Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2012

Moby Doll

Moby Doll
Saara Henriksson
Into Kustannus, 2011
ISBN: 978-952-264-050-5

Minähän en musiikista paljoa ymmärrä. Siksi on aina nautittavaa, kun musiikilla on keskeinen asema tarinassa ja silti pysyn kärryillä. Moby Dollissa musiikki on nimenomaan se asia, jota jahdataan. Paitsi Jokke. Jokke jahtaa entistä suhdettaan vaikka maailman ääriin, jollaisena hyvin voin hyistä jäämerta pitää.

Jenny on musiikinopiskelija, jolla gradu jumittaa. Ratkaisua ei tunnu löytyvän kaupunkimaisemista ja lopulta hän suuntaa Norjaan etsiäkseen käsiinsä vanhan ystävänsä. Hope on nykyään Narvikissa asuva meribiologi ja seilaa Lady Franklinin kyydissa pitkin pohjoisia meriä valaita tutkien. Valaita Jennykin haluaa tavata. Ne laulavat ja niiden laulussa piilee jotakin kauan sitten unohtunutta, jonka Jenny kuuli pikkulapsena. Perässä seuraa Jokke, Jennyn poikakaveri vuosien takaa, joka haluaa hänkin selvittää menneisyyden sotkuja.

Saara Henrikssonin esikoisromaanissa musiikin lisäksi meri on hyvin vahvasti läsnä. Se kuohuu, se pärskyy, se on kylmän märkää ja se kätkee syvyyksiinsä salaisuuksia, jotka ihmiskunta joskus tunsi, mutta on nyt unohtanut. Jo alku, nimenomaan alku, ohjaa lukijan teoksen teemojen pariin. Vedenalaisia ääniä, jäätä, valoja, syvyyttä, pimeyttä. Laulua. Kirjan olen lukenut kerran, alun olen lukenut kolmasti.

Kirja ottaa kantaa ihmisen taipumukseen ja kykyyn aiheuttaa tuhoa luonnolle, merelle ja etenkin valaille. Se kyky ei ole aivan vähäinen. Asiaan pyrkivät vaikuttamaan niin polittiset neuvottelijat kuin suoran toiminnan kannattajatkin, mutta kaikesta hienointa olisi, jos myyttinen luonto itse osaisi suojella itseään.

Saara antaa harmaalle merelle sympaattiset, humaanit kasvot ja asemoi lukijan välittämään ympäristöstään. Myös siitä ympäristöstä, jota dokumenttielokuvat harvemmin kuvaavat.

Raapale 277 – Jokihirviö (2.10.)

Jokihirviö

”Mikäs muukalainen se täällä luuhaa?” joku sanoo takaasi. Käännyt katsomaan. Vanhahtava mies, joka nojailee keppiinsä. Huolimatta alkutalven viimasta miehellä on vain ohut pusakka, vaikka sinä hytiset toppatakissasi.

”Selvitän joen mysteeriä”, toteat lakonisesti. ”Jotakin piilee pinnan alla.”

”Eihän siellä mitään, kaloja korkeintaan”, mies sanoo. ”Tule, tarjoan tavernassa totin.” Sinä et usko häntä.

”Ihmisiä katoaa rannoilta. Jokin hirviö siellä piilee. Aion manata sen esiin!” Joki vei veljesi pojan, suru pysyy aisoissa vain toiminnalla.

Puhallat mystistä jauhetta kädestäsi veteen ja messuat taikasanoja. Vesi kuplii ja kuhisee. Ja nousee ylös. Aina taivaisiin asti.

”Ei pinnan alla”, mies sanoo. ”Teitin etsimä hirviö on joki itse.”

