Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2012

Raapale 172 – Kerryn pako (20.6.)

Kerryn pako

Äänet kuuluivat kaukaa, liian kaukaa. Kerry tiesi, etäisesti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Putous. Hän oli ollut ylittämässä muuria ja pudonnut. Hänen oikea reitensä oli tunnoton. Käden liikuttaminen oli työlästä, mutta haparoiden hän löysi etsimänsä. Shokkitikka. Rikkoutunut putouksessa. Muutoin hän ei olisi tajuissaan.

Seisomaan nousemisen ajatteleminenkin oksetti Kerryä. Pako oli ohi. Mutta saaliistaan hän ei ollut valmis luopumaan. Vapisten Kerry kiskoi reppunsa lähemmäs ja kiskoi esiin läpinäkyvän putken, jossa oli jotain vihreää. Hän työnsi sen maassa lojuvan metalliromun alle.

Muurin päälle ilmestyi vartijan hahmo. Uusi tikka iskeytyi Kerryn olkapäähän.

Äkillinen raastava tuska hukkui mustuuteen.

(Aiemmat seikkailut: Jäterotat ja Malcomin pako)

Raapale 171 – Malcomin pako (19.6.)

Malcomin pako

Malcom kiipesi ruosteisille palotikkaille karjahdusten saattelemana. Vartijat ilmestyivät kujan päähän. Ammus räsähti seinään aivan hänen päänsä viereen. Hidastamatta lainkaan Malcom kiipesi vielä kaksi askelmaa ja loikkasi vasemmalle, tarrasi kiinni betonimuurista ja heilautti itsensä yli. Ilmat iskeytyivät keuhkoista, kun hän putosi maahan. Matala suhina varoitti partiolennokin lähestyvän. Yskien Malcom ryömi viemäriputkeen.

Kiertotie otti kaksi tuntia, mutta päästyään kulmille Malcom oli varma, ettei häntä oltu seurattu. Hän livahti rappukäytävään gamma-enkeleiden huomaamatta ja kiipesi yhdeksänteen.

Juuri kun Malcom oli avaamassa kotioveaan Rouva Pierson kurkisti käytävään. ”Onko Kerry kanssasi?”

”Eikö hän ole tullut vielä?” Malcom säikähti.

Hän vietti yön valvoen.

Aamu koitti ilman Kerryä.

Raapale 170 – Jäterotat (18.6.)

Jäterotat

”Me ei saatais olla täällä”, Malcom kuiskasi kurkistaessaan roskalavan takaa. Kaukana pilvenpiirtäjien takana pavunvarsi kimalsi ja katosi tummalle taivaalle. Kerry läppäsi häntä takaraivoon. ”Parempi saalis. Me ollaan löydetty jo medpäkki ja koeputkellinen vihreää mönjää. Tunnissa! Kelaa vähän.”

”Mistä ne edes tuli?”

”Joku varmaan tiputti rahtilennokin, täällä oli meso aamulla. Tule, mennään.”

Lapset lähtivät juoksemaan kadun yli. ”Seis!” kuului komento kaiuttimesta.

Malcom hyytyi kuin geeliin. Kerry repi häntä kädestä. ”Vittu, liiku tai ministeriö vie meidät.” Laseretsimet haarukoivat jo läheltä, kun he pääsivät kulman taakse.

”Omat reitit kotiin kuten sovittu”, Kerry sanoi ja muiskautti suukon hölmistyneen Malcomin poskelle. ”Katsokin, että pysyt hengissä.”

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia
H.P. Lovecraft
Jalava, 2009
ISBN: 978-951-887-410-5

Jalava on ryhtynyt merkittävään kulttuuritekoon julkaisemalla H.P. Lovecraftin koko novellituotannon viidessä niteessä. Ulkona niistä on nyt neljä ja Kuiskaus pimeässä on järjestyksessä ensimmäinen.

Lovecraft on kauhun mestari, jonka vaikutus läpäisee monet kirjalliset sukupolvet. Tuo prosessi ei ole vielä tänäkään päivänä osoittanut loppumisen tai edes haipumisen merkkejä. Kotimainen URS-liike (uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) julistaa kotisivullaan: ”URS kulkee ylpeästi ja häpeilemättä Robert E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja Edgar Rice Burroughsin jalanjäljissä.” Lovecraftin kosmisia kauhuja sikiävä perintö voi siis hyvin ja paksusti, kuin rotat seinien sisällä.

Tähän kokoelmaan on otettu kahdeksan novellia, jotka minä päässäni jaan suoraan kahteen ryhmään, legendaariset Cthulhu-myyttostarinat ja muut. Kyse ei ole keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta jo aikana ennen kuin osasin lukea kertomus kertomukselta kasvavat tarinaversumit kutkuttivat mielikuvitustani. Lovecraft on luonut ison, lukuisten novellien kautta laajenevan kauhun maailman, jota asuttavat nimettömissä, mustissa kuiluissa möyrivät helvetilliset epäsikiöt.

