”Minne?” taksikuski kysyy. Vedän oven kiinni ja pysähdyn miettimään. Minulla oli suunnitelma, olen siitä varma, mutta nyt en enää tiedä.
Pohdin asiaa pitkään, ennen kuin päätin lähteä. Tein sen. Sanoin mitä olin aikonutkin. Osasin odottaa kyyneleitä ja vihaa. Otin ne vastaan ja suljin oven. Nyt kun olen vapaa menemään, istun taksissa saamatta sanaa suustani.
Käteni tärisevät. Pääni tuntuu kevyeltä, liian kevyeltä. Mahaani myllertää etäisesti ja ihoani pistelee. Tältäkö vapaus tuntuu?
Tarvitsen nyt etäisyyttä. Minun piti mennä hotelliin, kunnes saisin asiani järjestykseen. Saisin aikaa miettiä. Nyt haluan vain pois. Kauas pois.
”Avaruussatamaan, planeettainvälinen terminaali”, vastaan.
Kettutyttö Nanna käy ihmisyyskurssin ja muuttaa skuttasta stadiin. Kun hänelle (hypoteettisesti) sanottiin, että voit olla mitä vain, hän päätti olla yliopisto-opiskelija. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, ettei neito ole spekannut talenttipuutaan latvaan saakka.
Nanna on tuore tapa käsitellä eläintä ihmisten joukossa. Päähenkilö ei ole täysin ihmismäisesti käyttäytyvä olento, joita Ankkalinna on pullollaan, eikä tyyppi, jonka elukka-aspekti olisi vain vertauskuvallinen. Toisaalta hän ei myöskään ole vain villiotus ahdettuna ihmisen rooliin. Nanna solahtaa kokonaan omaan lokeroonsa ja tekee sinne kodikkaan pesän.
Ihmishahmot jäävät nopeasti vähemmistöön, kun kaarti ympärillä kasvaa. Homo sapiensia edustavat Nannan asuinkumppani Ritu ja tämän mummo. Siinä missä Ritu tarjoaa normaalia, ihmislähtöistä näkökulmaa (niin normaalia kuin ketun kanssa asuvalta voi nyt odottaa), mummo tekee kansalaispidätyksen ikä- ja sukupuolivammaisille ennakkoasenteille. Häneltä löytyy niin viskiä, tatuointikone kuin saksalaista heviä gramofonin savikiekoilta.
Gamers 4 life
Yksi eläin ihmismaailmassa olisi saattanut käydä vanhaksi jossain vaiheessa, kuten kymmenennen albumin kohdalla. Tätä on lähdetty torjumaan heti kättelyssä laajan ja värikkään cityeläinpopulaation kanssa. Päävastuu diversiteetistä lankeaa Misselle, joka on paitsi kova jätkä myös pesunkestävä kissa, siinä määrin kuin Misseä (tai muutakaan kissaa) saa pesulle. Mukana pyörii myös alati laajeneva piiri muita kissoja, kettuja, pöllöjä, jänöjä ja kaiken kukkuraksi lokit vievät burgeritkin käsistä.
Nanna on rakennettu vähemmän ratkiriemukkaaksi naurunauhaksi ja enempi havaintoja tekeväksi sarjakuvaksi opiskelijuudesta ja aikuistumisen rasittavuudesta arkipäivien puserruksessa. Kela lakkauttaa tuet ja vie munuaiset, duuni on tylsää ja valmistuminen rassaa. Silti olen kiekunut naurusta kummankin albumin kanssa, joskus maha sattuen ja tuolilta pudoten. Riittävän hauska sarjakuva pystyy iskemään ilmat pihalle ja hihityttämään vielä viikon kuluttua. Nanna on onnistunut tässä moneen otteeseen.
Tuuli Hypénin sarjakuva on lämmintä ja hauskaa, mutta ottaa myös kantaa, monasti hiljaisen huomaamattomilla tavoilla. Nannan maailmaan pääsee helposti sisään, vaikkei sitä täysin omaksi tunnistaisikaan – miehenä en voi kuin sympatiseerata kuukautiskipujen kauheutta.
Pidä varasi. Se on fifty-sixty varastaako Nanna sydämesi lisäksi myös karkkipussin taskustasi.
”Ja tällä kierroksellä sähkö-Pokemonit on valttia.”
