Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2012

Raapale 297 – Passintarkastus (23.10.)

Passintarkastus

Että vihaan passintarkastusta. Joka kerta kun matkustan, on keksitty uusia, entistä typerämpiä säädöksiä ja asioita tarkistettavaksi.

”Mikä on nimenne?” virkailija kysyy ja lukee vastauksen passin sirulta. Kerron sen. ”Lausuitte sukunimenne direktiivin vastaisesti.” Joudun toistamaan sen neljästi. Kaikki tarkastetaan, ikä, sukupuoli, syntymämerkit. Nolottaa. ”Sitten musiikkimaku”, virkailija sanoo.

”Mitä?”

”Henkilöllisyyden takaamiseksi musiikkimaku tarkastetaan. Suosikkiyhtyeenne?”

Mietin. ”Vaikkapa Tired Pony. Kuuntelin sitä matkalla.”

”Väärin.”

”Miten niin väärin?”

”Passissa on eri yhtye.”

”Hankin passin yli parikymmentä vuotta sitten!”

”Suosikkiyhtyeenne silloin?”

Nolottaa enemmän kuin syntymämerkki. ”Vanilla Ice.”

”Todistakaa se.”

Tuijotan ilmeettömänä.

”Laulakaa kertosäe.”

”En.”

”Joko kuulen Ice Ice Babyn tai ette pääse maahan.”

Että vihaan passintarkastusta.

Kumman rakas

Kumman rakas
Tuomas Saloranta, Kristel Nyberg, Kalle Lintunen, Jeff VanderMeer, Aleksi Kuutio, Siria Kohonen, M.G. Soikkeli, Antti Riimuvuori, Jussi Katajala, Christine Thorel, Tarja Sipiläinen, Liliana Lento, Maria Carole, Taru Luojola
Toimitus: Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma, 2012
ISBN: 978-952-6642-00-0

Arvostelen Kumman rakkaan, kun sen arvostelukappaleeksi sain. Tämä siitä huolimatta, että sittemmin liityin itsekin Osuuskumman osakkaaksi ja näin ollen en ole enää taloudellisesti sitoutumaton taho.

Kumman rakas on Osuuskumman ensimmäinen julkaisu ja laadukas avaus. Teemana on rakkaus erilaisissa muodoissaan spefistisellä tvistillä ryyditettynä. Useassa tarinassa kyse on nimenomaan rakkaudesta tai rakastumisesta, ei pelkästään petipuuhista, kuten kokoelman alkuaikojen projektinimi Pinkki antologia olisi antanut odottaa. Mukana on kattava joukko nykyhetken URS-kentän kovia nimiä ja vierailevaksi tähdeksi on saatu itse Jeff VanderMeer, joka heitti viime vuonna kirjallisen kesäkiertueen Suomessa.

Kuten aina usean kirjoittajan antologioissa, taso tarinasta toiseen vaihtelee. Selvää kultaa on pari novellia. Kerronnan kauneuden vuoksi nostan esiin Aleksi Kuution tarinan Raskas isä sekä Maria Carolen Pahanilmanlinnun. Kuution tarinassa päähenkilö on jäänyt pelättyjen hyirynoitien vangiksi ja saa orjan aseman. Yhtä paljon uteliaisuutta kutkuttaa niin orjan ja hänen emäntänsä määrittelemätön suhde kuin itse hyiryjen monimutkainen kulttuuri. Carolen tarinassa toisensa kohtaavat punatukkainen nuori nainen ja metsässä asustava tyttö, joista kumpikaan ei ole oikeastaan ihminen. Kummassakin novellissa sekä maailma että henkilöt herätettiin henkiin niin taiten, että haluan lukea kummaltakin kirjoittajalta romaanin. Nyt heti. Ei voi kuin kauhistella sitä työn määrää, mitä on tehtävä, jotta itse pystyisin joskus tuottamaan saman kaliiberin kamaa.