Avausnovelli Kammottu talo (1924) osoittaa, millaisella pieteetillä Lovecraft saattoi uppoutua rakentamaan tarinalleen taustaa. Pääpaino ei ole niinkään nykyajan tapahtumissa, vaikka siellä se kauhu lopulta kohdataan. Keskiöön nousee sen sijaan tapahtumapaikkana olevan talon ja siinä asuneiden ihmisten kammottava historia. Sen sijaan, että lukijalle vain kerrottaisiin ohimennen, miten asukkaille kävi, ne näytetään murhe murheelta. Kokonaan päinvastaista mekaniikkaa tuntuu käyttävän Arthur Jermyn (1924), jossa parissa sivussa käydään kursorisesti läpi Jermynin suvun historia ja alussa mainitun polttoitsemurhan syistä vihjaillaan. Tämä tarina oli pienoinen pettymys luettuani Richard Corbenin kuvittaman version, sillä vähäeleisen tekstin oli hankala kilpailla Corbenin rujoa visiota vastaan.

Kunnon peruskauran ääreen päästään kertomuksessa Rotat seinissä (1924). Vanhan suvun vesa palaa muinaisille kotikonnuilleen ottamaan haltuunsa ikiaikaisen perintönsä ja saa reilusti enemmän kuin mitä tilaa. Arthur Jermynin jälkeen Rottien visuaalinen voima ja hitaasti latautuva, ahdistava tunnelma viimeistään osoittavat kokoelman lukijalle Lovecraftin taidon ujuttaa vieraudesta kumpuavaa kauhua ihmisten keskuuteen. Sen jälkeen tuleva Hautaholvissa (1925) onkin pikemminkin huvittava välipala, vanhahtavalla tavalla makaaberi, pikkunäppärä lyhäri hauturista, jonka työn laatu jättää toivomisen varaa.

Lukumääräisesti puoliväliin saavuttua ollaan vihdoin legendaarisen materiaalin äärellä. Maailmankaikkeus on ihmiselle pohjimmiltaan täysin käsittämätön ja ymmärrystä tavoittelevat sortuvat hulluuteen, kun heidän minimaalisen merkityksetön ja hutera paikkansa suurten asioiden äärellä selviää. Maailmassa on paljon muinaista, voimakasta ja pelottavaa, jota ihmisen ei ole hyvä kohdata.

Pinnasängyssään R’lyehissä halittava Cthulhu nukkuu päikkäreitään

Varjo Innsmouthin yllä (1931) kertoo rappeutuvasta rannikkokaupungista ja sen kaameista, pinnan alla liikahtelevista salaisuuksista. Vaikka paikkakunnasta onkin tehty musikaali, se ei ole suositeltava turistikohde. Cthulhun kutsussa (1926) tavataan kaikkien suurten muinaisten arkkihirmu, lonkerokasvoinen, siivekäs Cthulhu, jonka voimaa tänä päivänä syö merkittävä rooli popkulttuuri-ikonina. Cthulhu-pehmolelut ovat arkipäivää.

Dunwichin hirviö (1928) johdattaa lukijan kirjailijan suosikkimiljööseen, syvälle maalaisseudun rappioon. Siellä voivat vaellella ikiaikaiset mielipuolisuutta lietsovat pahuudet, joita ihminen ei kykene näkemään eikä ymmärtämään. Lisäksi on hienoa nähdä, miten puoli vuosisataa ennen Ramboa okkultismin ja kirjallisuuden professorit ymmärsivät räjähteiden käytön estetiikan päälle.

Kuiskaus pimeässä (1930) yhdistää aiempien novellien parhaimmat puolet. Takapajuinen tapahtumapaikka, kosmisia ja muinaisia entiteettejä, hitaasti tukaloituva tilanne ja oppineiden miesten pyrkimys ratkaista rienaava dilemma intellektuaalin analyysin kautta. Mutta miten taistella järjellä sellaista vastaan, mitä akateemikon järki ei voi käsittää?

Hyvät kauhukirjallisuuden ystävät! H.P. Lovecraft, todellinen maestro ja kosmisen kauhun kruunaamaton kuningas on palannut julkaisulistoille.

Sähköjänis

AHAHAHAHAAA! Maailma on minun! …kunhan vain saan kahvia ensin.

Sähköjänis
Ninni Aalto
Lempo Kustannus, 2011
ISBN: 952-5938042

Kun puhutaan glamorööseistä uravalinnoista, mieleen nousee lähinnä sankariarkeologi, seikkaileva astronautti tai salainen ninja-agentti. Listan top tuhanteen harvemmin mahtuu graafinen suunnittelija. Silti sellaisenkin elämästä syntyy mukaansatempaavaa tarinaa, jos kerronta kulkee. Sähköjäniksessä kulkee.

