Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2012

Raapale 292 – Vaihto (18.10.)

Vaihto

”Mitä sinulla on mielessäsi?”

”Minulla? Ei minulla mitään.”

”Onpas. On aina, kun olet tuon näköinen.”

”Minkä näköinen?”

”Älä välttele ja väistele.”

”Enhän minä.”

”Et enää kiinnitä minuun huomiota samalla lailla kuin alussa.”

”Enkö?”

”Et.”

”Ehkä en. Mutta eikö se ole luonnollista. Tilanteet muuttuvat.”

”Onko meidän tilanteemme muuttunut? Onko?”

”En minä niin sanonut.”

”Ehkä tarkoitit sanoa.”

”Mitä tarkoitat?”

”Sinä et enää viehdy ulkomuodostani, et uppoudu saloihini tuntikausiksi, et enää koskettele ja hipelöi joka välissä.”

”Niin.”

”Onko sinulla toinen? Aiotko vaihtaa uuteen. Aiotko?”

”Kun kerran kysyt suoraan, aion!”

”Kuinka sinä saatat!”

”Uudessa puhelimessa on paremmat ominaisuudet.”

”Sika! Kostoksi resetoin Angry Birds -ennätyksesi.”

Flash Gordon – Avaruuden rauhanlietsoja

Flash Gordon – Avaruuden rauhanlietsoja
Dan Barry
Jalava, 2011
ISBN: 978-951-887-447-1

Flash Gordon kuuluu niihin ikonisiin sankareihin, joiden merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Hänet luotiin alun perin Buck Rogersin kilpailijaksi ja innoittamana, mutta sittemmin tämä pulp-aikakauden hahmo on itse innoittanut lukemattomia töitä. Flash on ehtinyt seikkailla animaatioissa ja ihan valkokankaallakin (”Gordon’s alive!”), mutta suurin päivätyö on tehty sanomalehtien sivuilla, päivittäisstripeissä sekä sunnuntaisarjoissa. Jalavan albumi Avaruuden rauhanlietsoja kokoaa yksien kansien väliin Dan Barryn päivittäisstripit ajalta 15.2.1965-28.3.1966.

Albumissa on neljä seikkailua, joista ensimmäinen on ehdottomasti vauhdikkain, suorastaan hengästyttävä. Flash ja tohtori Zarkov ovat tehneet pakkolaskun planeetalle, jossa kaksi osapuolta käy tuhatvuotista robottisotaansa vailla sen suurempaa kiinnostusta rauhaa kohtaan. Kummankin leirin johtajana toimii viehkeä nainen, mutta charmistaan huolimatta Flashkin on helisemässä heidän kanssaan. Tapahtumien tahti on niin kiivas, että ajoittain kahdenkin stripin jääminen väliin pudottaa lukijan kelkasta eikä jatkuvajuoniselle päivittäissarjakuvalle luontaista asioiden kertausta juurikaan esiinny. Rautaa!

Toisesta tarinastakaan ei vauhtia ja käänteitä puutu. New Yorkia riivaa paha epidemia alkaen jättiläishyttysistä jatkuen lentoliskoihin. Asialla on YK:n päämajassa värjöttelevä, kajahtanut keksijä, jonka rakentama kone availee ulottuvuusportteja tuoden läpi mitä merkillisempiä olioita. Vyyhteä selvittämään on määrätty Flash Gordon sekä kaunis venäläisagentti Tanja, jotka kumpikin kokevat velvollisuudekseen saattaa tuo ihmeellinen keksintö nimenomaan oman hallituksensa valvonnan alle. Kylmää sotaa käydään niin Itävallassa kuin lontoossakin, suksilla, sukellusveneitse ja lentokoneissa. Keksijä ja keksintö vaihtavat omistajuutta alati kiihtyvään tahtiin, kunnes koiraksi hypnotisoitu ja puettu keksijä karkaa Lontoon lentokentällä liikenteen sekaan. Mistä näin hilpeitä ideoita oikein revitään?

Loput kaksi kokonaisuutta ovat sitten tavanomaisempia. Toisessa nähdään pohjattoman katkeroitunut ex-sankari ja kaamea tappajaköynnös, toisessa taas kosmisen itsekeskeinen teollisuusmagnaatin tytär, joka vuorottelee kuukauden työntekijän tittelistä kilpailevan tehopakkauksen ja täydellisen psykopaatin välillä. Eikä ketään jaksa kiinnostaa, Flash Gordon vain hymyilee ja painuu enemmän kyykkyyn.

