Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2012

Shokki juhla-albumi

Shokki juhla-albumi
Kirjoittajat: Archie Goodwin, Phil Seuling, Rich Margopoulos, Larry Herndon, Tom Sutton
Piitäjät: Steve Ditko, Frank Brunner, Rich Corben, John Severin, Jose Ortiz, Tom Sutton
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-609-5

Siitä on neljäkymmentä vuotta, kun Shokki rantautui Suomeen tuoden mukanaan villiä ja värjyvää vampyyriviihdettä. Juhlan kunniaksi on julkaistu Shokin juhla-albumi, jossa on kuusi tarinaa. Maisemat vaihtelevat preeriasta öiseen peltoon ja autioituneesta talosta Poen visioimaan inkvisition linnoitukseen.

Kokoelman tarinat on valinnut Pekka Manninen, joka kymmenen vuotta sitten laati ansiokkaan Shokki-historiikin Tähtivaeltajan numeroon 4/2002. Asiantuntemattomuudesta ei toimitusta siis voi syyttää, joten panen tämän oman makuni piikkiin, mutta yksikään tarinoista ei säväyttänyt sen kummemmin. Parhaimmillaan Creepyn ja Eerien tarinat, joista Shokki koostetaan, ovat aiheuttaneet väreitä selkäpiissä yön pimeydessä, tai huvittaneet kerrassaan kieroutuneella huumorillaan. Nyt täysosumat jäivät puuttumaan maalitaulusta.

Kiinnostavimpien kertomusten joukossa on Rich Margopouloksen käsikirjoittama ja Rich Corbenin kuvittama Edgar Allan Poen Soikea muotokuva! joka yhdistelee erilaisia kuvitustyylejä liki karikatyyrimaisesta lähes fotorealistiseen. Naisen riutuminen ja sen vastakohtaisuus hehkeän muotokuvan kanssa on raastava. Tom Suttonin tarina Eräänä syksynä Arkhamissa aloittaa lupaavasti, mutta pari sivua lisää tunnelman tiivistämiseksi olisi ollut suotavaa.

Shokin juhla-albumi on hyvä veto siinä mielessä, että lehtipisteestä sen voi moni uusi tai vanhakin lukija poimia mukaansa heräteostoksena. Timmimpiä tarinoita halajaville tarjoan suoraan kovakantisia Shokki-kokoelmia (esim. Bernie Wrightson), joissa Slemmy päästetään todenteolla irti. Pikkurahoja taskussaan kilisteville tämäkin välipala passannee.

Valkoinen tiikeri 1. Suuren ruorimiehen salaisessa palveluksessa


Valkoinen tiikeri 1. Suuren ruorimiehen salaisessa palveluksessa
Yann & Conrad
Apollo kustannus, 2008
ISBN: 978-952-5769-00-5

Kauniin kiinalaisen kommunistivakoojan seikkailu 1950-luvun Hong Kongissa. Vetävä yhden rivin kuvaus, joka ei kerro puoliakaan, miksi Valkoinen tiikeri osuu ja uppoaa niin tehokkaasti.

Alix Yin Fu on nuori nainen, joka on käynyt läpi kovan ja perinteisen koulutuksen. Hän on valkoinen tiikeri, jolla on valtuudet potkia kuonoon. Samalla hän on uuden kommunistisen järjestyksen palvelija, noviisina arvoasemaltaan pahainen punainen kärpänen. Tehtävä ja vastuu on suuri, resurssit eivät niinkään. Syvä pää on tuolla, hauskaa matkaa.

Tehtävä on sinänsä yksikertainen. Mene Hong Kongiin ja nouda Kolmen vihreän bambun triadin lohikäärmeen pää. Lukijalle annettu tehtävä on pysyä kärryillä kaikkien kiinalaisille merkityksellisten termien kanssa, lohikäärmeitä, onnea, kukkia ja sadetta nimittäin piisaa. Jos muisti ja keskittymiskyky ei surraa isoilla kierroksille, kuten vaikkapa minulla, lausahdukset vaativat pientä panostusta, mutta ovat mielestäni silti oikea valinta. Niiden avulla luodaan mielikuva siitä, että kuvattu kulttuuri eroaa perusajatuksiltaankin meikäläisestä. Ollaan tekemisissä toiseuden kanssa. Kaltaiselleni paatuneelle scifistille toiseus on valttia.