Skaalan toisesta päästä taas löytyy Liliana Lennon Rose & May, jonka mukanaoloa tässä kirjassa ihmettelen suuresti. Se jäi tasoltaan niin paljon muiden varjoon, että laskee koko antologian kokonaispisteitä. Rose on orpo, kaltoinkohdeltu puolikeiju, joka elää tyrannimaisten lähisukulaisten hoteissa. Hänen avukseen rientää perheen palveluskuntaan kuuluva May ja yhdessä rakastavaiset päättävät karata. Ote hahmoihin ja Rosen harrypottermaisiin ongelmiin oli lähinnä lapsekas eikä kerronta onnistunut paikkaamaan tätä puutetta. Rakastuminen ei tuntunut, lähentyminen ei säväyttänyt. Jännite uupui.

Toinen, joka sai kulmakarvat nousemaan, oli Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa, jossa tietynlaista taikavoimaa siirretään eteenpäin persepanon välityksellä, suostumuksella tai väkisin. Tuossa ei kulmakarvaa hetkauta tuo persepano, vaan väkisin. Jäin miettimään, miten olisin suhtautunut tarinaan, jossa nainen raiskataan eikä se kenenkään mielestä ole huono asia, ei lopulta edes naisen itsensä. Kirjan viimeisestä tarinasta ei jäänyt niinkään mieleen rakkaus vaan homostelevat palkoihmiset.

Hieman odottamaton helmi oli Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus, joka tapahtuu samassa versumissa Tiamatin väreistä löytyvän Palkkasoturin arkipäivän kanssa. Jälkimmäisestä en välittänyt juurikaan, mutta Diplomaattinen selkkaus oli loistava! Gremadonilaisten soturien leirissä ei homoja siedetä lainkaan, mutta kahden miehen välinen toverillisuus voi käydä öisin kovinkin fyysiseksi. Pelkästään sotaan tottunut Zargyn lähetetään neuvottelemaan sotilaallista sopimusta täydellisen pasifististen sukupuoltaan ajatuksellaan muokkaavien draenilaisten kanssa. Soppahan siitä syntyi, ja söin sen tiuhaan pyrskähdellen.

Muut novellit eivät herättäneet aivan näin voimakkaita tunteita, mutta niidenkin joukosta löytyi paljon kauneutta ja kiihkoa. Koskaan ei voinut tietää varmuudella, minne tarina lopulta veisi.

Mikä-mikä-maan saari

Mikä-mikä-maan saari (Maattoman Juanin matkat 2)
Javier de Isusi
Like, 2010
ISBN: 978-952-01-0463-4

Edellisessä osassa nimeltä Marcosin piippu Vasco sai selville Juanin lähteneen Meksikosta jo aikoja sitten. Nyt ystävänsä jälkien seuraaminen on vienyt Vascon Guatemalan kautta Nicaraguaan, Granadaan, josta hänet ohjataan vielä hieman eteenpäin, Nicaraguajärven keskellä sijaitsevalle Ometepen saarelle. Vasco ajattelee saarta peterpanmaisesti Mikä-mikä-maan saarena eivätkä tarinoiden yhtäläisyydet jää tähän.

Tarinankerronta laajentaa repertoaaria, sillä pienet, aukaamanmittaiset kertomukset täplittävät isompaa kokonaisuutta, minkä lisäksi väkevä sienitrippi lohkaisee oman palansa. Perustunnelma on silti tuttu, sama vanha ja arvoituksellinen. Juoni sen sijaan saa tummempia sävyjä väkivallan, niin henkisen kuin fyysisenkin, ollessa keskeisemmässä roolissa. Tätä taustaa vasten pelin panokset kovenevat, vaikkei Juania tunnu löytyvän myöskään Ometepen artisaanien joukosta.

Huumori on edelleen läsnä vahvana, paikoitellen kuin hienostunut aromi. Ajoittain se taas alkaa pulppuilla kuin lähden, jonka purkauksen korkeutta ei osaa etukäteen arvata. Vascon ja Wendyn soluttautuessa hämäräperäiseen leiriin aviopariksi tekeytyen aloin hymähdellä, sitten hekotella. Pätkä oli kerrassaan herkullinen.

