Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2012

Raapale 281 – Kirja tulee kirjan luo (7.10.)

Kirja tulee kirjan luo

Ovelta kuuluu koputus. Kun avaan oven, ketään ei näy. ”Hei”, kuuluu jostain alhaalta. Katson jalkoihini. Siinä seisoskelee kirja. Kovakantinen, mutta nimestä en saa selvää. Muuta sanomatta se livahtaa sisään.

Suljen oven varovasti enkä tiedä mitä ajatella. Samassa kuuluu uusi koputus, pehmeämpi. Tällä kertaa kyseessä on pokkari. Sekin marssii sisään kuin omistaisi koko kirjahyllyn.

En saa ovea edes kiinni ennen uutta koputusta. Pihalla on pitkä jono kirjoja, jotka kaikki suuntaavat avonaisesta ovesta sisään varpaideni yli.

Mikäs siinä. Kirjat ovat kivoja. Jätän oven auki ja ohjaan letkan hyllyköihin.

Illalla huomaan leiman, joka on lyöty joka toisen sisäkanteen.

”Arvostelukappale.”

Se tämän vuoden yöunista.

Arzak

Arzak – Maanmittari
Moebius
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-599-9

Salaperäinen mies, maanmittari nimeltä Arzak, partioi Tassili-nimisellä planeetalla. Hän on ilmeisen korkea-arvoinen virkamies, jonkinlainen poliisi, ja osoittaa heti kättelyssä olevansa erittäin pätevä työssään kohdatessaan inhoja wergien pääkalloilla salakauppaa käyviä haudanryöstäjiä. Silti, pätevyydestään huolimatta, hänellä on kädet enemmän kuin täynnä. Planeetan erämaat ovat tappavia vaaroja pullollaan eikä määränpäänä oleva Redmondin kaupunki ole juurikaan turvallisempi. Erona on se, että erämaassa uhkaavan pedon voi tappaa, kaupungissa se on saattanut nousta poliisipäälliköksi.

Toisaalla kruununprinssiä kuljettavan aluksen kimppuun hyökätään verisesti. Pakokaan ei ole ongelmatonta, sillä hyperavaruus tekee häijyyksiä niille, jotka eivät ole syöneet stabilisaattoreitaan ajoissa. Toisaalta taistelu vaikuttaa olevan itsemurhan pidennetty versio. Miehistö on valmis uhraamaan kaikkensa kuninkaallisia matkustajia suojellakseen, mutta raivoisia wergihyökkääjiä vastaan sekään ei välttämättä riitä.

Arzak hahmona syntyi jo kauan sitten ja kehittyi vaihe vaiheelta sekä Möbiuksen päässä että hänen pöytälaatikossaan. Kuvia syntyi aikaa myöten lisää, sitten elokuvakäsikirjoitus. Lopulta materiaali järjestyi juhlavaksi albumiksi, joka silkalla ulkoasullaan pakottaa lukijan polvilleen. Myös minut, vaikka en kuvataiteesta mitään ymmärräkään. Jo albumin koko kertoo, että nyt ollaan liikkeellä tosimielellä. Iso sivukoko antaa kuville niiden ansaitseman tilan loistaa kauniilla väreillään, mitä edesauttaa myös paperin laatu.

Alun perin Arzakista kaavailtiin trilogiaa, mikä näkyy siinä, että tarina jää pahasti kesken. Esimerkiksi alkusivuilla esitelty wergien kristallin sisällä uinuva teknoshamaani Ark-Ainoa jää vain hämäräksi maininnaksi, johon selvästi on tarkoitus vielä palata. Mutta niinhän se on, että harva elämä päättyy kaikkien asioiden ollessa kohdillaan. Kesken siis jäi paitsi Möbiuksen elämä myös hänen työnsä. Arzakin viimeinen sana, ”jatkuu…”, muistuttaa tästä kipeästi.

Itse tarinan lisäksi kirjassa on myös aukeamatolkulla bonusmateriaalia, niinsanottu Maanmittarin päiväkirja. Möbius kertoo omasta luomuksestaan ja esittelee paljon aiheeseen liittyvää taidetta. Niin kuin nykypäivänä tavataan sanoa, mind blown.

Kiitos Jerry Corneliuksen ilmatiiviistä autotallista ja muista, Jean Giraud. Arzak oli hieno finaali.