Kahden ensimmäisen tarinan perusteella voin suositella Avaruuden rauhanlietsojaa kaikille vanhakantaisesta seikkailumenosta viehtyville. Raivostuneiden kansanjoukkojen huutaessa ”Rauhanlietsojat! Kimppuun!” ei voi kuin nauraa. Nauraa ääneen.

Tanja & vanjat alkavat haistaa palaneen käryä.

Raapale 291 – Menopeli (17.10.)

Menopeli

Hiivin kotiin. Isä on olohuoneessa lukemassa päivän lehteä. Kun hän huomaa minut, hän laittaa pädin pöydälle ja katsoo kysyvästi. Olen ratketa liitoksistani, mutta en paljasta mitään.

”No, miten inssi meni?” isä kysyy lopulta. Kiljahdan tahtomattani ja hypin pientä pomppua paikoillani. ”Minä sain ajoluvan!”

Isä hymähtää ja poimii pädin uudelleen käteensä. ”Hienoa”, hän sanoo.

”No?” kysyn.

”Mitä no?”

”Kyllä sinä tiedät mitä no. No?”

Nyt isä ei paljasta mitään. ”Sinun pitänee odottaa huomisaamuun. Ei vielä ole syntymäpäiväsi.”

”Mutta sinähän lupasit…”

”Lupasin harkita.” Sen enempää hän ei sano.

Aamulla avaan verhot. Siinä se on! 12-metrinen mekha, lahjarusetti ympärillään.

Aamiaisen jälkeen lähden kruisailemaan.

Marcosin piippu

Marcosin piippu (Maattoman Juanin matkat 1)
Javier de Isusi
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0316-3

Vasco etsii vanhaa ystäväänsä Juania. Miksi, se ei käy ilmi. Se on salaisuus. Yksi monista. Juan on asunut vuosia sitten intiaanikylässä Chiapasissa, Meksikossa, ja sinne käy Vascon tie avustuskuljetuksen varjolla. Poislähtö onkin eri juttu, sillä auton toiminnan kannalta olennainen osanen katoaa. Alueella toimii rauhanleiri, jossa asuu joitakin eurooppalaisia nuoria toimien eräänlaisina ihmiskilpinä. Muu maailma ei välttämättä rekisteröisi kymmenienkään intiaanien joukkosurmaa, mutta eurooppalaisen loukkaantuminen nostattaisi myrskyn. Vasco asettuu asustamaan sinne siksi aikaa, että löytää vastauksia.

Salaisuuksia on joka puolella enemmän kuin kuninkaallisessa hovissa. Paikalliset intiaanit eivät edes kerro oikeaa nimeään muukalaiselle, ennen kuin tietävät voivansa luottaa tähän. Tällaisessa ympäristössä kuusi vuotta sitten kadonneen valkoihoisen nykyisten edesottamusten selvittäminen osoittautuu haastavaksi. Mahtaisiko asiaan osata tuoda valaistusta edes legendaarinen subcomandante Marcos, jos häneen saisi yhteyden?

Javier de Isusi maalaa hyvin lämpimän ja samalla arvoituksellisen kuvan yhteisöstä, jonka parissa Vasco viettää aikaansa. Aluetta hallitsee zapatisti-liike, josta lukija ei ota oikein kunnolla selvää. Vastaukset herättävät lisää kysymyksiä ja lopullista totuutta ei kenties olekaan. Kirjan jälkisanat selittääkin asiantilaa enemmän. Kyse on totuuksista, omanlaisestaan todellisuudesta, jonka kunnollinen ymmärtäminen edellyttää zapatistien todellisuudessa elämistä. Ulkopuolisten on tyytyminen sellaisiin teoksiin kuin Marcosin piippu.

Kaksi Marcosia, vaiko kenties kaksi peilikuvaa?

Piirrosjälki on selkeää ja kaunista, varjojen käyttö mestarillista. Tarina on kiehtova ja humoristinen, olematta kuitenkaan naurettava. Ennen kaikkea Marcosin piippu on opettavainen, sillä aiemmin en tiennyt zapatisteista juuri mitään muuta kuin nimen. Nyt tiedän rahtusen, sen verran kuin yhteen sarjakuvakirjaan voi sisällyttää. Huomaan haluavani tietää lisää. Science fiction parhaimmillaan kuvaa uskottavalla tavalla jotain minulle uutta yhteiskuntamallia tai ajatusrakennelmaa. Javier de Isusi onnistui samassa kertomalla omista kokemuksistaan.

