selkä suorana. Piiloon en kyllä pääse, jos muurahainen tulee vastaan.
Punavalolamppu otsallani kuljen eteenpäin tarkkaillen samalla käytävien kasvustoja. Pian löydän etsimäni, sadoittain mansikan rönsyjä. Sato on parhaimmillaan.
Saan kerätyksi toisen ämpärin täyteen ja toisen puolilleen, mutta siihen onneni loppuu. Partio havaitsee minut. Pakenen pitkin hämyisiä käytäviä punertava valoläiskä seinillä hypähdellen.
Vasta kaukana pesästä pysähdyn huohottaen. Eksytin ne. Maistan yhtä marjaa saaliistani ja nauran. Makoisampia ei saa mistään.
Sokkotreffit
”Menemmekö tänne?” deittini kysyy hämmästyneenä ravintolan ovella. ”Tämähän on kallis paikka.”
”Minulla on varaa”, sanon ja hymyilen valloittavasti.
Tilaan molemmille päivän annoksen ja voimme keskittyä tutustumaan toisiimme.
”Työskentelen pankkialalla”, deittini sanoo. Minä puolestani kerron olevani pörssimeklari. Olemme heti samalla aallonpituudella.
”Tänäänkin yksi mummo talletti kolmen kehon edestä, kaikki polvilumpioina!”
”Meillä oli kaaos, kun Nikkei-indeksi putosi ja piti dumpata kolmesataa tonnia haimoja. Silmien kurssi sentään säilyi.”
Aterian jälkeen ehdotan drinkkejä klubilla. Tarjoilija tuo laskun. ”Kortti vai käteinen?”
Vilkaisen summaa. Viisi maksaa ja perna. ”Käteinen”, sanon ja avaan kylmälaukun. Ojennan kaksi sydäntä. ”Pitäkää vaihtoelimet.”
Iloisesti nauraen ja käsi kädessä katoamme kaupungin yöhön.
Peniskuiskaajan tuomio
On Finncon, suuri suomalainen tieteistapahtuma. Olen etsiytynyt auditorioon hyvissä ajoin saadakseni eturivin paikan. Puhujanpönttö on korvattu giljotiinilla.
Salin halki kulkee kohahdus, kun Tuomas Saloranta saatetaan sisään tuima ilme nostettu uhmakkaasti kohtaamaan lukevan yleisön viha. URSin tutti di capo, Osuuskumman harmaa eminenssi. Tuomittu mestattavaksi rikoksista kotimaista kirjallisuutta vastaan.
On aika toimia! Ryntään liikkeelle ja tönäisen kaksi vartijavänkäriä kumoon. Pääsen vangin luo ongelmitta.
”Signeeraisitko nämä?” pyydän ja lykkään Salorannalle kynän ja pinon antologioita, joissa on hänen novellejaan.
”Onko tämä pelastusoperaatio?” Saloranta kuiskaa ja vilkuilee toiveikkaasti ympärilleen. Kynä raapustaa nimilehtiä tottuneesti.
”Valitettavasti ei”, vastaan. ”Mutta on viimeinen tilaisuus. Nimikirjoituksestasi tulee hyvin pian harvinaisuus.”
Siperia
”Minä en ole tottunut tälläisiin lämpötiloihin.” Insinööri Preston puhalsi huurua hampaidensa välistä. Parransänki keräsi kuuraa.
”Kukaan meistä ei ole”, vastasi Jacqueline Park. ”Sanovat, että Siperia opettaa.”
”Minut se on opettanut vihaamaan pakkasta.”
”Saarnaat kuorolle”, murahti Park. ”Älä huoju niin paljon!”
Preston pysäytti höyrypuvun, jonka sisään heidät molemmat oli sovitettu. ”Haluatko sinä ohjata?” Hänkin oli ärtyisällä päällä. Ei tosin kylmän takia. Heidät oli kiedottu yhteiseen turkkiin ja Prestonista se ei ollut soveliasta.
Park käytti tilaisuuden hyväkseen, kiskoi tumpun kädestään ja kaivoi kartan esiin. ”Olemme vielä kolmenkymmenen kilometrin päässä Tunguska-joesta. Tarvitsen huojennustauon.”
Silloin Preston tajusi, että heidän yhteisturkiksensa oli heidän ainoa takkinsa.