Ninni Aalto on pitänyt omaelämäkerrallista blogia vuodesta 2008. Sarjakuvassa säälimättömään itsekritiikkiin taipuvainen bibiliofiilinen piirtäjä juo kahvia ja leikkii jäniksen kanssa. Toimivaa kamaa tällaisista aineksista saa, kun tekijä on rehellinen ja tilittää totuuden tiskiin.

Itse en ole graafikko enkä freelanceri, mutta onneksi se ei ole pääsyvaatimus Sähköjäniksen maailmaan. Samanlaisten ongelmien parissa painii tuntiduunarikin, paitsi että hänellä palkka juoksee, vaikkei ajatus juoksisikaan. Rakkaus kirjaan sen sijaan herätti välittömästi resonointia sieluni intohimoisissa syövereissä. On hienoa tavata, edes kirjan kautta, muita sellaisia, joiden tietää ymmärtävän kirjojen tärkeyden.

Mutta leikki sikseen.

Oikeasti tämä kirja kertoo jäniksestä nimeltä Schopenhauer. Kyseessä on sen verran merkittävä olento, että eräs kuuluisa saksalainen filosofikin on nimetty sen mukaan. Schopenhauer opettaa meille, mikä elämässä on todella tärkeää. Kahden kärjen muodostavat syöminen ja paskominen. Lukijan pähkäiltäväksi jää, millainen olisi top kolme, jos Ninni hankkisi vastakkaista sukupuolta olevan jänön Schopenhauerille kaveriksi. Kaiken muun lisäksi päähenkilö on myös kova kokki, minkä todistaa kirjaan sisällytetty resepti implementaatio-ohjeineen.

Olen laiska enkä jaksa käydä kylässä. Käytän siis aina hyödykseni tilaisuuden tirkistellä jonkun toisen elämää etäältä, minkä Ninnin sarjakuvablogi paino-oheistuotteineen mahdollistaa mukavasti.

Lue Sähköjänistä tai Schopenhauer tulee tekemään temput sinunkin tohveliisi.

Raapale 169 – Aarrejahti (17.6.)

Aarrejahti

Konttaan pensaasta kätkettyäni sinne karkkipussin. Yhden teippaan pöydän alle ja toisen tuolin selkään. Loput löytyvät kiipeilypuusta, kahluualtaan takaa, grillin kannen alta ja parista muusta piilosta.

Kun Millan syntymäpäivävieraat ovat saapuneet, häädän lapset pihalle, julistan suuren aarteenmetsästyksen alkaneeksi ja menen keittämään itselleni kahvia.

”Metallinilmaisimet löytyvät vajasta”, kuulen Millan sanovan.

”Lapioitakin riittää kaikille”, lisää Meri. Minua naurattaa. Eihän karkkipusseissa ole metallia.

Vartin kuluttua astun ulos kahvimuki kourassa. Pihan tunnistan enää etäisesti entisekseen. Pienempiä kuoppia on lukemattomia. Isoin on monta metriä syvä. Rapaiset vieraat kiskovat sieltä arkkua.

Arkku on pullollaan kultaa ja kiiltäviä kiviä.

Hyvä niin.

Likaiset juhlavaatteet saa helpommin anteeksi kourallisella rubiineja.

Raapale 168 – Portti (16.6.)

Portti

Kävellessäni kotiin tuttua puistotietä huomaan ensimmäistä kertaa talon. Se on pahasti rapistunut ja nurmikko täysin kesannolla. Portinpielessä on messinkinen laatta, jossa lukee ”helvetin portti”. Kokeilen kahvaa uteliaisuuttani. Portti on lukossa. Kävelen kotiin.

Seuraavana päivänä talo näyttää uudehkolta ja nurmikko on leikattu. Portti on sepposen selällään. Nyt voisin astua pihalle. Olisihan se vähän julkeaa. Mitä isäntäväkikin siitä ajattelisi? Emmin. Päätös on yllättävän vaikea, mutta lopulta jatkan matkaani.

Seuraavana päivänä talosta kuuluu kaunista musiikkia ja naisen laulua. Pihalla ruohon seassa kimaltaa jotain, mistä en saa selvää. Kultaako se on? Portti on härnäävästi raollaan.

Laulu etääntyy. On kiirehdittävä, etten kadota sitä.

Astun portista.

Raapale 167 – Käpy (15.6.)

Käpy

Juoksen takapihan yli viemään roskia. Päivä on lämmin ja nurmi viheriöi. Yhtäkkiä kirahdan hampaiden välistä ja huuliltani pakenee kirosana. Klenkkaan loppumatkan, nakkaan roskapussin isoon säiliöön ja vilkaisen jalkapohjaani. Verta. Astuinpa häijyn kävyn päälle.

Puhdistan haavan, mutta yöllä herään jomotukseen. Jalalle ei kärsi panna painoa, joten hypin toisella. Vaikka kaipaan särkylääkettä, päädyn takaovelle. Pian seison pihalla.