Pääkallonmetsästäjä on hätää kärsimässä, kun Arzak käy takaa-ajoon

On Suurten Muinaisten Aika

On Suurten Muinaisten Aika
Vesa Kataisto, Harri Erkki, Tuomas Saloranta, Vesa Sisättö, Jussi Katajala, Timo Surkka, Niko Aslak Peltonen, Juha Roiha
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-70-0

Luin elämäni ensimmäisen vaalikirjan. Se kertoi Paavo Väyrysestä. Se kertoi myös Suurista Muinaisista, jotka vaanivat ajan ja järjen tuolla puolen.

Nyt saattaa herätä kysymys, onko Paavo itse yksi heistä? Onko tuo Keminmaan kerubi itseasiassa Nyarlathotep, tuhansien kasvojen mies, joka aina ymmärretään väärin? Voin rauhoittaa teidän mieliänne ja kertoa että ei, ei ole. Mutta onko hän Cthulhun ja muiden muinaisten etuja ajava kulttijohtaja? Sen ratkaiskoon vaaliantologia On Suurten Muinaisten Aika.

Tämän dilemman kimppuun on heittäytynyt kahdeksan ihmiskunnan etuja pyyteettömästi palvelevaa kirjoittajaa, jotka oman selväjärkisyytensä riskeeraten syöksyvät siihen synkkään kurimukseen, joka on kepun musta sydän, jonka sisällä umpimielinen Azathoth tanssahtelee piipittävien pillien ja ääntenlaskennan tahtiin. Ne näyt, jotka ovat luettavissa heidän kouristelevista käsistään riistetyissä papereissa, paljastavat koko sen julman pelin, jota presidenttiyttä tavoiteltaessa pelataan.

Kaukana tulevaisuudessa Väyrysen sukulainen murtautuu Kekkosen pyramidiin etsiäkseen sieltä salattua tietoa, jonka on tarkoitus auttaa hänen valtapyrkimyksiään. Toisaalla, nykyisyydessä, Paavo opettelee huumorintajua heittämällä Väyrys-imitaatiokeikkoja, ja hänen entinen avustajansa yrittää tappaa itsensä juomalla viinaa, koska totuus on liikaa. Vielä toisaalla Keminmaan kuningas sylkee poliittista retoriikkaa synkkään kurimukseen, elvyttää taloutta mustamaagisin keinoin ja pitää Ikaalisissa matologisen linjapuheen. Lisäksi hänen kohtalonsa on nousta Kekkosen sijalle ja kanavoida Presidenttiä, ja lopulta katsella tuhkaksi palanutta maata, jonka hän Cthulhunkin lähdettyä vielä joskus muovaa mieleisekseen.

Tämä kirja on paitsi nautittavaa poliittista pilkkaa myös toimivaa Lovecraft-kerrontaa. Hulluja kultisteja, kaameita shoggotheja, liittoja pimeyden voimien kanssa, epäkuolleita poliitikkoja ja Breznevin haiseva raato. Monen tarinan kohdalla asiantuntemus ja rakkaus alkuperäismateriaalia kohtaan oli selvääkin selvempi. Alkuperäismateriaalilla en sitten tarkoita Paavo Väyrystä. Tämä selvennykseksi, ettei minua tulkittaisi väärin.

Itse halusin tämän opuksen siksi, että tiesin tässä kokoelmassa olevan kovia pulp-kirjallisia nimiä mukana. Silti suoraan sanoen yllätyin siitä antaumuksesta, jolla näihin hyvinkin Lovecraft-henkisiin tarinoihin oli paneuduttu. Uskallan suositella tätä varauksetta kaikkille H.P.-diggareille. (Jos tulkitsitte tuon Harry Potteriksi, minähän en niin sanonut ja sitä paitsi minut on jälleen ymmärretty väärin.)

Tyhjästä hautaholvista kaikui mielipuolinen keminmaalainen nauru. Niin alkaa eräs novelli. Minä päätän siihen.

Raapale 280 – Murtokeikka (6.10.)

Murtokeikka

”Ihan varmaan jäädään kiinni”, valitti Amis-Sami.

”Turpa kiinni”, ärähti Rystyniilo. ”Tee niin kuin sanon ja leikkaa ne johdot.”

Amis-Sami teki niin kuin Rystyniilo käski. Joukkoa oli johtanut Söderkullan Pate, mutta Pate oli pudonnut tikkailta epäilyttävissä olosuhteissa.

Sisällä oli pimeää ja autiota. Askelet kaikuivat kolkosti, kun kaksikko hiippaili seinänviertä.