Raivaaja
Metsä ryskyi, kun raivauskone kaatoi kolme puuta ja pysähtyi aukion laitaan. Osa sen havaitsimista oli jo lakannut toimimasta, mutta maan kaltevuuskulmat se vielä erotti. Paikka oli sopivan tasainen tarkoitukseen.
Aluksi raivauskone hakkasi maahan ne muutamat puut, jotka täplittivät aukeaa. Rungot se puski yhdelle laidalle. Seuraavaksi se upotti teräsauran maahan, repi ylös kannot ja keräsi pois kivet. Sitten se lanasi maan tasaiseksi. Urakka oli valmis. Se seisahtui aukean laitaan kasaamansa puupinon viereen.
Seuraavaksi olisi paalutusrobotin vuoro, ja sen jälkeen rakennettaisiin talo. Raivauskone ei kyllä ollut nähnyt paalutusrobottia yli kolmeensataan vuoteen.
Jos niin kävisi taas, raivauskone etsisi uuden aukean kymmenen vuoden kuluttua.
Korkeasaari
”Miksi minun täytyy tänään olla gerbiili?”
”Jonkun on oltava. Eilen sait olla jääkarhu ja vain makoilla koko päivän.”
”Pienennyssäde saa hampaani vihlomaan.”
”Syö purkkaa jälkeenpäin. Nyt alustalle.”
Vihreä valo välähtää ja maailma kasvaa.
”Ja sitten gerbiilipuku päälle.”
”En tahdo, se on kuuma! En suostu!”
”Rangaistusvankina sinulla ei ole vaihtoehtoa.”
”Tämä on epäinhimillistä kohtelua.”
”Puku päälle tai saat viikon kovennettua muurahaisterraariossa.”
”Kun pääsen vapaaksi, paljastan kaiken.”
”Varoitan sinua vakavasti.”
”Eläintarhat ovat puvustettua huijausta!”
”Et uskaltaisi.”
”Oikeat eläimet ovat kuolleet vuosia sitten!”
”Olen pahoillani vuoksesi. Lisäksi olet väärässä.”
”Kuinka niin?”
”Meillä on vielä yksi todellinen eläin. Boa. Pääsetkin tutustumaan siihen tänään myöhemmin.”
Kylmä kahvi
Kaikki huonekalut on kasattu ikkunoiden eteen ja se on riittänyt tähän asti, mutta tänään pelkään barrikaadien pettävän. Ainoa aseeni on leipäveitsi.
Ryskytys alkaa jälleen. Tuen toista estettä, mutta olohuoneessa oleva sortuu. Olen ansassa. Samassa keittiönkin valli romahtaa ja zombit tunkevat ikkunasta sisään.
”Ota tämä!” joku huutaa takaani. Käännähdän. Valkoiseen stetsoniin sonnustautunut mies olohuoneessa heittää minulle aseen. Tuijotan pyssyä kourassani. Kyljessä lukee Turbo-Wetter Extreme. Käännähdän uudelleen ja ammun sarjana ruskehtavia ruikkauksia hyökkääjien päälle.
Ne pysähtyvät. Kääntyvät. Poistuvat.
Nuuhkaisen pyssyä.
”Kylmää kahvia”, pelastajani sanoo. ”Sen aromi saa ne muistamaan vanhan elämänsä. Nyt ne etsivät jonkin aikaa kuumaa sumppia ja me voimme livistää.”
Oikotie
Vuoret jatkuvat silmänkantamattomiin. Useimpien huippuja peittää lumi, jonka valkoisuus häikäisee. Taivaalla vaeltaa vain jokunen hailakka pilvenhuituva, lintuja ei näy. Juhtani korskahtaa. On tullut aika purkaa kuorma ja päästää eläin vapauteen.
Solan suu on korkeammalla kuin edessäni siintävä vuoristo, se on itse asiassa huomattavasti kuoleman vyöhykkeen alarajan yläpuolella. Se on vain sopivaa ottaen huomioon pyrkimykseni. Hapen ohuus viiltää kylmänä.
”Älä mene”, olivat kaikki sanoneet edellisessä kylässä. ”Kuolleiden vuorelta eivät elävätkään palaa.” Mutta sanoin heille, että minun täytyi. Se ei ole kohtaloni, mutta olen ottanut sen tehtäväkseni.
Laskeudun makuulle kietoutuen pakkaseen ja hengitykseni huuru sumentaa taivaan. Mutta en valita. Pääsen perille näinkin.