Kapteeni Amerikan kuolema

Kapteeni Amerikan kuolema
Tarina: Ed Brubaker
Kuvat: Steve Epting
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-410-7

Eletään Marvel-versumin sisällissodan jälkeistä aikaa. Pieni harha-askel sai aikaiseksi 600 siviiliraatoa ja eri tahot vaatimaan kaikkien supervoimaisten yksilöiden rekisteröintiä. Vaatimus synnytti rekisteröintilain ja mm. Rautamies asettui puoltamaan sitä, kun taas Kapteeni Amerikka liittoutui vastustajien kanssa. Nyt sisällissota on ohi ja Kapu raudoissa. Matka oikeussaliin kuitenkin katkeaa vanhakantaiseen lyijymyrkytykseen, joka jättää maailmaan kutakuinkin Kapteeni Amerikan kokoisen kolon.

Me tiedämme, että maailmassa vain kaksi on varmaa, verot ja kuolema, mutta Marvel-versumissa kaikki on toisin. Kuolemalla oli aiemminkin ollut tunnetusti liukas ote, mutta Jean Greyn palaaminen aikoinaan takaisin elävien kirjoihin vesitti jokikisen vaaratilanteen, sillä sen jälkeen manan majoja asutti enää Bucky, Kapun kaveri toisen maailmansodan ajoilta. Nyt siis kättä pystyyn kaikki, jotka uskovat Steve Rogersin kuolleen pysyvästi. Minulla on myynnissä vähän käytetty Eiffel-torni suoraan Pariisin keskustassa. Korkein tarjous hyväksytään.

Vaan eipä anneta jatkuvajuonisten tarinaversumien vääjäämättömien lainalaisuuksien haitata hyvästä tarinasta nauttimista. Kapteeni Amerikka on kuollut ja moni taho haluaa syylliset vastuuseen. Heidän joukossaan ovat mm. Sam Wilson (Haukka), Sharon Carter, Natasha Romanova (Musta leski), koko YPKVV ja Bucky. Hetkinen…

Kuoleman lautturilta saatavana meno-paluu-lippuja sankarialennuksella

Niin, Buckykin paljastui olevan hengissä ja toimineen Talvisotilas-nimisenä neuvostoagenttina. Olisin kuvitellut idean sukkaavan kympillä, mutta yllättäen juuri Bucky saa tämän 12:n lehden tarinoista kootun albumin toimimaan niin jumalattoman hyvin.

Bucky ehti kohtamaan Steven kertaalleen, mutta selvittämättömiä asioita jäi paljon. Nyt YPKVV Tony Starkin johdolla on siirtämässä Kapun manttelia kilpineen eläkkeelle ja Bucky Barnesillehan tämä ei käy. Lisäksi jossain mellastaa Punakallo ja Tohtori Faustus, syypäät suuren sankarin murhaan. Jonkun on pantava haisemaan.

Ed Brubakerin tarinankerronta on vahva muistutus siitä, miksi kulutin niin monta vuotta ja niin monta markkaa nuoruudessani Marvelin lehtiin. Syy oli yksinkertainen: Ne olivat niin hemmetin viihdyttäviä. Kiinnostavia hahmoja, häijyjä konnia ja ajoittain kylmempää kyytiä normaalin sankarihutun seassa. Ei sillä, ettenkö olisi tuota huttuakin kauhonut naamaani kaksin käsin, mutta nyt vedetään sillä terävällä otteella läpi koko albumin.

Kapteeni Amerikan kuolema on kiinnostava jo siksikin, että päähenkilö ei juurikaan esiinny siinä. Sen sijaan hänen läheistensä, liittolaistensa ja vihollistensa elämä jatkaa kulkuaan. Mies itse on poissa, mutta hänen perintönsä vaikuttaa voimakkaana haudan takaatakin.

Nämä tällaiset kirjat ovat vaarallisia. Ne houkuttelevat entisiä Marvel-käyttäjiä takaisin turmion tielle, ostamaan kuukausittain lukuisia lehtiä. Nälkä on jälleen herätetty, mutta vielä taistelen vastaan. Lähinnä siksi, että nämä kovakantiset kokoomat näyttävät hyllyssä niin paljon paremmilta.