Siinä missä Marcosin piippu vei mukanaan saumattoman eheällä kokonaisuudellaan, Mikä-mikä-maan saaren jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi jäi matkustusvietti. Javier de Isusin kyky kuvata ympäristöä kiinnostavasti on vertaansa vailla ja Ometepen eksotiikka kumpuaa paljon muustakin kuin kivoista kuvista. Kyseessä ei ole paikka, jonne mennään lomailemaan, ei, sinne mennään seikkailemaan. Ja mikä ettei, onhan saarella kaksi tulivuorta, jotka legendan mukaan ovat naisen rinnat.

Raapale 296 – Jake Cannon (22.10.)

Jake Cannon

Jake Cannon, Solin turvallisuuspalvelun agentti loikkasi räjähtävän luotaimen kyydistä Jupiterin kaasukehään. Hyppy kantoi pilvien seassa lentävän piraattialuksen katolle. Jake pakotti kaapparikoplan antautumaan ja vei heidät Titanin rangaistussiirtolaan, missä hän joutui keskelle vankilakapinaa. Aiheuttamansa asteroidimyskyn turvin hän valtasi takaisin johtajan toimiston apunaan kolonna muinaisia kaivosrobotteja. Robotit vaativat mekhavaltakunnan Mekanopoliksen perustamista Kharonille, mihin Jake sai Solin presidentin suostumaan muistuttamalla pelastaneensa senaattisatelliitin Marsin kiertoradalla vuosi sitten Oortin energiavampyyrien hyökkäykseltä. Plutolle paennut hullu nero Tohtori Singularitos yritti räjäyttää Kharonin planeettamurskaimellaan, mutta robotteja suojaamaan lähtenyt Jake esti aikeet. Singularitos siirsi salassa tietoisuutensa Jaken sädepyssyyn.

Myöhemmin Mekanopolis kapinoi ihmiskuntaa vastaan, mutta se on jo toinen tarina.

Salainen agentti X-9 Corrigan 1

Salainen agentti X-9 Corrigan 1
Kirjoittanut: Archie Goodwin
Piirtänyt: Al Williamson
Jalava, 2012
ISBN: 978-951-887-460-0

Muistan lukeneeni joskus lapsena palasia Phil Corriganin edesottamuksista. En tosin koskaan kokonaista seikkailua ja siksipä en koskaan onnistunut muodostamaan miehestä ja hänen seikkailuistaan mitään selkeää kuvaa. En edes pysty muistamaan, luinko strippejä Turun Sanomista vaiko mistä. Siksi oli hienoa saada näppeihinsä ehta kokoelma, kokonaista seitsemän tarinaa sisältävä albumi. Alkuinnostusta lisäsi tekijäparivaljakko Goodwin ja Williams, joita muistan lämpimimmin Tähtien sota -sarjakuvien tiimoilta. Corrigan 1 -kokoelman atripit ovat ajalta 30.1.1967-27.7.1968.

Phil Corrigan on salainen agentti X-9, joka sai koodittoman kutsunimen vasta toisella vuosikymmenellään. Jopa agentuuri, jonka piikkiin hän heittää keikkaa, oli pitkään nimetön. Tietyn hetken historiassa puulaakin nimi oli FBI, koska FBI oli siihen aikaan kova sana, mutta fedien suosion laskiessa X-9 siirtyi jälleen anonyymiin talliin. Hyvä näin, tämänkin kokoelman tiimoilla Phil nimittäin vierailee Karibialla, Italiassa ja jossain kuvitteellisessa arabimaassa. Luullakseni FBI:n rutiininomainen toimivalta ei kanna ihan niin pitkälle.