Nurmikolla jalka ei enää satu. Astelen hiljaa kahisten liki pensasaitaa ja pysähdyn huoahtaen. Yötuuli tuntuu viileältä. Nostan kädet yhdessä ylös sitä tervehtimään. Varpaani kaivautuvat tukevasti maahan etten kaatuisi.

Pisteliäs luontoni puskee pintaan, puiseva huumorini kangistaa kuin talviavanto. Elämäntapani on jokseenkin vihreä eikä latvani ole laho.

Ex-päätoimittaja tekee muron, Spin 2/04

(Tämä kirjoitus on julkaistu Spinissä 2/04)

”Eivät suuret sanat suuta halkaise, korkeintaan alahuulen nakkikioskin jonossa. –Alfred E. Neuman” Niinpä. Suunnitelmat muuttuvat. Viimeksi povasin kokouskutun sisälmyksistä loistavaa tulevaisuutta. Olisi pitänyt käyttää banthaa. Tai vaikka Jar Jaria, hähä.

Hyvin perustein yleinen luottamus siihen, että loppuvuoden lehdet tulisivat vauhdilla ja aiotulla aikataululla, oli heikossa. Itse arvelin siihen pystyväni, mutta viimeisen reilun puolen vuoden ansioluettelo ei tätä käsitystä mitenkään tukenut. Kun yksi kaveri ilmaisi epäilynsä siitä, että asiat eivät hyvistä aikeista huolimatta ehkä sittenkään lähtisi suttaantumaan vaaditulla särmällä, oli aika pysähtyä miettimään.

Kaverit ovat sitä varten, että ne ilmaisevat reilusti päin naamaa omat epäilyksensä etenkin sellaisista aiheista, joita itse ei huomaa täysin objektiivisesti käsitellä. Vähintä, mitä voi itse tehdä, on ainakin pohtia tilannetta myös ulkopuolisesta näkökulmasta.

Lopultakaan sillä ei ole niin suurta väliä, miten itse arvelin handlaavani hommat. Nykyinen työskentelytapa ja aikataulut stressasivat isoa joukkoa ihmisiä, kun varmuutta ei ollut. Ja stressaaminen on pahasta. Syrjään astuminen alkoi vaikuttaa tarpeelliselta jo siksikin, että säästäisi entiset hallitustoverinsa vatsahaavalta ja mielipahalta.

Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä pitänyt lopettaa tasan jokainen nakki samaan aikaan silloin alkukeväästä, mutta ensinnäkään se ei silloin tuntunut tarpeelliselta, ja toisaalta silloin Spinin sysääminen lyhykäisellä varoituksella ylättyneiden hallituslaisten käsiin olisi ollut vähintäänkin epäreilua. Jopa vastuutonta. Ehkä se olisi kuitenkin ollut vähemmän raastavaa itse kullekin, mutta se on sitten sitä jälkiviisautta, jota olen hamstrannut pakastimen perukoille purkkitolkulla. Sitä voi sitten maistella kun ambra ja nektari loppuvat, sillä sehän on sitä parasta laatua.

En tiedä, olisiko loppuvuosi sujunut yhtään sen näppärämmin kuin alkuvuosikaan. Ettekä tiedä tekään. Ja nyt emme saa tietääkään. Tämä lehti olkoon viimeinen Spinini.

Tärkeintä on, että Spin ilmestyy. Päätoimittajan palstan allekirjoituksella ei ole niin väliä. Toimituskunta on laadukas, joten eiköhän vuosi 2004 suttaannu ihan vanhalla liikemäärällä, ja ensi vuonna sitten rakettireen ohjaimiin astuu tuoreempi padawan tuoreine ideoineen.

Minä siirryn viettämään lököisämpiä aikoja vahdaten postiluukusta tippuvaksi laadukkaita suomalaisia scifilehtiä. Niin ja tuleehan tuossa, tätä kirjoittaessani, noin kahdessa viikossa elämään jälleen yksi uusi jännä lisäkin. Nimittäin vaipparalli, jonka edellinen kierros saatettiin loppuun niin kovin harva kuukausi sitten.

Voisin yrittää kiittää tässä ihmisiä nimeltä, mutta yhtä hyvin voisin tussauttaa lämpölaukaisimen povitaskussani. Työ tekijäänsä kiittää, sanotaan. Kaiken uhallakin haluan kyllä pari nimeä nostaa esiin. Kiitokset siis Jjannelle grafiikasta ja täydentävistä visioista. Nauroin ääneen joka numeron kohdalla. Leilalle toimitussihteeröinnistä. Teit paljon minun hommiani, ja hyvin teitkin. Ja Petralle, joka jaksoi. Ei jokainen vaimo olisi tällaista elämäntapaa jaksanut katsoa, saati sitten itse osallistua.