Syyskuun saldo

Syyskuu
Viikko 1 (1.-2.)
– Kirjoita novelli Portin kisaan. VALMIS
Otin vanhan novellin ja muokkasin sitä hieman. Ei se loistokkaalta vaikuttanut vieläkään, mutta samat fiilikset oli siitäkin novskusta, joka Novassa sijoittui kärkikymppiin. Parempi myöntää, etten minä tiedä mikä muille kelpaa, ja kirjoittaa mitä syntyy.

– Tarkastele elokuun saldoa. VALMIS
Elokuun raportti tuli tehtyä. Parempi hoitaa tämmöiset alta heti alkukuusta. Ainakin on sellainen olo, että jokin pieni tavoite on saavutettu.

Viikko 2 (3.-9.)
– Kirjoita toinen novelli Porttiin. VALMIS
Tämän kanssa kamppailin. Kelasin läpi alkuja ja raakileita ja mietin, minkä kimppuun kävisin. Ehdin jo luovuttaa, ryhtyä, luovuttaa, ryhtyä toiseen ja luovuttaa jälleen, ennen kuin päätin että tuo se nyt on, tulee mitä tulee. Siitä tuli ihan hauska. Mahkuista en rohkene veikata muuta, paitsi että jos jompi kumpi novskuistani nousee edes bubbling underiin, se on tämä jälkimmäinen. Kerron sitten, kun tuloksista tiedetään.

– Lähetä Portin novellit. Lähetys 4.9. VALMIS
Kamat kuoreen ja menoksi. Jotenkin luotan siihen, että normikusti polkee päivässä. Fiksumpi olisi lähettänyt jo maanantaina (3.9.), mutta kun jälkimmäinen novelli valmistui vasta yöllä.

– Kirjoita arvostelut Mäkelän romaaneista. VALMIS
Tässä mentiin arvostelu per päivä -mentaliteetilla. En tiennyt pystyväni sellaiseen tahtiin. Nyt kun sen kerran keksin, voin hyvin vetää samanlaisia settejä ilman naputtavaa itsekampitusta takaraivossa, että kusetan itseäni omien voimavarojeni suhteen.

Viikko 3 (10.-16.)
– Lue pari näytelmäkäsikirjoitusta VALMIS
Hankin käsiini pari käsistä, ihan jotta näkisin, mitkä kohdat on tapana kirjoittaa kapiteeleilla tai suluissa. Pohjatyötä jotain tulevaa projektia ajatellen.

Viikko 4 (17.-23.)
– Editoi steampunk-novelli VALMIS
Valmis my ass, mutta ensimmäinen, isoin ja työläin rykaisy saatiin tehtyä. Otti sellaiset neljä iltaa tervanjuontia. Ei, ei ole editointi muuttunut helpommaksi, mutta taaskin pitää kiittää toimittajaa (tällä kertaa Markus Harju) siitä, ettei päästä helpolla. Suurin osa meni ohjeistuksella tai neuvottelulla, parissa kohtaa piti uppiniskaisen kirjoittajan käsi taittaa selän puolelle hetkeksi.

– Osallistu kirjoittajapiiriin VALMIS
Siellä käytiin, fiktiota ruodittiin. Ihan hetkeen en ole ehtinyt omaa tekstiäni piirin kautta kierrättää, kun koko ajan elän kädestä suuhun, tai tekstieditorista toimittajalle. Kotikriitikko sentään ruotii pahimmat aivonyrjähdykset heti alkuunsa, ettei muiden tarvitse niitä kauhistella.

– Turconen 22.9.
* Juonto VALMIS
* Mäkelän jututtaminen VALMIS
– Tee raportti Turcosesta VALMIS
Turconen meni hyvin, kuten raporttikin kertoo. Sain kiitosta Mäkelän haastattelusta, jota itse hermoilin etukäteen, ja scifihahmopaneeli oli viihdyttänyt ihmisiä ilmeisen kohtalaisesti. Otan siitä kunniasta 1/4 itselleni. Välispiikeistä kukaan ei sanonut mitään. Kiitos siitä.