Tarinat ovat kohtalaisen yksinkertaisia, mikä onkin vähän pakko, sillä viikkokausia kestävässä seikkailussa ei voi olla liian kimurantteja kuvioita. Tässä mielessä amerikkalainen jatkuvajuoninen strippisarjakuva muistuttaa peruspiirteiltää suuresti kirjallista suuntausta nimeltä Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio (URS), jonka kantava idea on ”selkeä, viihdyttävä, hyvä tarina”. Sana, jota näissä yhteyksissä on tavattu käyttää, on konstailematon. X-9:n seikkailut ovat konstailematonta viihdettä.

Olen aina diggaillut enemmän sarjakuvaa, jossa naisenpuolien ainoa funktio ei ole vikistä nurkassa, kun jotain tapahtuu. Corrigan 1 lunastaa itsensä viimeistään toisen tarinan alussa, kun rikollisorjatyövoimalla kultakaivosta pyörittävä hepsankeikka ampuu niskuroivan körilään kylmäverisen stooalainen hymynkare kasvoillaan. Sankaripuolella taas hameväki olisi voinut olla aktiivisempaa sorttia, rystypolkka jäi selkeästi miesten tanssattavaksi, mutta ehkä 60-luvun sarjalta ei voi ihan kaikkea vaatia.

Erityisen tajuntaa räjäyttävää kamaa ei Corrigan 1 sisältänyt, mutta toisaalta olin jykevästi viihdytetty koko kirjan läpi. Sen enempää en pyydä. Paitsi ehkä albumia Corrigan 2.

Harrastajakirjoittajan viisi virhettä

Saara Henriksson julkaisi omassa blogissaan Margaret pennyn muistikirja oman listansa Harrastajakirjoittajan viisi virhettä. Tuumin, että olisi rakentavaa katsoa peiliin ja funtsia, mihin kaikkiin itse syyllistyn ja kuinka pahasti.

Kärsimättömyys. ”Kokeilen lähettää tämän tällaisenaan, jos joku vaikka haluaisi kustantaa.”

Kustantajia en ole vielä lähestynyt. Kaikki senlaatuinen kama on niin bielä raakiletasolla, ettei tulisi mieleenikään kiusata ketään työkseen lukevaa sellaisella. Kirjoituskilpailujen tuomarit, ammatistaan riippumatta, eivät toisaalta ole yhtä onneikkaita. Jokaiseen osallistumaani kisaan olen lähettänyt printterilämmintä kamaa ja kirjaillut loppulauseita joskus minuuttien marginaalilla niin, ettei oikolukuakaan ehdi.
Tuomio: SYYLLINEN KUIN ITSE PERKELE

Idean hämäräksi jättäminen. Jokainen kirjoittaja rakastuu joskus omaan ideaansa niin, että pitää sitä ensimmäisestä lauseesta lähtien myös lukijalle kirkkaana.

En ole kirjoittanut vielä niin paljon, että olisin ehtinyt tuskastumaan itseni tähän puoleen. Yleensä taidan tavata vääntää asioita rautalangasta ehkä liiankin kanssa, joten tämä tuskin on se huono ominaisuus, jota minussa eniten kirotaan.
Tuomio: LAUTAMIEHET TUPAKKITAUOLLA, PALATAAN ASIAAN

Palautteen torjuminen. Kyky sisäistää palaute ja sisällyttää se tekstiinsä on taito, joka kehittyy hitaasti.

Kotona saadun palautteen osaa aika hyvin saattaa tekstin sisään ja tiettyyn pisteeseen saakka myös toimitukselliset huomiot. Sen pisteen jälkeen vaaditaankin jykeviä otteita, jotta minut saadaan ruotuun ja tekemään ne viimeiset välttämättömät säädöt, joihin lopulta taivun, koska perusteet ovat kuitenkin pitävät.
Tuomio: SYYLLINEN

Oheistoimintoihin hukuttautuminen. Kirjoitusoppaiden, kirjoittajablogien ja foorumien loputon lukeminen, jämähtäminen yhdentekeviin keskusteluihin, Facebook.