”Ihan kuin joku katselisi meitä”, sanoi Amis-Sami.

”Itsehän katkoit kamerajohdot”, sanoi Rystyniilo. ”Kuka meitä katselisi?”

”Aaveet.”

”Aaveet? Älä helkkarissa manaa!”

Käytävän keskelle ilmestyi valoa loistava hahmo, Söderkullan Paten ruhjoutunut ruumis. ”Petturit!” kaikui ääni joka puolella.

Varkaat syöksyivät ulos, suoraan poliisin haaviin.

”Eivät tainneet pojat tietää tämän paikan olevan hologrammilaboratorio”, naureskeli alakerran aulavahti.

Raapale 279 – Pirunlehtien kintereillä (5.10.)

Pirunlehtien kintereillä

Käyn jatkuvaa taistoa muinaisia voimia vastaan. Suurimmat taistelut käydään piilossa ihmisten katseilta, maan syrjäisissä kolkissa, jonne sivistys ei koskaan tartu. Mutta joskus tuhoavia voimia palvovat kultistit pyrkivät saamaan hullujen jumaltensa sanan ihmisten ilmoille.

Istuksin mietteisiin vaipuneena Cosmisessa Cahvilassa, kun kiinnitin huomiota naapuripöydällä lojuvaan julkaisuun. Necronomicon! Julkisesti esillä! Katsoin ympärilleni ja näin niitä pinotolkulla joka puolella. Törkeä yritys saada ihmiset palvomaan Cthulhua! Riehuen ja huutaen keräsin ne kaikki reppuuni. Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin kuljin Sarjakuvapuodin ohi. Ikkunasta näin samoja lehtiä sielläkin! Hyökkäsin sisään ja tungin kaikki pahuuden painotuotteet paitani sisään. Ryntäsin ulvoen pois.

Iltauutisissa kysytään: ”Miksi kylähullu ryösti sarjakuvatapahtuma Necrocomiconin ohjelmalehdet?”

Cocco Bill: Osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

Cocco Bill: Osa 1 * Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin
Benito Jacovitti
Zum Teufel, 2011
ISBN: 978-952-5754-31-5

Cocco Bill yhdistää villin lännen väkivaltaisuuden absurdismiin salamilla.

Tekisi mieleni jättää arvostelu ylläolevan lauseen varaan, koska se kertoo kaiken olennaisen, mutta se ei ehkä sittenkään tekisi oikeutta kirjalle, johon on koottu neljä aiemmin Suomessa julkaisematonta Cocco-tarinaa.

Vanhemman polven väki saattaa muistaa Coccon 70-luvun loppupuolen albumeista, nuoremmatkin ehkä, mikäli ovat haeskelleet silloin ilmestyneitä kymmentä albumia divarien kätköistä. Itselleni noita tarttui haaviin puolivahingossa pari vuotta sitten kohtalaisen edukkaastikin, mutta se ikävä kyllä heijastui ulkoasustakin.

Toisekseen mieleni tekisi etsiä yhtäläisyyksiä Coccon ja Lucky Luken välillä. Kumpikin on länkkärisarjakuvaa humoristisella otteella, jossa cowboy rymyää ympäriinsä fiksun hevosensa kanssa ja ylläpitää lakia revolverin kourassa, mutta vertailu tuntuu loppujen lopuksi epätoimivalta. Huolimatta pintapuolisista samankaltaisuuksista Cocco Billillä on ihan oma fiiliksensä. Absurdismia ei haeta vain normaalien asioiden liioittelusta, vaan oman panoksensa tuovat maasta kasvavat salamit, vesihananenät ja muut visuaaliset älyttömyydet, joita voi bongailla aina vain uusia useankin lukukerran jälkeen.

Ensimmäisessä tarinassa Cocco Bill Cocco liittyy varasjoukkoon saadakseen selville, mitä kummaa heidän pomonsa oikein häärää. Cocco Bill ja apassit kertoo pelkurimaisista inkkareista, joita Cocco kannustaa puolustamaan itseään agressiivista hyökkääjää vastaan. Kolmas tarina kiepauttaa kamomillaa litkivän lehmipojumme Meksikon sisällissodan pyörteisiin. Ensimmäinen kerta, kun näen kenenkään herkuttelevan leijonantassuilla. Viimeisessä tarinassa Cocco tapaa kasakkoja Yhdysvaltain maaperällä. Vaikka venäkkien puheenparsi toi outoudellaan tiettyä autenttisuutta, hidasti se kyllä lukunopeutta ja -intoa meikäläisellä huomattavasti. Alan aavistella, kuinka turhauttavaa lukemaan opetteleville nassikoille on kahlata läpi tavallista tekstiä.