Ennen kaikkea Marcosin piippu on hyvän fiiliksen sarjakuva. Huomaan jo haluavani lukea sen uudestaan, mistä minua pidättelee vain kolme vielä lukematonta Maattoman Juanin matkaa.

Raapale 290 – Sateen jälkeen (16.10.)

Sateen jälkeen

Sade hakkaa katuun kuin yrittäen murtaa sen betonivahvikkeista pintaa. Maailma on joka suuntaan jatkuva vesiseinä ja suihkukoneen moottorin läpi soitettu taustakohina. Ilma on vielä hetken hiostava ennen kuin piiskaava sade hyytää sen.

Ihanteellinen sää. Kaupungin jokainen valvontakamera on sokea, IR-moduulit lamautuneina syötteen kakofoniasta. Tänä iltana kaupunki kuuluu meille, ei hallitukselle.

Sadat kädet repivät valvontayhteiskuntaa kappaleiksi. Turhaan. Infrastruktuurin pikkuosaset ovat korvattavissa. Silti kädet operoivat turhuutta, missä olemme käskeneet. Sateen ja tuhon turvin minä leikkaan valvontajärjestelmään. Kytken ylimääräisiä piirejä. Tietyt kadut näyttävät myrskyn jälkeen monitoreissa siltä, miltä me haluamme.

Liikkumisvapautta. Se on alku. Mutta ei loppu. Me otamme kaupungin takaisin sen asukkaille.

Sillage 6. Maailmojen sota

Sillage 6. Maailmojen sota
Morvan & Buchet
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-602-6

Navis on verrattain lyhykäisen Sillage-uransa varrella ehtinyt hämmentää useampaa soppaa kuin moni hämmennetty taho pitää suotavana. Varsin yksinkertainen ratkaisu näinkin monitahoiseen pulmaan on pommi yhdistettynä hyperhyppyä suorittavaan avaruusalukseen. Vain Navisin robottiystävän Snivelin protokollien vastainen toiminta siirtää monttubileet hamaan tulevaisuuteen korvaten ne sen sijaan pakkolaskulla.

Planeetta on juuri sellaista kivimurskaa kuin sukupolvia jatkunut sota antaisi olettaakin. Taistelun toisena osapuolena ovat kolmella jalalla kulkevat konekiväärit, ruumiskasojen tuolla puolen taas kyyristelevät lyhyenlännät humanoidit, joiden valittu yhteiskuntamalli on patriarkaalinen tykinruoka. Ennen kuin Navis saa aluksensa jälleen kuntoon sankarilliset sotilaat havaitsevat hembran, naispuolisen olion, ja rientävät pelastamaan tämän, vaikka roolit kippaavatkin ennen pitkää.

Navis saa huomata, että tässä maailmassa miehet kuolevat ammuttuina kappaleiksi ympäri rauniokaupunkia ja naiset taas kokkaavat ja tarjoavat parittelumahdollisuuksia. Sukupuolien välinen epäsuhta on järkyttävä. Omalle tyylilleen uskollisena Navis ottaa kontolleen sekä yhteiskunnan muuttamisen että ylivoimaisen vihollisen nujertamisen. Mieluiten saman päivän aikana.

Kuten edellisessäkin albumissa, epäkohtien asettelu ei ole hienovaraisuutta nähnytkään. Toisaalta olen oppinut, että se on Sillagen kanssa tietoisesti valittu linja, jossa pysytään. Ratkaisut vaikuttavat aika helpoilta, mutta toisaalta Star Trekia voisi syyttää täsmälleen samasta. Värien käytöstä pidän kovin. Niiden avulla paljonkin yksityiskohtia sisältävästä ruudusta saa helpolla selkoa sellainenkin sokea lepakko kuin minä. Myös piirrostyyli on nautittavaa, kasvot ovat hyvinkin ilmeikkäitä.

Sillage on sujuvaa seikkailua kauniissa puitteissa ja sisällytin tämän sarjan siihen päänsisäiseen listaan, jota tarjoan perheen 11-vuotiaalle tutustuttavaksi. Ei mangassa mitään vikaa ole, itsekin sitä harrastan muun ohella, mutta eurooppalainen scifisarjakuva on toki kuningas. Tai, kuten tässä tapauksessa, kuningatar.