Kirjoitan kaksi kappaletta ja vilkaisen Facebookiin. Koko sunnuntaipäivän saldo: 500 sanaa. Ei näin.
Tuomio: SYYLLINEN, AMMUTAAN AAMUNKOITTEESSA

Ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen. Kurkistus aidan toiselle puolelle ei kiinnosta. Huono itsetunto estää toisten kirjoittajien seuraan hakeutumisen tai suunsa aukaisemisen kirjoittajapiirin tapaamisessa.

Hengaan aika monessa yhteisössä ja jutustelen muiden kirjoittajien kanssa, ellen ihan päivittäin niin melkein. Tosin lähinnä oman genren sisällä. Voisi olla syytä etsiytyä kokonaan muista asioista intoilevien kirjoittaen keskuuteen aina silloin tällöin.
Tuomio: SYYTÖN

Lopputulema näyttää pahasti siltä, että työsarkaa piisaa ensi vuodellekin.

Raapale 295 – Esitanssijatar (21.10.)

Esitanssijatar

Kokko hohkaa käsittämätöntä kuumuutta ja hiki karpaloi ihollani. Kehoni on kuin tulessa, mutta kipua en tunne. Jumalat ottavat minut valtaansa ja jalkani polkevat maata, minuuteni hajoaa tanssiin. Kurottelen kohti taivaita ja rukoilen, ääneni kimmahtelee jumalten torneista ja katoaa kaukaisuuteen. Yksi kerrallaan eri heimojen edustajat liittyvät seuraani vahvistaakseen yhteistä pyyntöämme. Tanssijoiden meri täyttää aukean ja leviää viidakon poluille.

Havahdun aamuauringon pilkistäessä jumalten tornien välistä. Kokko on enää aavistuksen kytevä kasa tuhkaa ja mustuneita rankoja. Aukealla lojuu siellä täällä itsensä minun laillani jumalten huomaan tanssineita. Kurkkuni on kuiva ja huuleni rohtuneet. Tarvitsen juotavaa.

Tanssi on ollut onnistunut, jos tietäjät palaavat turvallisesti matkaltaan.

Raapale 294 – Jumalten tornit (20.10.)

Jumalten tornit

”Minäkin haluan tanssijaksi”, Syanna sanoo.

Istahdan alas ja nojaan selkääni jumalten torniin. Syanna istuutuu vierelleni ja hetken olemme hiljaa. ”Vastahan halusit kerääjäksi”, sanon.

”Muutin mieltäni.”

”Ikäsi pitää laillistaa”, sanon. Sen jälkeen hiljaisuus venyy jälleen. Syanna näyttäisi olevan kanssani samanikäinen, kenties vanhempikin, mutta hän ei ole suorittanut täysi-ikäisyyden riittiä.

Tummansinistä taivasta halkoo muutama pilvenriekale. Syanna katselee niitä ja jumalten torneja. ”En ole koskaan nähnyt noiden piirtävän noita”, hän sanoo.

Hetkeen en ymmärrä, mitä han tarkoittaa. Sitten muistan, että käytämme eri sanoja. ”Eivät ne pilviä piirrä, kunhan raapivat taivasta.”

”Miltä se näyttää?” hän kysyy. En osaa vastata. En ole nähnyt naarmuja taivaassa.

Raapale 293 – Congreven jalanjäljissä (19.10.)

Congreven jalanjäljissä

On pimeää ja hiljaista. Välillä jostain kaukaisuudesta kuuluu ääniä, mutta nyt ei. On yö. Tiedän sen, koska tiedän mitä kello on. Se on kolme. Viittä vaille. Olen lopussa, mutta minussa on vielä pieni elämänkipinä jäljellä. Aion käyttää sen. Kostoon.

Menetin simmin, mutta langaton kuuluu pöytälaatikkoonkin. Korvaajani ei osaa olla varuillaan ja phreakkaan hänet helposti. Ääni täysille. Ärsyttävin hälytysääni, päälle noin. Näppäinlukitus. Järjestelmän jumitus viimeistelee operaation.