”Hän kohotti konjakkilasin huulilleen ja nautiskellen kaatoi aromikasta nestettä makuhermoilleen. Kursori ruudulla pysähtyi o-kirjaimen kohdalle. Valmista. Jälkikasvu nukkui. Toinen silmäsi seurasi televisiosta kun Vince McMahon marssi tuiman näköisenä ramppia alas samalla kun näkymä kuvaruudulla vaihtui. Tekstidokumentin korvasi näkymä hiekkakivisestä aavikkokapungista. Kaupungintalon portailla seisoi pormestari. Imperiumin invaasio oli vain minuuteista kiinni. Aika antaa hälytys ja käynnistää puolustusjärjestelmät.”

Naiset ja herrasoliot, päätoimittaja on poistunut. Kiitoksia vuosista ja numeroista. Täältä tähän.

– Shimo

Päätoimittaja tekee muron, Spin 1/04

(Tämä kirjoitus on julkaistu Spinissä 1/04)

Traditioiden mukaista olisi aloittaa selittelyillä, miksi lehti on myöhässä. Vaikka normaalisti tällaisesta olisi oikeasti varsin vähän hyötyä ja tarinointi siitä, miten paino ehti lomalle juuri huonolla hetkellä olisi silkkaa palstantuhlausta, nyt lienee kuitenkin paikallaan lausunto antaa. Onhan lehti myöhässä tavallistakin enemmän.

Olen aiemmin ylpistellyt sillä, että edes massiivinen Finncon lukemattomine nakkeineen ei meikäläiseen pysty – burnout on heikompien jätkien ammattivaiva. Sitäpaitsi se burnout on sellainen stressiperäinen psykoosi, jonka seurauksena tulee äkillinen romahdus. Vai mitä hä? Mutta kas, entä jos voimat vain uupuvat? Rattaat pyörivät edelleen, tahto on tallella mutta kun viikon lopulla katsoo taakseen, huomaa ettei mitään olekaan valmista. Edes aloitettu. Ja jos kuukauden kuluttua on sama juttu? Lasketaanko se? Olen tullut siihen tulokseen, että kaipa se pitää laskea.

Elinotta, burnout. Mitä se sitten on tehnyt. Ihan ensiksi tuossa alkuvuoden aikana alkoi tuntua siltä, että seurahommat rassasivat enempi kuin toivat fiiliksiä. Minulla kun ei ole koskaan ollut fandom-duunit ajankäytöstä kiinni. Ei ikinä. Se on aina ollut energiataloudellinen kysymys.

Mikäli homma antaa enemmän jaksamista kuin se vie, viedyllä määrällä ei ole mitään väliä. Tämän filosofian turvin painoin joskus aikanaan reilusti yli 40-tuntista scifityöviikkoa leipätyön ohessa. Niin kauan kuin homma on kivaa, sitä on kiva tehdä. Vaikka sitten valvottaisiin viiteen aamulla. Kyse on haasteista, niiden voittamisesta ja voiton tuomasta hurmasta, kun tajuaa taas tehneensä jotain olennaista. Hyvin, hyvin harvoin on aikataulu aidosti osoittautunut mahdottomaksi, koska sitä tiikerit (ja minä) tekevät parhaiten – mahdottomuuksia. En puhu muiden puolesta, mutta ”ei ole aikaa” on minulla muiden kielelle käännetty vastaus, joka oikeasti kuuluisi ”toi ei nappaa niin paljon, että siitä tuleva hyvä fiilis voittaisi siitä aiheutuvan stressimäärän, joten parempi olla lupautumatta, koska tekemättä se jäisi”.

Huomasin siis, että saatu vastine ei enää kattanut aiheuvia energiakuluja. Toisin sanoen homma ei enää ollut hauskaa. Siitä oli tullut rutiinia, ja minä elän siitä, että tilanteet muuttuvat ja haastavat ja kaikkea voi parantaa, kehittää, vetää uuteen suuntaan. Tämä kaikki vaatii pohjalle energiareservejä, ja jälkeenpäin ajatellen Finncon 2003 taisi tyhjentää takin aika perusteellisesti. Ei sitä vain silloin huomannut. Sitä kun luuli, että tästä toivutaan, kun kerta Finncon 1999:kään ei kaatanut lopullisesti. Mutta jostain syystä motivaatiolle aiheutunut turma oli pahempaa luokkaa. Toipumista ei tapahtunut.

Ei auttanut, vaikka siirsin Kosmoskynän päätoimittajuuden eteenpäin. Ei auttanut, vaikka kuolemaansa korissut Tähtiallianssikin laskettiin haudan lepoon. Energiaa syöviä projekteja tapettiin oikealta ja vasemmalta, mutta silti kulutus oli niistänyt laarin niin tyhjäksi, että ei se mitään lopullisesti auttanut.