Sillage 5

Sillage 5: ’J.VJ,..\’
Morvan & Buchet
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-559-3

Herätelkää muistoistanne Avaruusagentti Valerianin Keskuspiste, valtava avaruusasema, joka on vanhempi kuin yhdenkään lajin historia. Jokaisella lajilla on oma solunsa, jossa he asuvat, mutta liikenne solusta toiseen on kyllä mahdollista. Sen jälkeen irrottakaa mielissäne nuo solut toisistaan, ripotelkaa ne aivan käsittämättömän pitkäksi letkaksi, joka on jo ikuisuuksien ajan kiertänyt galaksia. Tämä on Sillage. Tuhansien ja taas tuhansien, massiivisten alusten muodostama löyhä hallinnollinen, taloudellinen ja kulttuurillinen yhteenliittymä. Jos tämä ei herätä teissä pienintäkään sense of wonderin kipinää, tunkekaa päänne hetkeksi jäävesiämpäriin ja yrittäkää uudelleen.

Navis on ihminen, ja harvinaisuus. Hän nimittäin on ainoa ihminen, jonka Sillage on koko historiansa aikana kohdannut. Joillekin tämä olisi oiva tilaisuus tutustua uuteen eliömuotoon, toisille taas oiva tilaisuus ryhtyä kansanmurhaan. Siihenhän ei vaadittaisi kuin yksi hyvin tähdätty luoti.

Sillage on hyvin perinteinen yhteisö siinä, että sielläkin eritteet tapaavat liukua alamäkeen. Syvimmässä kuopassa asuvat ftorossit, jotka tekevät raskaita töitä naurettavalla korvauksella. Lisäksi heitä riivaavat taudit, joihin on kyllä lääkkeitä, mutta Sillagen massiivinen byrokratia pitää huolen siitä, että mitään ei koskaan oikeasti tapahdu. Monelle ftorossille ainoa keino tulla huomatuksi on dynamiitti, tai sen lähin korkeamman teknologian vastine.

Ftorossi, vihainen radikaali

Tähän kuvioon teinityttö Navis pudotetaan sen suuremmin kursailematta. Ei tosin aivan avuttomana, sillä hänestä on ehditty koulia varsin pystyvä sotilastiedustelun asiamies, ihmiset kun eivät näy psyykkisissä skannereissa lainkaan. Isoin ongelma tuleekin, kun Navis ymmärtää ftorossien ahdingon ja haluaisi auttaa heitä, samalla kun riittävän iso osa Sillagen neuvostosta on valmis uhraamaan yhden panttivangin, jotta taloudelliset edut eivät vaarantuisi.

Sillagessa Navisin kohtaamat ongelmatilanteet tapaavat heijastella nykymaailmamme yhteiskunnallista problematiikkaa. Tämän albumin kanssa vuorossa on köyhyys ja epätoivo. Kohdatut tilanteet ovat myös usein aika suoraviivaisia, fiinimpiä nyansseja pitää hakea muualta. Toisaalta, oma arvonsa on niilläkin tarinoilla, jotka rohkenevat osoitellen yksinkertaistaa sosiaalisia vääryyksiä. Ehkä silloin huomaa helpommin, miten paljon on tehtävää vielä sellaisten asioiden kanssa, joista tekisi mieli sanoa, että ne ovat jo kunnossa.

Albumin nimi on siansaksaa ja itse aion viitata tähän keskusteluissa vitosalbumina. Kanteen painetut merkit ovat ftorossien kieltä eikä mukana tullut ääntämisopasta. Kosminen translitteraatio ’J.VJ,..\’ on parasta, mihin näillä eväillä pystytään.

Raapale 289 – Mustaa jäätä (15.10.)

Mustaa jäätä

Kellon soidessa tarkistan ensimmäiseksi ulkolämpömittarin. Jos on yli nollan, voin jatkaa uniani. Tänään ei ole.

Avaan kaapin ja otan pukupussin esiin. Prässit ovat suorassa ja kengätkin lankissa kevään jäljiltä. Kiinnitän vielä punavuorisen mustan viitan harteilleni ja painan silinterin päähäni. Katselen itseäni peilistä arvioivasti. Jotain tuntuu puuttuvan.

Aivan! Teräväkärkinen tekonenä. Tyylikysymys, ymmärrättehän.

Kun asuste on kohdallaan, haen työvälineet komerosta. Ämpäri ja harja.

Aloitan sillanpielestä, varjokohdasta. Kastan harjan ämpäriin ja alan luututa tien pintaa. Ohuen ohut, lähes näkymätön jääkerros jämähtää välittömästi paikalleen.

Odotan. Pian viininpunainen Audi porhaltaa esiin. Se osuu suoraan mustaan jäähän ja renkaat sutien ryskyää pöpelikköön.

Hyvä. Sitten seuraava mutka.