Viikko 5 (24.-30.)
– Lue ja arvostele Tex Willer -tietokirja VALMIS
Länkkärit eivät koskaan ole ollut sitä ydinaluetta itselleni, mutta Tex-tietoteos oli kiinnostava ja siitä oli kiva raportoida.

Koko kuukausi
– Kirjoita joka päivä yksi raapale. VALMIS
Muutama hitti, muutama huti ja useampi viime minuuteille venähtänyt ilta kauhunhetkineen, ehdinkö minä vai vaihtuuko vuorokausi. Päivästä hötkyily on pöljää, koska joka tapauksessa periaate on paikata jälkikäteen, jos jokin päivä jää välistä. Aito kämmi kävi, kun luulin löytäneeni käyttämättömän raakileen, editoin sitä hieman ja julkaisun jälkeen kuulin, että olin julkaissut kovasti samanlaisen jutun aiemmin. Sitten kirjoitin siltä istumalta uuden ja kiroilin koko ajan.

– Kirjoita ainakin kolme arvostelua. VALMIS
Tällä saralla karkasi mopo käsistä. 14 arvostelua plus Turcos-raportti. Viisi niistä oli Mäkelä-arvioita alkukuusta, seitsemän viimeisintä syntyi viikon sisään loppukuusta. Osasyy intoo on, että pyysin Lempolta ja Egmontilta arvosteltavaa ja sitten oli sellainen olo, että nämä voisi hoitaa vauhdilla pois.

– Tee kaksi blogausta kirjoittamisesta. VALMIS
Kuukausiraportti. Ja enteelliseuforinen uni, jossa kerroin näiden kirjallisten rientojen olevan nyt vakavasti tehtävää hommaa. Itsensä kanssa ei kannata lähteä kinaamaan, etenkin jos puhuu fiksuja.

Siirtyneitä
Liikaa. Ihan liikaa siirtyi. Lokakuulle on jo 2-4 novellia, älyttömästi sarjiksia, kipeästi kirjoja ja sitten sinne lykkääntyi sateenkaarisatu ja matkaopas. Ensi vuonna en taida ainakaan noita kahta projektia jahdata enempää. Ne eivät ole tuntuneet kiinnostavan ihmisiä eikä niiden kirjoittaminenkaan tunnu olevan niin hekumallista, että syrjäyttäisin jotain muuta niiden tieltä. Katsoo nyt, jaksanko noita takoa enää loppuvuonnakaan vai myönnänkö tappioni. Jos lokakuu qsee kintuille, kaikki rästit siirtyvät joulukuulle. Luvassa kinkkua ja kirjallista stressiä. Vai ottaisinko sittenkin kalkkunaa?

Muuta
Lisäksi tapahtui muutama henkilökohtaiselta kannalta positiivinen kehitys.

Sarjakuva-aiheinen arvostelukimarani herätti erään Kvaak.fi-sarjakuvasivuston nokkamiehen (Jukka Laine) kiinnostuksen ja sain kutsun ryhtyä julkaisemaan uutusarvioitani myös Kvaak.fi:n etusivulla. Kun niitä joka tapauksessa kirjoitan, jo vain se käy. Nyt täytyy kärppänä iskeä kiinni kuumaan uutuuskamaan. Kiitosta vaan Jouko Ruokosenmäelle Egmontin suuntaan, joka luotti puskista ilmestyvään blogaajaan niin paljon, että lähetti kiitettävän kokoisen laatikollisen työsarkaa.

Sitten löysin palvelun nimeltä kirjaseuranta.fi, jota ilmeisesti isännöi HS. Palvelu kerää linkkejä kirja-arvosteluihin ja niitähän minulle on siunaantunut. Pyysin tunnareita ja sain ne jo samana päivänä. Nyt nakkelen tuotoksiani sinne muutaman päivätahtia, kunnes laarin pohja tulee vastaan.