”Minä en voi enää elää näin”, hän päättää puheensa. Tuijotan ikkunasta ulos enkä katso häntä kohti. Pelkään, että näyttäisin, miten syvään tämä kaikki iskee. Pala kurkussa tuntuu suurenevan ja estävän sanat jo etukäteen.
”Kuulitko sinä?” hän kysyy, vaikka tietää hyvin että kuulin. Kohautan olkapäitäni vihaisesti. Saan siitä voimaa, riittävästi voimaa koota itseni. Käännyn ympäri.
”Me olemme eläneet yhdessä neljä vuotta.” Ääneni kuulostaa heikolta ja anovalta.
”Olemme kasvaneet erillemme”, hän sanoo.
”Me emme voi kasvaa erillemme!” huudan. ”Me olemme klooneja! Me olemme sama!”
”Olimme sama.” Hän asettaa käden hellästi poskelleni. ”Nyt minä olen minä.”
Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä
Kohde: Sunnydale Lyhyt kuvaus: Idyllinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa on kaksitoista hautausmaata. Yksi 3200 asukasta kohden. Jokainen on täynnä. Lähde: Buffy, vampyyrintappaja, Joss Whedon
Historia: Jo ammoisina aikoina paikassa, joka myöhemmin tunnettiin Californiana, sijaitsi Helvetinsuu. Suun ehdottomasti merkittävin ominaisuus on sen kyky vetää puoleensa vampyyrejä, demoneja ja muita ihmisen terveydelle haitallisia epäelämänmuotoja. Siksi voidaankin perustellusti kyseenalaistaa viisaus rakentaa kaupunki juuri sen päälle. Myöhempien vuosikymmenien väestöongelmaa ajatellen kyseessä oli kuitenkin varsinainen peliveto. Mikään ei pidä urbaania populaatiota aisoissa yhtä hyvin kuin hirviöiden jatkuvasti suorittama apuharvennus.
Kaupungin perusti 1800-luvun lopussa Richard Wilkins, joka on eri vuosikymmeninä ehtinyt hoitaa pormestarin virkaa useampaan otteeseen. Kuolemattomuuden hän hankki jopa amerikkalaisin standardein mitaten varsin epäeettisin keinoin – vastineeksi hän perusti kaupungin Helvetinsuun päälle demonien 24/7-buffetiksi.
Ainoa teurastamoakin vaarallisempi asia on sotatanner ja sellainen Sunnydalesta tuli vampyyrintappajan muutettua kaupunkiin. Hänen myötään riski törmätä pirullisen älykkäisiin vampyyreihin, liipasinherkkiin armeijayksiköihin tai megaluokan paholaisiin kaupunginrajojen sisällä nousi parin eksponenttiyksikön verran.
Nähtävyydet: Gooteille ja emopennuille Sunnydale on paratiisi kaikkine kalmistoineen, joissa nähtävää riittää joka hautakiven takana. Kauniita patsaita, jylhiä kryptia sekä laaja valikoima epäkuolleita. Missään muualla HIM-faneille ei tarjoudu yhtä traagisia olosuhteita päästä hengestään.
Puistoja löytyy moneen makuun. On vampyyripuistoa, ihmissusipuistoa, demonipuistoa, hullutiedemiespuistoa. Tosin kartoissa saatetaan käyttää hämäävästi muita nimityksiä, kuten Weatherly Park ja Nelson Park.
Maanalaisessa, salaisessa sotilastukikohdassa ei järjestetä kiertokäyntejä, mutta puolidemoniksi muuttumalla voi päästä tutustumaan ainakin tukikohdan selliosastoon ja leikkaussaliin.
Ruoka ja juoma: Huolimatta siitä, että Doublemeat Palace on Sunnydalen tunnetuin pikaruokala, siellä on usein tilaa, tilaa. Hampurilaisissa käytettävän lihan koostumus on salainen, mutta tiettävästi ihmisravinnoksi kelpaava.
Loppupäätelmä: Kaupunkiin voi saapua bussilla, junalla tai lentäen, mutta lähtö tapahtuu vain ja ainoastaan epäluonnollisen poistuman kautta.