Rhenus

Rhenus
Tuomas Myllylä
Musta Ritari kustannus, 2011
ISBN 978-952-92-9569-2

Eletään vuotta 355 eikä Roomalla mene hyvin. Sisällissodat riivaavat valtakuntaa ja sotilaita siirretään rajavartioista kenttäarmeijaan ilman, että vajetta koskaan korjataan. Juuri tällaista linnaketta johtaa Lucius Terentius kaukana Germaniassa. Hänelläkään ei mene hyvin, sillä muiden murheiden lisäksi hänen hoidettavakseen annetaan murhatutkimus.

Mistään ihan seurauksettomasta taposta ei olekaan kysymys, sillä kappaleiksi hakattu nainen on roomalaisen sotilaan leski, joka samalla sattuu olemaan myös germaanipäällikön sisar. Syyllisen löytäminen saattaa sytyttää koko sen ruutitynnyrin, joka Germania on, eikä löytämättä jättäminen välttämättä ole yhtään parempi vaihtoehto. Oma ongelmansa on Lucius itse, joka on rehellisempi kuin olisi terveellistä eikä taivu painostuksenkaan edessä lopettaa tutkimuksiaan, kun kerran jäljille on päässyt.

Rhenuksen eittämätön valtti on tarinan sijoittaminen todellisten historiallisten tapahtumien joukkoon. Historia ei ole mitään ulkokultaa, vaan varusteet, termistö ja tilanteet ovat hyvinkin autenttisia. Tuomas Myllylän asiantuntemus heijastuu siis niin juoneen, kuvitukseen kuin käsikirjoitukseen. Tämänkaltaisia myöhäisantiikkiin sijoittuvia tarinoita ei tosiaan pyöri jaloissa vaivoiksi asti. Ainoa toinen esimerkki, joka hakematta tulee mieleen, on J. Pekka Mäkelän romaani 391, joka sijoittuu samoihin aikoihin, mutta Alexandriaan.

Karkeahko kuvitustyyli sopii karkeaan maailmaan. Naamoissa näkyy parransänkeä ja likaa, maailma on kylmä ja tyly. Yö on pimeä kuten kuuluukin, mutta silti tapahtumista ja hahmoista saa hyvin selvän. Kaikissa kohdin kasvojen tyyli ei omaa silmääni hivellyt, mutta myönnän suoraan, että kyse on omista mieltymyksistäni, ei niinkään piirroksen laadusta. Jotkin ilmeet olivat toisaalta hyvinkin onnistuneita. Viimeistelemättömälle oikoluvulle löytyy yllättävän hyvä selitys; toimitukseen lähti kiireen vuoksi vanha, korjaamaton versio. Harmillista, mutta perin inhimillistä.

Rhenus saattaisi muutoin jäädä omalla skaalallani keskinkertaiseksi sarjakuvaksi, mutta juonenpalasten huolellinen loksauttelu kohdilleen ja vankka historiallinen autenttisuus nostivat lopulta kokemuksen ehdottoman positiiviseksi. Tämä ja Jere Kostamus ovat vahvaa näyttöä uudehkolta pienkustantamolta nimeltä Musta Ritari, ja tulen seuraamaan heidän julkaisulistaansa suurella kiinnostuksella.

Raapale 288 – Vanhaa viskiä (14.10.)

Vanhaa viskiä

Astun baariin ravistellen vettä sateenvarjosta. Tervehdin hymyilevää isäntää. ”Muistatteko minut? Sanoin ettei näin hyvää viskiä muualta saa.”

Isäntä nyökkää. ”Palasitte jo Lontoosta?”

En vastaa. ”Sanoitte viskiänne 200-vuotiaaksi. Löysitte ikivanhan sukukätkön tiluksiltanne, niinhän se oli?”

”Seison edelleen sanojeni takana.”

”Säästin tilkan ja vein sen analysoitavaksi. Tavara on eittämättä vanhaa. Mutta sisälsi nykyajan epäpuhtauksia. Agentuurini kutsuu sellaista temporaaliseksi anomaliaksi.”

”Hä?”

”Epäilen, että teillä on aikakone.”

Isännän hymy hyytyy.

”Se on hallituksen salaisten säädösten vastaista. Selvä laitteiston takavarikkoperuste.”

Isäntä kalpenee.

”Toisaalta, te olette viskin valmistuksen ammattilainen. Me emme pystyisi samaan. Agentuurini voisi katsoa rikettä läpi sormien…”

Isäntä nyökkää varovasti.

”…sopivaa vuotuista viskierää vastaan.”