Viimeiseksi jätin kenties suurimman askeleen. Ei se juuri nyt tunnu siltä, vielä, mutta kuka tietää, mihin tie vie. Ryhdyin osakkaaksi Osuuskummaan, osuuskuntaan, joka kustantaa kirjoja.

Jos kirja tulee kirjan luo, myös duuni tulee duunin luo. Mutta senhän minä jo tiesinkin. Joskus aikanaan olin vain rivihallituslainen yhdessä seurassa ja avustin yhtä lehteä…

Raapale 276 – Ainetauko (2.10.)

Ainetauko

Kello on kaksi. Annan katseeni kiertää ympäri pientä kokoushuonetta. ”Kuulkaahan, tässä taitaa mennä vielä tovi. Pidettäisiinkö tässä välissä iltapäiväinen riippuvuutta aiheuttavien aineiden tauko?”

”Hyvä idea”, joku sanoo. ”Minulle maistuisikin kuppi vahvaa.”

Marssimme taukohuoneeseen. ”Mitäs konsultti ottaa?”

”Jos ottaisin vain jotain yrttipohjaista.”

”Toki, ruoho on tuolla. Pistä palamaan. Entäs te muut?”

”Voi, lääkäri on huolissaan mahahaavastani. Ehkä lysergiiniä ilman happoa.”

”Minulle kuppi vahvaa. Mitä on?”

”Tänään löytyy vodkaa ja viskiä. Itse ajattelin ampua heroiinia silmään.”

Vilkaisen sivaria. ”Entä sinulle? Kokaa? Sieniä? Piriä?”

”Tuota, minä ajattelin ottaa kupin kahvia ja mennä pihalle röökille.”

Katsomme häntä kaikki. ”Oletko ihan hullu? Nuo aineet tappavat!”

Mustapukuinen mies

Mustapukuinen mies
Ari Kutila
Arktinen banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-040-7

Mustapukuinen mies on nerokasta, sanatonta absurdismia, jonka edessä ei voi kuin hyväntuulistua. Näissä parin ruudun sarjoissa arkipäiväinen taipuu järjettömyyksiin ja järjettömyys takaisin arkipäivään tavalla, jonka yksinkertainen nerokkuus pysäyttää.

Ari Kutila loi tämän ikonisen hahmonsa jo vuonna 1983. Muistan itsekin vuosien saatossa nähneeni siellä ja täällä Mustapukuisen miehen vähäilmeisen ilmekästä naamaa ja hymyilleeni, mutta jälleen vaadittiin kokooma-albumi kohottamaan hahmon arvo ansaitsemalleen tasolle.

Kutila itse meni ja kuoli vuonna 2010, mutta kovien kansien välissä hänen luomuksensa elää edelleen. Kiitos tästä menee Kutilan hyvälle ystävälle Ilpo Koskelalle, joka otti asiakseen pelastaa sanaton sankari unohdukselta. Kirjasta löytyy myös hänen ja Vesa Kataiston kirjoittamat tekstit artistista itsestään, jonka elämäntyö vaikuttaa olleen Kemin elämän sarjakuvittaminen mahdollisimman monelta kannalta.

Monesti puhutaan yhteisöllisyydestä. Mielestäni tilanne, jossa piirtäjä kuolee ja kaveri rientää pelastamaan edes osan tämän tuotannosta unohdukselta, on hieno käytännön toteutus tuosta filosofiasta. Ei jäädä odottamaan, josko jokin kaupallinen toimija tarttuu tilaisuuteen, vaan toimitaan taiteellisten arvojen vuoksi. Ja rakkaudesta hyvään ystävään.

Mustapukuinen mies tekee siis fiiliksestä hyvän kahdellakin tavalla. Enempää en voi vaatia.

Raapale 275 – Käännöskirja (1.10.)

Käännöskirja

Kiivas hengitykseni siivittää matkaani Kekkosen mausoleumin salattuihin käytäviin. Töölönrantaan nostatettu Alvar Aallon suunnittelema pyramidi kätkee allensa yhtä monta salaisuutta kuin sisäänsäkin. Kuljen nyt noita sinetöityjen katakombienkin alle porattuja kuiluja vastauksia etsien.