On jokaisen oma asia, miten Jacovittin mielipuolisuus kolahtaa, itselläni ehkä keskinkertaisesti, mutta tämän kokoelman julkaisun kulttuuriarvoa ei voi vähätellä. Kirjalle on myönnetty Herra Koipeliini -palkinto parhaasta käännössarjakuvasta.

Shimo kirjamessuaa

Tänään perjantaina käynnistyi jälleen Turun kirjamessut. Mukaan neuvon ottamaan joko perkeleellisesti pätäkkää tai tonneittain tahdonvoimaa. Houkutukset riivaavat lähes jokaisella osastolla.

Jos messukeskukseen harhautuu lauantaina, piipahtakaa toki scifiosastolla. Minä istuksin siellä puhumassa lööperiä kirjoittamisesta hyvässä seurassa.

LA 6.10. klo 14.00 – 15.00 Tuomas Saloranta & Shimo Suntila

On siellä muitakin vieraita, rohkenisinko jopa sanoa minua kiinnostavampia, kuten Johanna Sinisalo ja Maarit Verronen, mutta heidän läsnäoloajoistaan en ole varma. Terrakodin kalenteri sisälsi vanhaa tietoa ja omat muistikuvani epäilemättä muuttuisivat harhauttavaksi disinformaatioksi.

Voin toki signeerata kirjojani. Joita on yksi*, ja sekin antologia, jossa olen mukana kahdella raapaleella. Mutta maasta se sienikin ponnistaa, etenkin syksyisin.

Nähdään kirjamessuilla. Ettekä sitten tule minun ja scifihyllyjen väliin. Liha voi olla heikkoa, mutta vararasva painaa.

*En laske mukaan Scifistin maljaa, jonka toimitin vuonna mannerjäätikkö.

Jäätynyt Kokytos

Jäätynyt Kokytos
Petri Salin
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-35-9

Rikoksia löytyy moneen lähtöön. Varkauksia, murhia, maanpetoksia. Niistä on Petri Salinin novellit tehty.

Kokoelma Jäätynyt Kokytos sisältää neljätoista tarinaa, joista osa sisältää selkeästi fantastisia elementtejä, osa taas uppoaa valtavirtaan aiheuttamatta spekulatiivia väreitä. Salin juoksuttaa lukijaa pitkälti nykypäivässä, mutta etapit sisältävät myös Sveaborgin linnoituksen aktiiviaikoinaan, menneen vuosisadan Alexandrian Sherlock Holmesin näkökulmasta sekä Suomen sisällissodan aikaisen Tampereen.

Joissakin novelleissa idean arvaa aika alussa, mutta esimerkiksi Bad quartossa se on selvästi tarkoituskin. On kerrassaan herkullista nähdä moraalisesti arveluttava päähenkilö luisumassa kohti omaa ansaansa. Toisissa novelleissa taas loppu tulee enemmän nurkan takaa. Siltikään vaihtelua ei ole suunnattomasti ja tietyt kaavat käyvät loppua kohden selviksi. Suosittelisin melkein lukemaan tätä kirjaa pari tarinaa kerrallaan, ettei lukija puudu ja pääsee siten nauttimaan velmuilusta aina tuoreesti.

Omiksi suosikeiksini nousivat: viskin vuoksi Bad quarto, jossa jahdataan arvokasta Shakespearen käsikirjoitusta, raa’an sodan vuoksi Jäätynyt Kokytos, jossa salamurhaaja ujuttautuu Tampereelle, valkoisten viimeiseen tukikohtaan, Sherlock Holmesin vuoksi Suuri kirjasto, jossa huumepäinen salapoliisi pakenee takaa-ajajia, ja jääkiekkotilityksen vuoksi Verkot heilumaan, jossa pari joukkuefania päättää kidnapata valmentajan huonojen matsitulosten vuoksi.

Aina ei lopetus mennyt minun kohdallani nappiin, ruumiita tehtiin vähän turhan helposti ja ehkä tarpeettomasti, etenkin kun joskus se kauhu tulee nimenomaan siitä, että jää henkiin. Tosin, tästä asiasta minä olen vihoviimeinen ihminen valittamaan.