Kohde: Mos Eisley, Tatooine Lyhyt kuvaus: Hunsvottien ja laittomuuksien pesäpaikka, joka jää vain karvan verran Detroitin murhaluvuista. Lähde: Tähtien sota
Historia: Tatooine oli legendojen mukaan joskus aikoinaan vehreä planeetta, jonka asujaimisto ei lotkauttanut kuuloelintään aavikoitumisvaroituksille. Asia kismittää heidän jälkeläisiään hiekkakansaa ja jawoja vielä nykyäänkin siinä määrin, että aihetta ei kannata ottaa esiin illallispöydässä heidän kanssaan. Todellinen mutta vähemmän tunnettu syy rajuuhkoon ilmastonmuutokseen oli kapina muinaista Rakata-imperiumia vastaan, joka osoittautui huonoksi häviäjäksi. Tatooine jätettiin rauhaan kunhan kiertoratapommitus ensin oli höyrystänyt valtameret. Merinäköalakiinteistöjen hinnat eivät koskaan toipuneet.
Vuosituhansien jälkeen tehokkaan ja moraalisilta arvoiltaan arveluttavan markkinointipuheen jälkeen joku jossain päätti perustaa kaksoisaurinkojen korventamalle planeetalle joukon kosteusfarmeja, minkä jo termistöä tarkastellen pitäisi kuulostaa suboptimaaliselta investoinnilta. Koska historia kärsii jatkuvasta amnesiasta, se toistaa itseään aika ajoin ja uudisraivaajajoukko toisensa jälkeen saapui tälle hiekkaplaneetalle vain lähteäkseen lipettiin saatuaan tarpeekseen Vuoden rusketus -palkinnoista.
Nykyinen asujaimisto saapui vaiheittain viimeisen sadan vuoden aikana. Tämän projektin suunnitelmallisuutta kuvaa se, että ensimmäiset siirtolaiset tekivät pakkolaskun. Sille paikalle nousi aikanaan Mos Eisley. Planeetan pääkaupungiksi tituleeratun womp-rotankolon he nimesivät alkuperäisen kotimaailmansa Bestinen mukaan, mutta vallitseva nimeämiskäytäntö muuttui kaihoisasta groteskiksi Fort Tuskenin verilöylyn aikaan. Turistin kannattaakin harkita vielä uudemman kerran matkaa planeetalle, jonka väkivaltaisin alkuperäiskansa on nimetty tuhoamansa asutuskeskuksen mukaan.
Nähtävyydet: Lähellä avaruussatamaa sijaitsee Chalmunin Cantina, jonka teknorasistinen syrjintäpolitiikka pitää vakoiludroidit ulkona. Tämä onkin ehdottoman välttämätöntä asiakaskunta huomioiden, sillä huomattava määrä laittomia aseita ja narkoottisia mausteita vaihtaa omistajaa juottolan seinien sisällä. Musiikista vastaa pelivelkaorjuudessa raatava Bith-bändi Modal Nodes ja nuoteista nauttiessaan uhkapelaavan turistin onkin hyvä muistaa pitää kiinni edes paluulipustaan. Tatooine kun ei välttämättä ole kiva paikka vierailua ajatellen, mutta nalkkiin jääminen tälle tomupallolle on verrattavissa Sarlaccin ateriaksi päätymiseen.
Toinen maineekkaampi ravintola on syöksylaskun tehnyt avaruusalus Dowager Queen, jonka matkustajat perustivat ensi Eisleyn ja sittemmin myös Bestinen. Ilmeisesti jo varhaisessa vaiheessa oli selvää, kuinka epäonnistunut projekti Mos Eisley tulisi olemaan ja kaikki vähääkään fiksummat menivät muualle.
Hyvät ideat kopioidaan aina. Joskus myös huonot ideat, kuten rahtialus Lucky Despot osoitti. Kapteenin menetettyä rahansa katastrofaalisessa yrityksessä myydä hydromech-droideja Tatooinen asukkaille hänen aluksensa muunnettiin hotelliksi ja kasinoksi. Voidaankin esittää perusteltu oletus, että useamman kuin yhden aluksenraadon käyttäminen rakennuksena heijastelee asujaimiston alitajuista halua vain nostaa kytkintä ja jättää koko rauhaton santapallo taakseen.
Ruoka ja juoma: Vinkki ruokailijalle: Jos lihasta ei kerrota mitä se on, se on womp-rottaa. Paikallisten puheiden perusteella womp-rotan maussa ei ole mitään vikaa, mutta se johtuu luultavasti vain siitä, että heille on kehittynyt epäterve kunnioitus sellaista ruokaa kohtaan, joka yksi yhtä vastaan matsissa luultavammin päätyy syömään metsästäjänsä kuin toisin päin. Ainoa alkoholiton juoma on sininen maito. Tuoteselosteen mukaan se tulee banthasta, mutta miten mikään voisi olla niin sinistä ilman atsovärejä?