Niinpä annoin Turun scifiseuran ja Tieteiskirjoittajien puheenjohtajuuksien mennä. Olo oli monella tapaa outo. TSFS:n puhiksena oli alkanut juuri kuudes vuosi. Hallitusvuosista meneillään oli yhdeksäs. Hyvin pitkälle nykyisen elämäni perusrakenteita oli määrittänyt scififandom ja oma panokseni sen hyväksi. Koko sosiaalinen identiteettini kaikuu fandomin ääntä – harvassa ovat ne kaverini, jotka eivät itse ole mukana menossa. Suurin osa aktiivisesti. Nyt oli edessä askel suureen tuntemattomaan – irti siitä Turun sf-piiristä, jossa olin vaikuttanut niin monen vuoden ajan. Sillä siitähän on pitkälti kysymys, kun hallituksen jättää. Ne suhteet muuttuvat.

Toki se kaveripiiri on olemassa, mutta joitakin hallitustovereita näkee sitten huomattavasti harvemmin kuin aiemmin. Se on tietenkin luonnollista. Nyt jo, puolen vuoden aikana, on huomannut, miten nopeasti prosessi toimii. Jos itsellä on muuta ja muilla sitä vanhaa, yhteiset intressit pienenevät ja jos itse ei jaksa panostaa yhteydenpitoon, ei ne muutkaan loputtomiin jaksa. Ehkäpä tässä seuraavan vuoden aikana muovautuu jokin uusi, vähemmän fandom-lähtöinen sosiaalinen verkko. Niiden kanssa pidetään yhteyttä, joiden kanssa on yhteistä scifin ulkopuolellakin. Muut vajoavat siihen mystiseen dimensioon, jonne joutuvat ne kaverit, joita tajuaa jossain vaiheessa viimeksi nähneensä kymmenen vuotta sitten paitsi silloin kerran ohimennen jouluruuhkassa.

Irrottautuessani hallitusnakeista luulin ihan aidosti vihdoin onnistuneeni tiputtamaan niin paljon painolastia, että lehden teossa säilyisi roti. Koska te vuoden tässä vaiheessa pitelette näpeissänne vuoden ensimmäistä numeroa, voidaan turvallisesti todeta, että väärin arveltu. Se energiavaje, jota jotkut burnoutiksi kutsuvat, oli kerta kaikkiaan voimakkaampi.

Lieveilmiönä tuli mukaan kuvaan sähköpostiähky. Jossain aiemmassa elämässäni viime vuonna luin maileja koko ajan, pitkin päivää, ja vastailin haipakkaan erilaisiin kyselyihin ja muihin (no, joskus piti jo tuolloinkin potkaista perään), mutta hallitustiputuksen kohdalla minulle tuli kerta kaikkisen mahdottomaksi käyttää sähköpostia. Koitin lukea sitä kovasti, joka aamu päätin, että tänään käyn ne kaikki läpi. Ja illalla huomasin, että kun Iria oli saatu nukkumaan ja kello oli puoliyö, koko homman voisi oikeastaan siirtää seuraavaan aamuun. Koko ilmiö meni naurettavuuksiin, mutta en vain siltikään pystynyt pakottamaan itseäni käymään maileilla, en sitten millään. Kerran kuussa kävin läpi viimeisen viikon aikana tulleita viestejä kursorisesti ja spammeja tuhoillen, mutta hyytyminen tapahtui aina kymmenessä minuutissa.

Lopulta keksin kuurin, joka tehosikin aika hyvin – tätä nykyä käyn maileilla noin kahdesti viikossa. Kuuri oli taas jotain, jota en olisi viime vuonna pitänyt edes mahdollisena, kuten en puheenjohtajuudestakaan luopumista. Kuuri oli listoilta eroaminen ja niiden ylläpidon siirtäminen. Kaikki seurojen tai tahojen listat, kaikki sai mennä. Erosin tsfs-listalta, erosin stk-listalta, erosin niiltä jokaiselta. Hallitukset jättäessäni oli tuudittautunut siihen turvalliseen fiilikseen, että fandomissa pysyisin kuitenkin, vaikken aktiivipestejä tekisikään. Ja nyt sitten irrottauduin aikamme olennaisimmasta informaatiovirrasta.

Olen keräilijä luonteeltani. Olen myös kerännyt talteen listojen liikenteen ties monenko vuoden ajalta. Ja nyt tarkoituksella aiheutin kokoelmieni arvon alenemisen jättämällä täydentämisen sikseen. Listat jäivät. Www-sivut SF-FAQeineen jäivät. Päivätyö fandomin parissa kääntyi vakavaan, lopulliseen laskuun, jota aeropiireissä kutsuttaisiin varmaankin syöksykierteeksi. Ainoa, mitä on enää jäljellä, on Spin.

Ja nyt päästään aiheeseen.

Paitsi ei ihan.