”Perkele!” kaikuu huuto. Puun tukahduttamaa raivoamista. Metallilasiesineen räsähdys kiviseinää vasten. Toinen läsnäolo katoaa langattomasta.

Aamulla saan simmin ja päädyn taskuun. Punaisia valoja lähestyttäessä soin juuri oikealla hetkellä. Se riittää auto-onnettomuuteen.

Kuole, uudempaan malliin vaihtava roisto!

Planetes

Planetes 1-4
Makoto Yukimura
Punainen jättiläinen, 2011-2012
ISBN: 978-952-16-1400-2, 978-952-16-1401-9, 978-952-16-1402-6, 978-952-16-1403-3

Olen jo kirjoittanut Planetesin osista 1 ja 2. Nyt olisi vuorossa osat 3 ja 4, mutta aivan liian kauan asiaa pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että sarjaa on syytä käsitellä kokonaisuutena.

Ihmiskunta on vuosituhansien ajan kurkotellut taivaisiin ja avaruuteen, mutta sarjan alkuun mennessä onnistunut roskaamaan sitä vasta reilun vuosisadan verran. Siinäkin ajassa kertyneet vanhat satelliitit ja tuhansista kiertoradalle lähetetyistä laitteista peräisin olevat kappaleet muodostavat vakavan vaaran vilkkaalle avaruusliikenteelle. Romut täytyy korjata pois kuljeksimasta ja sitä nakkia hoitaa DS-12, ”Lelulaatikko”, miehistöineen.

Miehistöön kuuluu kolme henkilöä, aluksi Fee, Juri ja Hachimaki, joista viimeisellä on suurimmat unelmat. Hachi haluaa tienata tarpeeksi rahaa voidakseen ostaa oman aluksen, mutta romunkeräyksestä saatavilla palkoilla unelma jää varmasti toteutumatta. Hänen ainoa toivonsa on päästä mukaan Jupiteriin suuntaavan tutkimusaluksen kyytiin. Lopulta hän heittäytyy tähän pyrkimykseen kauhealla raivokkuudella ja hänen paikkansa romujengissä ottaa Tanabe, joka on Hachin täydellinen vastavoima.

Jokainen hahmo saa neljän pokkarin aikana tilaa kertoa itsestään lukijalle. Keskeisimmäksi nousee Hachimaki, jonka tie vie kohti aurinkokunnan isointa planeettaa. Toiseksi merkittävimpään rooliin kiilaa ykköskirjasta kokonaan puuttuva Tanabe johtuen pitkälti siitä, kuinka merkittävään rooliin hän nousee Hachimakin elämässä. Juri, jonka tarina on traagisin, harhautuu jokseenkin sivuun alun jälkeen ja Feestä kuullaan tarkemmin vasta loppupuolella.

Tarina kattaa useamman vuoden ja kertoo näennäisesti ihmisistä avaruudessa, mutta todellisuudessa se kertoo ihmisistä avaruuden edessä. Avaruus on tyly, suurimmalta osalta huumorintajuton ja yhtä armoton kuin musta aukko, sanalla sanoen vaarallinen ympäristö. Hachimaki on aluksi laiska eikä ylläpidä kuntoaan, mistä on seurauksena haurastunut luusto. Murtumiahan siitä tulee. Toinen fyysinen vaara on säteily, joka aiheuttaa syöpää tai tappaa suoraan, jos huono tuuri käy. Fysiikka ei kuitenkaan ole suurin ongelma. Suurin ongelma on ihmisen pään sisällä.