Otsalamppuni valokiila halkoo pölyistä ilmaa. Pysähdyn ja tutkin mukana kantamaani madonsyömää kirjaa jälleen kerran. Kanteen on riipustettu merkkejä, joiden kaltaisia olen nähnyt vain Pnakoottisissa käsikirjoituksissa. Kirjan sisältö taas, ei, siitä en saata edes hiiskua. Kartta ohjaa kulkuani.

Viimein saavutan hyisen kammion, jonka keskellä seisoo jalusta. Jalustalla lepää kirja. Perheessämme kulkenut perimätieto piti paikkansa!

Necronomicon, Mikael Agricolan varhainen suomennos Olaus Wormiuksen latinankielisestä laitoksesta.

Nyt saatan viedä sukuni kammottavan tehtävän päätökseen.

Shokki – Tekijänä Bernie Wrightson

Slemmyn iltasatuja

Shokki – Tekijänä Bernie Wrightson
Mestari: Bernie Wrightson
Apunaan: Howard Chaykin, Nicola Cuti, Bill Dubay, Carmine Infantino, Bruce Jones, Budd Lewis, Walt Simonson
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-585-2

Bernie Wrightson. Tiesin nimen jo ennalta ja osasin jopa yhdistää sen tiettyyn genreen ja kuvitustyyliin. Ei mikään mitätön saavutus minun kohdallani, sillä harvoin kiinnitän kuvitukseen huomiota. Silti tiesin Bernien kohdalla saavani kovaa kyytiä, joskaan en miksi.

Tartuin uusimpaan Creepy-kokoelmaan odottaen sitä tavanomaista Shokki-kamaa; hyvin piirrettyä, selkäpiitä kutkuttavaa kauhua, joka väristää hetken ja unohtuu pian seuraavan tarinan myötä. Muuten meni niin kuin Strömsössä, mutta olen parin päivän sisällä lukenut joitakin tarinoita jo useaan kertaan, joidenkin kohdalla taas pinnistelen siirtääkseni uusintalukemisen jysäystä vielä hieman. On sitten aikanaan entistäkin vahvempi kokemus.

Kokoelman tarinat ovat hyytäviä ja karmeita, ahdistavia ja synkkiä, mutta myös sympaattisia ja koskettavia. Ja ennen kaikkea yllättäviä. Arvostan sitä suuresti aina, kun jo kaukaa näkemäni loppuratkaisu kiertääkin viime askeleella taakseni ja tyrkkää minut jyrkänteeltä alas. En tietenkään nimeä noita tarinoita. Lukekaa itse ja suistukaa perääni.

Maanantai ei koskaan ole hyvä päivä

Voi hyvin olla, että jossain geneerisessä kokoelmassa olisin ohittanut Wrightsonin taiteen kaiken muun joukossa, mutta tällä tavoin framille nostettuna pitää kyllä pysähtyä ja nyökkäillä hyväksyttävästi. Harvoin jos koskaan on mielipuolinen hulluus näyttänyt niin hyvältä!

Kirjaan on otettu kaikki Wrightsonin Creepy– ja Eerie-lehtiin piirtämät tarinat, joista osan hän on itse myös kirjoittanut. Mukaan on päässyt myös Bernien noita lehtiä varten taiteilemat esittelysivut, kaikkiaan 30 sivun verran. Huonoa tarinaa koko kokoelmassa ei olekaan, mutta erityismaininnan ansaitsevat Jenifer, Clarice ja Naurava mies. Nyt huomaan, että jokaisen kirjoittaja on Bruce Jones. Olenko löytänyt uuden jumalani?

Sisällysluettelon mukaan kahdestatoista tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi, ja nekin 70-luvun Shokki-lehdissä. Ne ovat kovasti hinnoissaan, jos niitä edes löytää. Halvemmalla pääsette, jos hankitte tämän kauhua hohkaavan kokoelman.