Dekkareista ja erityisesti spefidekkareista kiinnostuneille Petri Salinin Jäätynyt Kokytos on oiva välipala, jota neuvon nakertelemaan usean päivän ajan. Jos kirjan aikoo ostaa, kehotan selaamaan sivut nopeasti läpi. Omassa kappaleessani usealla sivulla painojälki oli parin kappaleen verran hyvin hailakkaa ja tekstiä joutui arvailemaan.

Raapale 278 – Yösolmu (4.10.)

Yösolmu

Viimeinenkin valo asunnossa sammuu. Perheen yökyöpeli on luovuttanut, jättänyt pelin tai kirjan rauhaan, avannut ikkunan ja siirtynyt vihdoin höyhensaarille. Hengitys tasaantuu ja uni saa vallan. Tietoisuuden sammuessa valvonta lakkaa ja se on merkki. Merkki kaikelle sille toiminnalle, joka tapahtuu pimeässä ihmisten siitä tietämättä.

Pöydältä roikkuu johto. Toisessa päässä johto kytkeytyy tietokoneeseen, toisessa kuulokkeisiin. Johto on roikkunut levossa, mutta nyt se aloittaa kiemurtelun, joka muistuttaa kenties eniten itämaisten kobrien tanssia. Äänettömät sävelet puhuvat monimutkaisista solmuista, matemaattisesti mahdottomista. Kaikki tietokoneen takana olevat piuhat lomittuvat toisiinsa hurjissa kaapeleiden orgioissa.

”Johtomylläköitä olen nähnyt ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun näen jatkojohdon sotkeutuneena puutarhaletkuun.”

Kapteeni Amerikka: Mies joka osti Amerikan

Kaksi kapteenia ja käsiase

Kapteeni Amerikka: Mies joka osti Amerikan
Tarina: Ed Brubaker
Kuvat: Steve Epting
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-574-6

Mies joka osti Amerikan on suoraa jatkoa kokoelmalle Kapteeni Amerikan kuolema, vaikka ei ihan samalle tasolle ylläkään. Steve Rogers lapioi edelleen hiiliä, kuten Texissä sanottaisiin, ja Bucky kulkee ympäri mannerta kapteeniamerikkailemassa parhaan kykynsä mukaan. Messissä lentelee Haukka, jolla edelleen on siipikarjaa kynimättä Steven murhan takana olevien konnien kanssa.

Samalla, kun sankarit antavat pataan AIM:n pojille, Punakallo, Tohtori Faustus ja natsitiedemies Arnim Zola kokkaavat omaa pirullista keitostaan. Taskussaan heillä on paitsi nouseva presidenttiehdokas myös aivopesty, raskaana oleva Sharon Carter, multikansallinen yritysrypäs ja totta kai oma Kapteeni Amerikkansa. Kahden kapun kohtaaminen rytinällä on yhtä vääjäämätöntä kuin Peter Parkerin monologi voimasta ja vastuusta.

Kandidaatin taustajoukoissa häärää kuminaamari ja paljon pahaa tahtoa.

Vanhalle Marvelistille Mies joka osti Amerikan on kohtalaisen kovaa kamaa nykypäivän standardeilla toimivine retrohahmoineen. AIM, käärmeteemaiset superrikolliset, Sharon Carter. Sääli, että Sharonia lukuunottamatta vanhan baarin jengi pysytteli tiukasti taustajoukoissa.

Kapun kilpeä tai ainakin nimeä on jo moni sälli ehtinyt kantamaan vuosien varrella. Buckyn pyrinnöissä ei siis ole siltä kantilta mitään uutta, mutta oli hienoa, miten hän joutui kamppailemaan suurien saappaidensa kanssa. Kuka tahansa jamppa pystyy potkimaan konnia päähän, eikä kilven vakuuttava viskelykään ole mahdotonta tuntunut olevan sille, kuka kulloinkin on itseään Kapuksi kutsunut. Mutta ihanteet ja asenne, se on vaikeampi pala. Ikoninen status aitoamerikkalaisena sankarina on ansaittava työllä ja tuskalla.

Punakallon suurisuuntaiset suunnitelmat saavat jonkinlaisen päätöksen, tai ainakin peliin voidaan viheltää jonkinlainen erätauko. Vaikka nämä kaksi kirjaa muodostavatkin oman, kohtalaisen eheän kokonaisuuden, toivon silti kovasti lisää samaa kamaa. Kapteeni Amerikka ei koskaan kivunnut minulla Marvel-ukkojen kärkikymppiin, mutta Brubakerin visiota lukisi kyllä lisääkin.