Kuukausittainen arkisto:elokuu 2012

Raapale 217 – Pimeä sateenkaari (4.8.)

Pimeä sateenkaari

On laajalti tunnettua, että sateenkaaren päässä odottaa aarre löytäjäänsä. Iso padallinen kultaa, jonka menninkäinen on sinne jättänyt. Miksi hän niin tekee, kukaan ei tiedä. Ehkä kultarahat ovat kirottuja, tai jokin ikiaikainen lumous ei jätä hänelle valinnanvaraa.

Joskus harvoin, kun maan energiavuot kohtaavat, taivaalla loistava sateenkaari jättää maahan varjon. Häilähtelevät värit lankeavat maastoon, metsään ja pellolle. Ne ovat tummia värejä, syviä ja salaperäisiä. Niihin ei ole hyvä astua, ei edes katsoa.

On myös menninkäisiä, jotka jättävät aarteita pimeän sateenkaaren päähän. Ne padat eivät ole täynnä kultaa, ei, vaan täysin toisenlaisia aarteita, joista niiden löytäjät eivät tohdi puhua.

Paitsi minä. Haluatteko kuulla?

Raapale 216 – Työura (3.8.)

Työura

Kun olin pikkupoika, työskentelin hiilenrikkojana. Liukuhihna kuljetti hiiliä ja me mursimme siitä kiviainesta irti. Joskus joku juuttui laitteistoon ja murskaantui kuoliaaksi. Työ loppui, kun automaatio saapui.

Myöhemmin myin lehtiä kadunkulmassa, mutta pian lehdet laitettiin myyntilaatikoihin ja sain lopputilin. Pääsin tekstiilitehtaalle ompelemaan akkojen joukkoon, mutta patruuna osti koneita, jotka olivat nopeampia ja tarkempia kuin me ihmiset. Henkilökunta vaihtoi kilometritehtaalle.

Kuljin työstä työhön, mutta aina joku keksi koneen, joka pärjäsi ihmistä paremmin ja sain lähteä muiden joukossa. Vihdoin pääsin uuteen robottitehtaaseen, työkokemukseni perusteella. Olen ollut siellä nyt kolme vuotta hienokolvaamassa positroniaivoja.

Tänään tuli tiedonanto. Ensi kuun alusta kokoamamme robotit ryhtyvät kokoamaan robotteja.

Raapale 215 – Urheilujuhlan tuntua (2.8.)

Urheilujuhlan tuntua

Katselen piilostani, kun poliisit hakkaavat sirpaleiksi näyteikkunaa. Joku oli spreiannut siihen viisi värikästä ympyrää. Niitä ei saa käyttää ilman lupaa. Vaihtaessani asentoa potkaisen tyhjää kaljatölkkiä ja poliisit keksivät piiloni. Minut revitään esiin kovin ottein.

”Mitä helvettiä, vieläkin köyhiä täällä?”

En ollut köyhä ennen kuin minut häädettiin kodistani. Lastu vanhaa ylpeyttä pulpahtaa pintaan. ”Minä asuin tuolla”, sanon ja osoitan kisakylää. Takanani oleva kyttä rokottaa pampulla kylkeen. Jotakin sirpaloituu sisälläni. Ähkäisen.

”Urheilutoimittajia tulossa!” huutaa poliisien mukana kulkeva kisavirkalija. ”Heittäkää se pummi mäkeen. Äkkiä!”

Kaksikerroksinen bussi kaartaa kulman ympäri. Minua retuuttava kyttä panikoi. Tyrkkäys. Lennän. Törmäys.

Pimeyden saapuessa muistan. Lapsena minä rakastin urheilua.

Raapale 214 – Tuholaisongelma (1.8.)

Tuholaisongelma

Luulin tuholaisongelman olleen jo ohi, kunnes kissa tuli yläkerrasta, kantoi saaliinsa olohuoneeseen ja pudotti matolle verisen mytyn. Soitin heti torjuntafirmaan, mutta heiltä ei kukaan ehtisi ennen seuraavaa viikkoa. Päätin ryhtyä toimeen itse.

Virittelin loukkuja hämäriin nurkkiin, syötiksi laitoin pieniä pizzoja ja kaljaa. Sottaista puuhaa. Tuloksena olisi liuta kuoliaaksi murskaantuneita otuksia. Eteisen lattianrajasta kenkätelineen takaa löysin mahdollisen pesäkolon. Asetin motellin sen viereen. Mainoskyltissä luki ”ilmaisia huoria – vain tänään”.

Marketista hankin myrkkyä naaraita varten. Kateutta aiheuttavia kemikaaleja pieniin hiuslakkapulloihin pakattuna. Ne repisivät toisensa kappaleiksi, kirjaimellisesti.

Lopuksi lykin tulitikulla pesään miniatyyritelkkarin. Piirrettyjä nonstoppina. Pennut eivät malttaisi jättää sitä hetkeksikään ja lopulta nääntyisivät nälkään.