Puskissa
Ilta on jo pimentynyt kohti keskiyötä, kun astun takapihalle. Verho heilahtaa paikalleen ja himmentää olohuoneen kattolampun valon vähäiseksi kajoksi. Nostan otsalta valonvahvistinlasit silmilleni. Lasit painuvat ihoani vasten hermeettisesti. Vedän ulkoilutakkini vetoketjun ylös asti, ettei kaulani suotta raapiudu, ja painun puskiin.
Yöllä asiat ovat eri tavalla. Muutaman neliömetrin pusikko laajenee valtavaksi metsäksi ja metsästysmaani on rajaton. Kuljen hiljaa rasahtelevien ja kahisevien oksien keskellä ja tarkkailen.
Jotakin vilahtaa oikealla. Syöksyn sen perään eläimellisesti karjaisten ja tarraan kiinni. Pitelen hyppysissäni ideaa. Katson saalistani.
Onpa se vähäpätöinen rääpäle. Oikeastaan pitäisi päästää se vapaaksi, mutta kello on liian paljon. Saa luvan kelvata. Lähden kohti kotia.
Ruuhkanovelli
Hidastan. Jarrutan. Joudun pysähtymään. Autojono jatkuu kaukaisuuteen. Se polveilee pitkin notkelmia ja katoaa lopulta kukkulan taa. Vedän käsijarrun ja vaihdan vaihteen vapaalle.
Vieressä menevä kaista on tyhjä. Täysin vapaa. Rohkenisinko? En tiedä, miksei sitä kukaan käytä. Ehkä siihen on syy. Mutta estääkö se minua? Painan kaasua ja vaihdan kaistaa.
Autoletka vilisee ohitseni kuin metallisumuna. Kukkulan takana henkilöautot vaihtuvat isompiin. Ikkunattomia busseja, kuin kirjastoautoja. Huomaan, että jokaisen kylkeen on kirjoitettu sana. Yksi sana.
Hidastan ja alan lukea. Se on tarina. Liikutun syvästi ja muutaman kilometrin jälkeen joudun pysähtymään, sillä kyyneleet sumentavat silmäni.
Starttaan moottorin uudelleen vasta, kun jonon pää kulkee ohitseni.
Kotimatka
Koko menomatkan maltoin uteliaisuuteni. Pidin radion suljettuna ja vietin aikani tallenteiden parissa. Perillä suoritin vaadittavat mittaukset tunnontarkasti, olihan se tehtäväni. Tähden magneettimyrskyt peittivät alleen Solista hiljaa kantautuvat signaalit.
Vasta paluumatkalla tiedonjanoni vei voiton ja avasin vastaanottimen. Aluksi lähetykset eivät olleet paljonkaan lähtöhetkeäni uudempia, mutta kotiplaneettani lähetessä tilanne muuttui.
Ihmiset alkoivat muokata kehojaan. Jotkut hankkivat kyberneettisiä häntiä, toiset taas kokonaan ylimääräisiä raajoja. Aistitehostimet ja refleksinopeuttimet muuttivat koko globaalia yhteiskuntaa.
Lopulta ihmiset yhtyivät koneisiin kokonaan ja sulautuivat kyborgeiksi, joiden fyysiset muodot olivat minulle kuin kauhukuvastoista.
Kun aika koitti, en hidastanut. Nillä olennoilla, jotka Maata asuttivat, ja minulla ei ollut enää mitään yhteistä.
Navigaattori
Staasikenttä avautuu. Aluksen aikaa on kulunut vuosi, omaa aikaani ei yhtään.
Kuljen lyhyen käytävän ohjaamoon, istahdan ja katson ulos. Näky salpaa henkeni. Sadattuhannet tähdet täyttävät taivaan. Näky on paljon kauniimpi kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Tästä tulee historian suurin reportaasi! Palattuani olen rikas.
Kun olen katsellut tarpeekseni, annan tallentimen jatkaa ja tarkastan järjestelmiä. Kronometri näyttää mitä sattuu, samaten matkamittari. Ajan diagnostiikan, mutta epäilykseni heräävät vasta vilkaistessani koordinaatteja.
”Tietokone, missä me olemme?”
”Tämä alus on kahdenkymmenen parsekin päässä galaksin keskustasta.”
”Koordinaattien mukaan emme ole lähelläkään Linnunradan keskustaa!”
”Väite on tosi. Tämä alus on Andromedan galaksissa.”