Avaruus on iso. Valtava. Käsittämätön. Se on ääretöntä mustaa ja lukemattomia tähtiä, se on uskomattomia etäisyyksiä ja loputtomia mahdollisuuksia. Sellaisen edessä ihminen on pieni, pienempi kuin mihin hän on luomakunnan kruununa tottunut. Pyrkiessään Jupiter-ohjelmaan Hachimaki polttaa esteet tieltään puhtaalla raivolla, mutta lopulta hänkin katsoo ympärilleen, katsoo avaruuden syvyyteen, joka hyvin nietzemäiseen tapaan katsoo takaisin. Planetesin merkittävin kantava teema onkin se, miten ihminen käsittää avaruutta, miten avaruus vaikuttaa yksilöön. Tämä problematiikka on tänä päivänä vielä monelle puhdasta spekulaatiota, mutta avaruusturismi on jo alkanut eikä avaruusasemienkaan lukumäärä voi muuta kuin nousta. Ennen pitkää tämä lähinnä teoreettinen ihmisen ja avaruuden välinen suhde muuttuu hyvin todelliseksi valtaville ihmisjoukoille.

Mutta ihminenhän ei ole pelkästään yksilö. Me kaikki kuulumme ryhmiin, kansallisiin, poliittisiin ja elämänkatsomuksellisiin, laajimmin ihmiskuntaan. Planetesissa avaruuden ovat valloittaneet mahtavimmat valtiot ja rikkaimmat yritykset. Ikävä kyllä ei ole mitään syytä, miksi uuden korpimaan valloituksen aika eroaisi ihmisten ahneuden historiasta, päin vastoin. Avaruus on uusi iso kakku, josta jaetaan vain niille, jotka pystyvät ottamaan, ja ristiriidat ratkeavat aina helpoiten aseiden ja väkivallan avulla.

Avaruuden puolustusrintama on tästä hyvin tietoinen. Järjestö on sitä mieltä, että yhden planeetan ekologinen hävitys ihmisten kynsissä on riittävä risti maailmankaikkeudelle kantaa. Ihmisten ei olisi koskaan pitänyt kiivetä kiertoradalle tai asuttaa Kuuta. Ja jos nyt näin onkin käynyt, pitää ihminen ajaa takaisin painovoimakaivon pohjalle. Mitä pidemmälle Jupiter-projekti etenee, sitä radikaalimmiksi käyvät heidän otteensa. Toisaalta terroristit eivät ole ainoa jengi, joka osaa kalistella sapeleitaan. Suurvaltapolitiikan huipentuma on sota eikä sitä käydä avaruudessa kiitävin hävittäjin, joita ohjaavat huimapäiset pilotit. Sitä käydään ohjuksin ja avaruusmiinoin, mutta lopputulos on toki yhtä tuhoisaa. Riittävä määrä romua aiheuttaa Kesslerin syndrooman.

Samaan lopputulokseen toki päästään kiertoratasodallakin.

Kaiken hävityksenkin keskellä ihmisten peräänantamattomuus on se, mikä antaa toivoa koko lajille. Yksilöt ovat valmiita taistelemaan periaatteidensa, ihanteidensa ja vakaumuksensa puolesta. Tämä on toki osa ongelmaa, mutta isompi osa ratkaisua. Lisäksi peräänantamattomuudenkin voi viedä äärimmäisyyksiin, jolloin ihmishenki painaa vähemmän kuin suuri tavoite.

Makoto Yukimuralle Planetes oli paitsi totaalinen läpilyönti myös esikoisteos. Sekä manga että sen pohjalta tehty anime voittivat Japanin Science Fiction Seuran Seiun-palkinnon. Piirrostyyli on realistista, joskin tiettyjä mangalle ominaisia tyylikeinoja esiintyy aika ajoin. Ei tosin riesaksi asti niillekään, jotka eivät chibeille ja jättimäisille hikipisaroille tapaa lämmetä.

Planetes on maailmanluokan scifisarjakuvaa, joka katsoo luottavaisena tulevaan. Teknologia on apuväline, vahvuus löytyy ihmisistä. Samalla kun temmellyskenttä laajenee kattamaan koko aurinkokunnan, täytyy temmeltäjien hyväksyä oma kokonsa galaksin mittakaavassa.