Olen tässä koittanut hakea sitä uutta ponnistusalustaa Spinin tekoon paristakin lähteestä. Finncon oli niistä yksi. Miltä fandom maistuisi pienen tauon jälkeen (vaikkei kukaan edes ole ehtinyt noteerata minun ”poistumistani”)? Pääpiirteissään fiilis oli hyvä. Vedin pari paneelia ja niistä tuntui irtoavan – ajatusta. Jotain uutta. Prosessi päässäni käynnistyi. Ja se on se ”juttu”, mikä minua ajaa saavuttamaan asioita. Myöskin jo toistamiseen hoitamani rooli Keijona oli hauska, joskin siitä saadut fiilikset olivat kovasti hetkeen sidottuja. Kunniavieraita en niin hirveästi tapaillut, mutta John Cluten kanssa vaihdoin muutaman sanan. Jälleen pientä luovaa kutinaa.

Tajunnan räjäyttävä kokemus tuli sitten hiukan yllättävästä lähteestä. Käytiin katsomassa animemusiikkivideoita ja siellä tuli silmille tuutin täydeltä stimulaatiota ja luovaa toimintaa. Parhaimmista töistä hohkasi nerouden ja paneutumisen selvästi tunnistettava lämpö ja ilmassa väreili juuri sitä energiaa, jota itse olin tajunnut olevani vailla. Hakekaa Animeunionin nettisivuilta video Wizard of Oz niin tiedätte mistä puhun, mutta katsokaa sitä ennen laadukas vampyyrianime Hellsing.
Nyt harhaudun hetkeksi aiheesta, sillä animesta pitää puhua pari sanaa. Finnconin yhteydessä oli tosiaan jälleen Animecon, jo kolmas laatuaan, ja vanhan polven duunarilta lähtee kyllä lakki päästä kun katsoo, millaisiin saavutuksiin kotimainen animefandom pystyy! Ohjelman laatu oli häkellyttävää ja asiantuntemus jo jostain ihan toisesta kosmoksesta. Ja vielä kävijämäärät – siinä alkoi scifikävijöiden prosentuaalinen määrä kalveta animefanien rinnalla. Tästä kuuluikin paikoitellen jopa nurinaa, kun animetyyppejä oli niin paljon. Ja tästä haluaisin hiukan tölväistä.

Joku on joskus mennyt väittämään, että kylläpä scifistit ovat sitten erinomaista kansaa, niin suvaitsevaista ja jadda jadda, me ollaan niin saakelin hyviä ihmisiä. Ja kyllä, taidetaan sitä meidän piireissä suhtautua vaikkapa seksuaalivähemmistöihin säyseämmin kuin kulmakunnan bisseräkälässä, mutta kyllä nuivaa suhtautumista ”muihin” esiintyy meilläkin.

Eipä tarvitse muuta kuin digata jotain hiukan enempi scifiraiteilta olevaa ilmiötä niin johan jo alkaa halveksuntaa löytyä. Beavisin ja Buttheadin fanittaminen vielä tuntuu jollain tapaa olevan silleen kreisillä tavalla hyväksyttävää, onhan kyse piirretystä, mutta amerikkalaisen vapaapainin seuraaminen on jo sitten saatanasta. Suhtautuminen on varautuneen huvittunutta niin kauan kuin fanituksessa nähdään koomisia ja ei niin vakavasti otettavia piirteitä, mutta annas olla kun ihan oikeasti selviää, että sitä painia katsotaankin silleen vakavissaan, etä taustat ja historia on selvillä ja siitä voi puhua järkeviä silkan faktoihin perustumattoman mollaamisen sijasta. Siinä nousee esiin aito halveksunta ilmiötä ja siitä kiinnostumista kohtaan. Silmät sen paljastavat.
Myös suhtautuminen animen harrastukseen tuntuu saavan joiltain tätä osakseen. Animen harrastaminen on ookoo vielä silloin, kun ne oudosti pukeutuvat teinit painuvat toiseen rakennukseen hentailemaan toisiaan, mutta sitten kun ne perkeleet tunkevat ihan pääsaliin ja vielä täyttävät sen. Satoja ja taas satoja ”toisia” tunkee ”meidän” hiekkalaatikolle.

Elinotta ehkei pidä ihan liikoja röyhistellä sen suvaitsevaisuuden kanssa, tai ainakin kandee sitten puhua vain omasta puolestaan eikä koittaa kattaa koko ryhmää samoilla maailmoja syleilevillä lausunnoilla.

Niin, itse fanitan animea, nauran ihan oikeasti Beavis & Butthead duon tyhmäilyille ja vapaapaini aukeaa kunnolla vasta kun kulissien takaisetkin kuviot on selvillä. Ja epäilemättä olen yhtä suvaitsematon mulkku kuin kaikki muutkin, kunhan vain aihe on sopiva. Turha siis minunkaan hurskastella.

Niin, Finncon. Sieltä löytyi kutinaa, mutta ei sellaista boostia, jota olin vähän toivonut. Sen sijaan NOVA 2004 esiraatipalaveri oli toista maata.