Loppupäätelmä: Tatooine yleisesti ja Mos Eisley erityisesti tarjoaa niin suuren repertoaarin hengenlähtötavoille, että kohdetta kannattaa suositella vain itsensä lopettamista vakaasti harkitseville. Hautajaiskulutkin jäävät minimaalisiksi, siitä pitää planeetan jokseenkin aggressiivinen fauna mieluusti huolta.
Kohde: Qo’noS (Kronos) Lyhyt kuvaus: Klingonien imperiumin päämaailma. Tunnetaan myös nimellä Klinzhai eli ”paikka jossa todennäköisimmin saa d’k tahgin selkäänsä pystyyn”. Lähde: Star Trek, Gene Roddenberry (joka käytännössä on Trek-versumin Walt Disney)
Historia: Kronoksen vuosissa mitattuna Klingonien olennainen historia mahtuu kutakuinkin yhteen vuosituhanteen. Ensimmäiseksi merkittäväksi historialliseksi tapahtumaksi voidaan katsoa, klingoneille erittäin sopivasti, valtiopäämiehen tappo. Varsin epäsuosittu tyranni Molor, ilmeisesti vastakohtana suosituille tyranneille, kohtasi loppunsa legendaariseksi nousevan Kahlessin bat’lethin kärkeen seivästettynä. Sittemmin noita aseita on tuotettu miljoonia ja heikkotasoisia replikoita kaupataan vihjeettömille turisteille ylihintaan tänäkin päivänä.
Siitä lähtien on ollut kovasti muodikasta olla soturi ja elää lähinnä taistelua varten. Ainut takapakki tällä tiellä sattui vuonna 2293, kun Kronoksen kuu Praxis räjähti tehden planeetan otsonikerrokselle parissa sekunnissa sen, mihin freoneilta paloi muutama vuosikymmen. Klingonien oli pakko hieroa rauhaa entisen vihollisensa Federaation kanssa ja mikä vielä pahempaa, sallia McDonaldsin avaaminen pääkaupungissa.
Nähtävyydet: Kronos on supermannersyklissään sopivasti yhden maamassan tilanteessa. Tämä helpottaa matkailijan liikkumista vaikkapa polkupyörillä. Vierailuajankohta on tosin valittava huolella jyrkän ratakallistuman vuoksi, sillä leppeän lounatuulen voi hyvinkin korvata pakkanen, joka jättää Rura Penthen tai Siperian tanssimaan ripaskaa.
Kronoksen pääkaupunki on Qam-Chee tai vähemmän mielikuvituksekkaasti Ensimmäinen kaupunki. Yleisilme vastaa pitkälti japanilaiskiinalaista arkkitehtuuria teknofuturistisella silauksella replikantteja lukuunottamatta. Kaupungista löytyy hallintokeskus Suuri halli ja lukuisia juottoloita. Ensimmäiseen ei vierailijalla ole asiaa ja jälkimmäisiä ei voi suositella, jos ei ole suorittanut vähintään kolmatta dania missä tahansa budolajissa.
Pääkaupungin ulkopuolella suosittu kohde on No’matin luolat, joiden kuumankostea ilmasto, päihdyttyvät höyryt ja syvä meditaatio ovat jo pitkään kuuluneet klingonien MajQa-riittiin. Kulttuurihistorialliset viittaukset sikseen, tiedostava turisti tajuaa, että luvassa on keuhkojen täydeltä ilmaista pilveä.
Kris’tak-tulivuori ja Lusor-järvi näyttelevät merkittävää osaa klingonien uskomuksissa. Legendan mukaan Kahless kastoi hiuskiehkuran tulivuoren laavaan, takoi siitä itselleen maailman ensimmäisen bat’lethin ja jäähdytti sen Lusorissa. Ennen kuin kukaan pyrkii toistamaan tämän maineteon mainittakoon, että tarujen mukaan klingonit myös tappoivat kaikki jumalansa, koska niistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Tarkoitus on sanoa, että ihan kaikkea ei turistinkaan pidä uskoa ja joskus kannattaa pitäytyä valokuvien ottamisessa.