”Miksi perkeleessä?”
”Andromeda tulee aakkosissa ennen Linnunrataa.”
Vesikansa
Olemme paahtaneet jo reilut pari tuntia tietä eteenpäin, kun hieman ennen ykköstietä auto alkaa pitää outoa ääntä.
”Mitä pirua nyt?”
”Olisiko bensa vähissä?”, Ged ehdottaa.
”juurihan tankkasin”, sanon samalla kun kaasu laiskistuu.
”Ei taideta päästä Turkuun asti”, sanoo Kirja-Winter takapenkiltä.
Seisautan auton pientareelle, moottori ei sitä enää vie.
Huokaan. ”Meni työntämiseksi.”
”Tuossahan on tienhaara”, sanoo Ged ja osoittaa kylttiä. ”Sieltä varmaan saisi apua.”
Vilkaisen kylttiä, sitten Kirja-Winteriä. ”Vesikansa”, sanomme yhteen ääneen. Ged avaa suunsa vastaväitteeseen. Pudistamme päitämme. Kyllä kunnon bibliofiili lovecraftilaiset viittaukset vakavasti osaa ottaa.
Laskeva aurinko tavoittaa paarustavaa kävelytahtia etenevän Nitkunin Lohjanharjun tietämiltä.
”Sitä paitsi siellä oli vielä Hiidenvesikin.”
Kuulustelu
Idea kourassani kiemurtelee, mutta turhaan. Kello on liikaa enkä aio päästä sitä livahtamaan enää hyppysistäni.
”Alahan puhua”, sanon, mutta idea pitää suunsa supussa. Taas näitä hankalia tapauksia. Selvä peli, tarvitaan kovia otteita.
Laitan idean viilipurkeista ja rautalangoista kyhäämääni häkkiin. ”Viimeinen tilaisuus”, sanon samalla kun kaivan askatelutarvikkeista pääsiäishöyhentä.
Kutitussessio on säälimätön, jopa julma, mutta idea pitää pintansa. Huomaan, ettei perinteinen kidutus nyt auta. Alan kaivaa kirjahyllyä maanisesti hohottaen. Ideakin valpastuu häkissään.
”Mikä tuo on?” se vinkaisee, kun palaan kirjan kanssa.
”Vihreän planeetan kutsu, josta nyt luen otteita ääneen.”
”Ei! Minä puhun, minä puhun! Miten olisi sukellusvene siementiehyessä?”
Perkele, nappasin kierrätetyn idean.
Huone
Vaellan huoneen poikki ja katson ulos ikkunasta. Vain yö tuijottaa takaisin. Miksi olen täällä yksin?
Kuljen huoneen halki uudestaan. Edessäni on ovi. Onkohan se lukittu? En kuitenkaan uskalla koskea siihen. Milloin minä tulin tänne?
Yhtäkkiä muistan perheeni. Puolisoni! Lapseni! Missä he ovat? Epätoivo valtaa mieleni ja ryntään taas ikkunaan.
Hakkaan ikkunaruutua itkien. Muistan, että jotain tapahtui jotain kauheaa. Muistan veren, muistan kuolleet silmät. Kenen ne ovat, kenen ne ovat?
Polvilleni vajoten lyön lattiaan ja ulvon. Teinkö minä sen? Aiheutinko minä rakkaideni kuoleman?
Nousen ylös vavisten ja huomaan katsovani peiliin. Vitivalkoiset, kuolleet kasvot tuijottavat takaisin.
Vai olinko se minä, joka kuoli?
Batman – Riivattu ritari
Kapteeni Kuolio ja Kalevankankaan ihmissusi
Dickie Hollywoodissa
Kuten aina parodian kanssa, ilman alkuperäisteoksen viitekehystä vitsin terävin kärki kilpistyy väistämättä tietämättömyyteen. En pidä itseäni minään valtaisana elokuvafanina, mutta ymmärsin sarjakuvien viittaukset lähes kaikki. Monessa kuuluisammassa tapauksessa silkka yleissivistys paikkaa todellisen tiedon puutteita. Kirja toimii siis niillekin, jotka eivät ole tapittaneet Hollywood-tuotoksia hamasta lapsuudesta asti. Kokonaista 52 elokuvaa joutuu Pieter de Poorteren hampaisiin. Skaala heilahtelee kovin kiltistä makaaberimpaa pikkutuhman kautta käyden.
Hitlerin poika
Routakoto 