Taustalla soi CMX:n Nahkaparturi

Alixin vastapelurina, vaikkei vastapeluri itse sitä tiedäkään, toimii brittiläinen expatriaatti Sir Francis Flake, varsin surkuteltava tapaus. Kumpikin on lopulta saman asian perässä, nimittäin lihavan tytön, kuka tai mikä se lieneekään. Kolmantena voimana häärää täysin häikäilemätön joukko nimeltä Kolmetoista näkymätöntä, jonka jäsenet peittävät päänsä muumiomaisiin siteisiin. Eri tahot suhtautuvat vihollisiinsa hyvinkin tylysti ja jos nyt saarellinen siviilejä pitää teurastaa veitsillä, se toki hoituu, puhumattakaan pienimuotoisemmista veritöistä.

Huumori on toki aina henkilökohtainen kokemus. Minuun kuitenkin Valkoinen tiikeri vetoaa, aiheuttaen ei niinkään remunaurua, vaan virnistelyä. Tarjolla on vähempi hienovaraista huvittavuutta ja enempi slapstikin puolelle suuntaavaa komiikkaa, mutta se sopii sinänsä vakavahenkiseen juoneen hyvin.

Tarina on kaksiosainen ja jatkuu seuraavassa albumissa. Olisin voinut käsitellä tarinan kokonaisuutena, mutta vilkaisu Kvaakin foorumille paljasti, että ensimmäinen osa yksinään herätti aikoinaan kiivasta keskustelua. Halusin katsoa, mitä itse saisin irti tarinan alkuosasta.

Valkoinen tiikeri on mukavaa vaihtelua niihin ziljooniin agenttiseikkailuihin, joissa länsivallat ovat nuhteettomia sankareita, neukut pahiksia ja kiinalaiset täysin moraalitonta, keltaista saastaa. Nyt on vuoro Maon tyttöjen panna haisemaan.

1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Kiina lie niitä harvoja maita, joille luonteva tapa raakata huonot agentit koulutuksessa on katsoa, kuka selviää hengissä loppuun asti.

Raapale 323 – Muuri (18.11.)

Muuri

Seison muurilla ja katselen sekavien tunteiden vallassa vihreää, joka ulottuu taivaanrantaan saakka. Vilkaisen olkani yli kaupunkia varmistaakseni, että se on edelleen olemassa. Silloin huomaan vaaleanruskeean vartijan univormuun pukeutuneen miehen pienen matkan päässä.

Rikon lakia pelkästään olemalla täällä. Todistan silmilläni jotain, jonka olemassaolosta kaupungissa ei tiedetä. Alas on sadan metrin matka.

”Uskomaton näky, eikö?” vartija sanoo.

Nyökkään. ”Miksi tästä ei kerrota?”

”Historialliset syyt. Kaaos. Helpompi näin.”

”Minä kuitenkin tiedän, nyt.”

Vartija nyökkää.

”Pidätetaankö minut?”

”Ei.”

Nielaisen. ”Tapetaanko minut?”

”Pelottaako vai kiehtooko näky sinua?”

”En tiedä.”

”Toiset lähtevät tutkimaan eivätkä palaa. Toiset liittyvät vartijoihin.”

”Pelottaako sinua?”

”Kyllä.

”Minuakin.”

”Tervetuloa muurin vartijaksi, kansalainen.

Raapale 322 – Huono trippi (17.11.)

Huono trippi

Epäröin murtautua taloon, mutta yö on kylmä ja käteni vuotaa verta. Lukko on heikko ja antaa periksi. Sisällä on pimeää. Hiivin huoneiden poikki. Autiota. Minua pelottaa, kaikki on aavemaista.

Seisahdun. Vuoto on yltynyt ja verta tipahtelee lankkulattialle lammikoksi. Puristan käden rintaani ja juoksen. Vihdoin löydän lakanan sidetarpeiksi.

Kun kävelen reittiäni takaisin, tulen huoneeseen, jossa pysähdyin aiemminkin. Aiheuttamani sotku nolottaa. Kumarrun katsomaan tupakansytyttimen valossa. Veri on kadonnut.