Planeetan ainoaa mannerta ympäröi Gatan-meri. Kunhan kulkee riittävän kauan suoraa linjaa, rannan löytää aina. Samaa ei valitettavasti voi luvata jäätelökioskeista.
Ruoka ja juoma: Kun pitää mielessä miltä klingoni näyttää, miten se käyttäytyy ja miltä se haisee, saa jo varsin hyvän kuvan Kronoksen keittiön parhaimmasta tarjonnasta. Vaikka ihmisen ja klingonin ruoansulatus ovat samankaltaisia ja mikä on myrkkyä yhdelle on luultavasti myrkkyä myös toiselle, kannattaa aina katsoa mitä aikoo haukata. Ja olla nopea, sillä joskus ruoka voi yrittää haukata ensiksi.
Moni ruokalaji pohjautuu tavalla tai toisella vereen, kuten rokeg-veripiiras, targin sydän ja veriviini. Siltä varalta, että joku uskalikko aikoo mainittua piirasta maistaa, jätämme kertomatta mitä rokeg tarkoittaa. Targin sydämen puolestaan uskotaan antavan syöjälle rohkeutta. Tilanne on hieman redundantti, sillä jo sydämen syönti itsessään vaatii melkoista rohkeutta. Ja jos edellämainittu ei vielä vakuuta, gagh vakuuttaa. Klingonien suurta herkkua on lautasellinen käärmematoja. Mitä tuoreempaa, sitä parempaa, ja tässä tuoreella tarkoitetaan kiemurtelevan eläväistä. Jos et tunne gaghin poistuvan ruumiistasi, annos oli ala-arvoinen.
Loppupäätelmä: Qo’noS tarjoaa todellisen kulttuurielämyksen. Kyseyisen kulttuurin erityispiirteistä on tosin syytä olla syvästi tietoinen, sillä mitään ei ole niin helppo loukata kuin klingonia ja mikään ei lyö niin lujaa kuin loukattu klingoni.
Istun selkä pallon koria vasten. Lennän korkealla. Näen vain taivaan jäätävän sinen. Silti joku on takanani. Tunnen läsnäolon, vaikken kuule mitään. En hengitystä, en vaatteiden kahahtelua.
Tiedän uneksivani, mutta se ei vähennä välittömän vaaran tunnetta. Päin vastoin. Uneni ovat muuttuneet kiihkeämmiksi kaupungin jälkeen. Kaupunki kaupungin alla. Hiekan alla.
Kalpea nainen hymyilee kuolleilla kasvoillaan. En näe sitä, mutta tunnen sen. Hänen katseensa lävistää minut ja värisen kauttaaltani. Hengittäminen käy työlääksi. En tiedä, onko sydämeni purskahtamassa ulos rinnastani vai pusertumassa kasaan.
Vaikka tämä on unta, se on myös totta. Kuollettavan totta.
Ratsastat halki lehtometsän. Takaa-ajajia ei näy, mutta heidän radiosignaalinsa parveilevat ympärilläsi, heijastelevat peililaseistasi. Olet jo lähellä rajaa. Pysäytät yksisarvisesi ja skannaat siimestä. Lasersilmäiset kromihurtat ylittävät harjanteen kaukaisuudessa. Naurat ja kannustat ratsusi laukkaan. Loikkaatte rajan yli kuin esteradalla.
Ilma väreilee, räsähtelee. Ihosi sihisee ja ratsusi iskee kipinää. Sen jalat sulauvat yhteen ja ottavat pyöreän muodon. Pitkä, kullankeltainen tukkasi nousee pystyyn kymmeninä terävinä piikkeinä. Ohjakset venyvät sivuille ohjaustangoksi. Laskeudutte kaupunkialueelle, sinä ja moottoripyöräsi.
Vielä äsken olit kromihurttien mailla. Nyt tornitalot nousevat taivaisiin. Seinissä kirkuu neon, asvaltilla tuoksuu sade. Tämä on sinun valtakuntasi. Jarrutat kaaressa ja vedät vyökotelostasi järeän aseen.
Prometheus (2012)
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Guy Pearce, Idris Elba, Logan Marshall-Green, Charlize Theron
Ohjaus: Ridley Scott
Prometheus joutui siihen valitettavaan tilanteeseen, jossa minä koko ajan odotin enemmän kuin mitä elokuva antoi.