Talo on imenyt sen! Nyt se haluaa lisää. Henkeni on vaarassa! Ryntään ulvoen yöhön.

”Poliisilla? Joku Slemmyä silmämunaansa tykittänyt kauhunarkkari murtautui talooni, pirskotti verta ympäriinsä, kiipesi yläkertaan, varasti lakanan ja ryntäsi sitten parvekkeelta alas.”

Raapale 321 – Tulta syöksevä lohikäärme (16.11.)

Tulta syöksevä lohikäärme

Shinchuanin maakunnan asukkaat olivat tunnettuja piloistaan. Heillä oli tapana järjestää mitä mittavimpia jäyniä, kuten sain huomata kerätessäni veroja alueella. Buddhalle kiitos, että olen hengissä.

Eräänä päivänä he päättivät jekuttaa vuorella asuvaa lohikäärmettä. Uteliaisuuttani lähdin mukaan katsomaan, mitä tapahtuisi.

Kunnianarvoisa, vihreäkylkinen lohikäärme astui luolastaan. Sen siimamaiset viikset roikkuivat pitkinä, häntä liikahteli laiskasti. ”Mitä te haluatte?” se kysyi.

”Osaatko hönkiä tulta?” kylän vitsikkäin mies kysyi.

”Osaan!” Lohikäärme puhalsi lieskoja.

”Osaatko heiluttaa päätäsi?”

”Osaan!” Viikset piiskasivat ilmaa.

”Osaatko tehdä molempia yhtä aikaa?”

”Osaan!” Kärventyvien karvojen katku tunkeutui nenääni.

Kyläläiset nauroivat, minä piilouduin kiven taakse.

Nykyään Shinchuanin maakunnan asukkaat ovat tunnettuja myös heikosta arviointikyvystään.

Ed – Iloinen klovni

Ed – Iloinen klovni
Chester Brown
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0825-0

Ensimmäisen kerran Ed – Iloinen klovni ilmestyi suomeksi jo vuonna 1989. Sinä vuonna siirryin yläasteelta lukioon ja kolusin kirjaston sarjakuvahyllyjä aina silloin tällöin. Jossain vaiheessa, en tosin muista milloin, tartuin tähän Liken julkaisemaan sarjakuvaan, joka erosi varsin radikaalisti siitä reipashenkisestä eurooppalaisesta kamasta, jenkkisupersankarimätöstä ja Aku Ankoista, joita olin pääsääntöisesti siihen asti lukenut.

Minähän en välttämättä muista, miten jokin viime vuonna lukemani kirja päättyi tai mitä lähdin keittiöstä puoli minuuttia sitten hakemaan. Muistini on kuin liberaalisti konetuliaseella rei’itetty siivilä ja hatara kuin tulitikuista rakennettu eduskuntatalo. Silti, huomatessani Liken julkaisseen Edin uuden painoksen tänä vuonna, pääni täyttyi mielikuvista. Runkkaava pyhimys, terävähampaisia pygmejä, penis jonka kärki on Yhdysvaltain presidentin pää, masturboiva jättiläismustekala ja mies, joka ei voi lopettaa paskantamista. Kiitos, armaat aivoni. Nämäkin tiedot ovat varanneet neuroneja, joiden avulla olisin voinut päästä läpi lineaarialgebran tentistä tai osannut ajaa kaverin mökille eksymättä kymmenennen kerran peräkkäin. Kiitos. Ilmeisesti Chester Brown on onnistunut tekemään minuun melkomoisen vaikutuksen kaksi vuosikymmentä sitten. Joten olihan tämä uusi julkaisu pakko lukea.

Ilokseni huomasin, ettei vuosikausien saatossa laajentunut kokemuskenttäni ollut millään tavalla päässyt himmentämään Edin surreaalisanarkistista räväkkyyttä. Tarina on absurdi, rienaava, poliittisesti epäkorrekti, traaginen ja aivan hemmetin hauska. Ensimmäisellä lukukerralla on mahdotonta arvata, mihin juttu tulee etenemään, mikä johtuu pitkälti siitä, ettei Brown itsekään ollut suunnitellut hommaa kovin paljon eteenpäin. Siltikin päähenkilöiden saagat saapuvat lopulta omiin päätepisteisiinsä.