Alussa Maapallolla tehdään löytö, jonka perusteella lähdetään tähtienväliselle tutkimusmatkalle etsimään totuutta ihmisen alkuperästä. Tähän kaikkeen käytetään kovin vähän aikaa, ehkä siksi ettei katsoja ala saada liikaa vondänikenmäisiä viboja. Ratkaisu on kuitenkin sikäli huono, että koko elokuvan premissi jää roikkumaan selittämättömän pseudotieteen varaan. Olisivat vaikka aloittaneet suoraan avaruudesta.
Perillä aluksen miehistö herätellään staasiunesta, mutta heidän persoonallisuutensa jäävät edelleen lepotilaan. Vain muutama henkilö selviää loppumetreille ja saa edes alkeellisen luonteen loppujen jäädessä täysin pahviseksi tykinruoaksi. Suurimmasta osasta ei edes pysty muistamaan, mikä heidän funktionsa oli. Tämä ei välttämättä ole huono asia, koska ne pari erikseen mainittua tiedepestiä hoidetaan kandityönkin tason alittavalla mentaliteetilla.
Logiikan riemuvoittoa ei Prometheus muutenkaan ole. Kaikkien järjettömyyksien listaaminen toisaalta veisi aikaa ja toisaalta spoilaisi valtavan osan tapahtumia. Jätän siis tämän tekemättä, mutta ilmaisen kokonaisvaltaisen tyytymättömyyteni. Erikseen kyllä haluan mainita biologin, joka löytää muukalaisrodun edustajan jäännökset eikä ole paskan vertaa kiinnostunut tutkimaan niitä.
Monessa kohdin tuntui siltä, että ohjaaja tavoitteli Alien– tai Aliens–elokuvien fiilistä ja kuvastoa. Se ruutuaika olisi pitänyt käyttää Prometheuksen oman ilmapiirin luontiin, koska lopputekstien aikana olo oli kuin sekametelisoppaa syöneellä. Suoraan sanoen koko Alien-viitekehys oli turha ja sitä jahdattiin tarpeettoman itsetarkoituksellisesti. Tunnistan kyllä tarpeen tehdä niin. Harrastelijapiireissä sitä sanottaisiin fanficiksi. Slash-piireissä Kirk päätyy jörnimään Spockin kanssa, Ridley ScottinPrometheuksessa tapahtumat pyrkivät pohjustamaan Ridley Scottin Alien-myyttosta. Erona on 130 miljoonan taalan hintalappu.
Suurin harmistus tulee loistavan potentiaalin hukkaamisesta. Rahkeita olisi ollut vaikka mihin. Jopa vuosikymmenen scifipätkään, mutta ne hukattiin uskomattomalla kurinalaisuudella. Mukana on nainen, jolla on oma uskonnollinen näkemys luojasta. Samalla selvitellään, millä tavoin vieras rotu on ollut tekemisissä ihmiskunnan alun kanssa. Siinä rinnalla kuljetetaan robottimiestä, jonka luoja on ihminen. Mahdollisuudet uskon ja tieteen, luojan ja luodun suhteiden käsittelyyn olivat rajattomat. Fuusioreaktorin sijaan jännite jätettiin yhden AAA-patterin varaan.
Ei Prometheus susihuono ollut. En astellut salista raivoisasti verta kentälle vaatien. Mutta olin pettynyt, kovin pettynyt. Seuraavaan aamuun mennessä leffan syntilista oli kasvanut jo tolkuttoman pitkäksi. Niitä luetellessani työkaverini totesi, että detaljini olivat vähäisiä pikkuseikkoja: Niin parisuhteissa kuin juonellisessa tarinankerronnassa pikkuseikoilla ei ole merkitystä, jos kokonaisuuden peruspalikat ovat kunnossa. Kummankaan mielestä Prometheuksessa ne vain eivät olleet.
Lopuksi pitää vielä huomauttaa, että tämän kaiken olisi voinut saada edes osittain anteeksi, jos Prometheuksen tapahtumat olisivat tuoneet jotain vinkeää lisää Alien-saagan muukalaiseen, tuohon antielämän ruumiillistumaan, joka peräänantamattomalla petomaisuudellaan nousee hyvän ja pahan yläpuolelle. Ei, niin ei käynyt. Seuraavan kerran Alienia katsoessani ennemminkin pyrin unohtamaan tämän katsomiskokemukseni mahdollisimman tehokkaasti.
Ettei jää paha mieli, tässä on sellainen pätkä, että (tukka) nousee pystyyn vieläkin:
Routakoto 