Edin itsensä kohdalla tilanne ei ole aivan yksikäsitteinen, sillä Brown piirsi hänen edesottamuksistaan vielä lisää, mutta tuli myöhemmin siihen tulokseen, että tämän kirjan loppu on tyydyttävämpi päätös myös Edin tarinalle. Hän julkaisi sarjaa alun perin omakustanteena, mutta pääsi lopulta Vortex-kustantamon talliin ja piirsi Ediä Yummy Fur -lehteen 18 numeron verran. Tähän kirjaan on otettu materiaalia vielä numerosta 12.

Vankila on itseasiassa Edin murheista pienimmästä päästä

Mielenkiintoisena bonuksena mukana on 40 sivun verran Brownin huomioita Edin ja Yummy Furin historiasta. Tällaiset taustatiedot kiehtovat minua kovin, koska niiden kautta oppii paljon paitsi juuri lukemastaan sarjakuvasta myös väistämättä sen tekijästä. Siitä, millainen ihminen hän oli, mitä hän ajatteli sarjaa tehdessään, millaisia arvoja hän piti tärkeinä. Etenkin kun Brown tuntuu olevan rehellinen ja taustoittaa sellaisiakin näkemyksiä, joiden taakse hän ei nyt enää vanhempana asettuisi.

Vanhoille lukijoille Ed – Iloinen klovni on kovaa potkiva trippi nostalgiaa suoraan nenään vedettynä. Uusille lukijoille Chester Brown tarjoaa napakan nyrkiniskun päin klovnin pläsiä.

Lopuksi pitää mainita, että kirjan nimestä huolimatta Ed ei ole kovin iloinen klovni. Mutta ehken hänen asemassaan minäkään olisi.

Raapale 320 – Pelastus (15.11.)

Pelastus

Jostain kaukaa kantautuu torven ääni. Seisahdun ja vilkaisen myrkynvihreälle taivaalle, jonka pilvipeite on rikkumaton. Väärä hälytys, tuhahdan, kun merkkiääni toistuu, nyt lähempää. Pian jokainen katolle asetettu vahti puhaltaa omaan soittimeensa keuhkojensa kyllyydestä.

Monet uskoivat pelastusalusten tuloon, mutta minulle ne olivat vain haavekuvia, täyttymättömiä lupauksia, joiden pettäessä syttynyt toivo rusentaisi henkemme. Nyt uskon, uskon sieluni pohjia myöden. Pelastus saapuu!

Sitten näen sen. Alus on valtava, isompi kuin mikään, mistä toiveikkaimmatkaan ovat rohjenneet uneksia. Se ei silti ole riittävän iso koko kaupungille. Ei, osa pelastuu, osa jätetään jälkeen kuolevalle planeetalle. Toivo muuttuu hyytäväksi peloksi.

Minä aion pelastua. Vedän paidan alta leipäveitsen esiin.

Raapale 319 – Virheetön (14.11.)

Virheetön

Kannan laatikon etuovelta suoraan pomon pöydälle. ”Kas siinä”, sanon. ”Uusin kirja, painotuoreena.” Onnittelen itseäni hyvin tehdystä työstä.

Pomo repäisee laatikon auki ja poimii päällimmäisen kirjan käteensä. Hän selailee sitä hetken ja nyökyttelee. ”Kai sinä oikoluit tämän?” hän kysyy.

Nyökkään. ”Kyllä, kuuteen kertaan.”

”Niinkö, entäs tämä tässä sivulla seitsemän-” Yhtäkkiä pomo vaikenee ja tuijottaa sivua hiljaa.

”Tosiaan, kun toimitin kauttasi käydyn viimeisen version painoon, huomasin vielä yhden typon, joka oli välttänyt katsettani siihen asti.”

Pomon kädet tärisevät. ”Ainakaan tätä ei ole vielä lähetetty.”

”Minä allekirjoitin lähetyslistan juuri äsken.”

”Hullu! Maailmahan loppuu, jos koskaan ilmestyy virheetön painotuote!”

Ulkona aurinko himmenee, ja sammuu.

Pakanat

Pakanat, ensimmäinen kirja
Tuomas Myllylä
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-02-1

Fiktiiviset tarinat opettavat meille asioita kulttuureista, joita on joskus ollut tai on jossain muualla. Asioita, joilla ei ole meille enää käytännön merkitystä. Yksi tällainen asia on verikosto ja miten se tehdään. Jos lähdetään tuhoamaan sukua, se epäilemättä kannattaa hoitaa viimeisen päälle. Toisaalta jos kaikki toimisivat näin, moni tarinoista jäisi kertomatta. Kuten Pakanat.

Pakanalle jumaluudet eivät ole niin nökönuukaa

Eletään vuotta 932 jKr. Hyypiän suku tulee ja jyrää Halikot. Ari-poikakin on saamassa matkalippua Tuonelaan, kun yksi ryöväreistä vaatii hänet itselleen. Pohjolan orjista maksetaan hopeaa idän perukoilla. Koska Hyypiän suvun päämies ei ole lukenut TvTropesia, hän suostuu. Kymmenen vuoden kuluttua Ari palaa pienen joukon kanssa Suomen maille ja pykää asujaimet hämäläisten nurkille. On aika alkaa tasailla puntteja. Vendetta päätyy nopeasti Suomen kuninkaan käräjille käsiteltäväksi, jossa itse Väinämöinen kuuntelee todistajia, joiden kertomuksista iso osa albumia muodostuu. Takaumat kertovat, miten Arista tuli se mies, joka hän nyt aikuisena on.

Taustalla pyörii myös politiikkaa, koska länsinaapurilla Ruotsilla on intressjeä itäisiä metsäläisiä kohtaan ja kuninkaan poika Väinö ei hänkään ole lämpimissä väleissä isänsä kanssa. Tämä kasvattaa heti mahdollisten seurausten laajuutta parin talon välisistä kähinöistä kansainväiselle tasolle, mitä se sitten joskus ennen vuotta tuhat näillä raukoilla rajoilla tarkoittikaan.

Ari ”Jalo” Halikko osoittaa, ettei ole itse oppinut mitään.

Hahmot ovat hyvin onnistuneita. Motiiveja piisaa, sekä riittävä määrä luonteen syvyyttä. Takaumat rytmittävät kerrontaa ja lukija kulkee tarinan imussa huomaamattaan viimeiselle sivulle vain todetakseen, että tämä tosiaan oli ensimmäinen kirja. Tarina jatkuu seuraavassa, jota itse jäin jo malttamattomana odottamaan.

Tuomas Myllylän karhea jälki sopii nimenomaan tällaisiin historiallisiin visioihin, kuten Pakanat ja Rhenus. Nuorempana en pitänyt tällaisesta tyylistä lainkaan, mutta nyt näen selvästi, että siloitellumpi ja siistitympi piirros ei toisi esiin sitä elämän rujoutta läheskään yhtä hyvin. Metsäläisellä on tukka pesemättä, hampaita puuttuu eivätkä vaatteetkaan ole tahrattomia.

Pakanat nostaa minun kirjoissani Tuomas Myllylän nimeksi, jonka tuotantoa aion tästä lähin seurata haukkana. Kaksi onnistunutta albumia on vahva merkki siitä, että viihdyn jatkossakin.

Raapale 318 – Artefakti (13.11.)

Artefakti

Kuljen kujia, jotka eivät ole samassa järjestyksessä enää huomenna. Paikan asukkailla on pälyilevä katse, valoa on vähemmän kuin kuluva tunti antaisi odottaa. Ilmassa haisee vaarallinen magia. Astun liikkeeseen.

”Isäntäni lähetti minut hankkimaan muinaisen artefaktin, jossa asuu ikiaikainen paha. Onko teillä sellaista?”

Myyjä johdattaa minut ison vitriinin ääreen.

”Tässä on sormus, jonka smaragdiin on suljettu pahantapainen djinni.”

”Pahantapainen?”

”Se viskelee luumuilla.”

”Onko muuta?”

”Tähän tikariin kuningas Akhmed vangitsi kauhean demonin.”

”Sekö kuningas Akhmed, joka on nyt kuninkaana? Milloin?”

”Viime viikolla.”

Pudistan päätäni.

”Sallikaa minun esittää asia toisin. Muuta ei ole ja ainoalla kilpailijallani on tänään vapaapäivä.”

”Ymmärrän”, nyökkään. ”Pankaa tikari pakettiin.”