Atoroxin esiraatipuuhastelu on parin viime vuoden aikana ollut minulle yhtä tyhjän kanssa. Ainoa hyöty on, että tulee lukeneeksi ne novellit, jotka muuten saattaisivat jäädä lukematta. Mutta mitään virikkeitä ja tiukkaa novellitulkintaa on ollut turha hakea, Aiemmin ideana oli, että esiraati keskenään päättää, mitkä novellit menevät jatkoon ja mitkä eivät. Jos halusi jonkin jutun mukaan ja muut eivät sille lämmenneet, ainoa keino oli perustella vakuuttavasti, miksi se juttu oikeasti oli niin hyvä, että ansaitsi paikan Atorox-listalla. Ja vastaavasti jos joku oli tunkemassa mukaan jotain ihka kaameaa höttöä, sen onneton laatu tuli osoittaa vääjäämättömästi. Siinä piti ihan oikeasti pohtia sitä, mikä on hyvää, mikä huonoa ja ennen kaikkea miksi. Ja ne ajatukset piti vielä pukea sanoiksi ja siirtää eteenpäin. Se oli luovaa. Siinä piti käyttää nuppia. Nykyään esiraadin kokouksien ainoa funktio on pitää jotain rotia siitä, että kaikki lukee kaikki novellit edes jollain aikataululla. Homman mielekkyys mun kannalta on hävinnyt kokonaan. Novan esiraati tarjosi tätä vanhaa meininkiä, ja se antoi lupausta siitä, että mielekästä puuhaa on vielä olemassa. Novellit liittyvät Spiniin, joten Spinin tekoon löytyy mielekästä haastetta.

Olen hiukan ideoinut paria uutta palstaa. Se mitä haluaisin lehteen saada, mutta mitä en ole tähän mennessä onnistunut mistään kampeamaan, on Kutzpahin kaltainen uusia, asiallisia kirjoja esittelevä palsta. Jos Kutzpah ei ole tuttu niin hakekaa nyt ihmeessä Tähtivaeltaja jostain käsiinne ja tsekatkaa, Kimmon palsta on järjestään silkkaa timangia.

Sellaisen huomion kuulin, että tuollaiseen palstaan ryhtyminen voisi olla aikamoinen kynnys ihmisille. Siinä kun pitäisi olla pokkaa esittää radikaalejakin mielipiteitä, joita sitten ns. Kokeneemmat harrastajat tutkailisivat huvittuneen kriittisesti, tai sitä ainakin potentaalinen kirjoittaja kammoaa. Ehkäpä siis versumeja syleilevä ajan hermolla oleva kirjapalsta on tällä hetkellä ulottumattomissamme, mutta siitä on olemassa kevytversiokin – Palkittu kirja.

Palstan ajatuksena olisi esitellä kirja, joka on voittanut jonkin palkinnon, toisin sanoen jokin taho on nostanut sen esiin jostain syystä muiden vastaavien joukosta. Palsta alkaisi näillä näkymin kolmoslehdestä. Kirjoittaja voi vaihtua vaikka joka kerta, joten kiinnostuneet voivat otta yhteyttä.
Toinen asia, mikä vapautti stressipyörää, on taittotilanne. Alun alkujaan kun mestarillinen graafikkomme Jjanne lupautui mukaan vain siksi aikaa kun minä päätoimitan. Äkillinen poistuminen myös lehden puikoista olisi tiputtanut paitsi toimituksellisen puolen myös grafiikan tyhjän päälle. Toimittaa nyt osaa kuka vain, mutta graafinen osaaminen vaatii ällipälliä. Nyt kuitenkin tässä taannoin Jjanne loihe lausuman, että voisi taittaa ainakin loppuvuoden ihan kelle vain, ja viimeisen tulkitun lausuman mukaan ehkä jopa myöhemmin, jos olosuhteet ovat oikeat. Nyt kun siis minun ei ole pakko, alkaa luova, vapautta kaipaava energia taas virrata. Kehitin jo pari proseduuria hommien jouduttamiseksi. Olen taas alkanut ideoida, miten jonkin asian voisi tehdä vielä paremmin.

Nyt vaikuttaa, pitkällisen introspektion jälkeen, että loppuvuoden lehdet syntyvät kuten kuuluu, eli innolla ja tekemisestä nauttimalla. Jatkon näkee lähempänä vuodenvaihdetta, ja voihan olla, että hallitus / syyskokous on sitä mieltä, että tämän vuoden tilanne on ollut niin kestämätön, että päätoimittaja pitää vaihtaa joka tapauksessa. Koska tässä on tullut nyt tehtyä näinkin paskaa jälkeä aikatauluja ajatellen, niin taivun nurkumatta päätökseen, jos sellainen tehdään. Halutessanihan voin tehdä vaikka omaa lehteä, sillä kuten aktiivisempien vuosieni aikana olen niin monasti joutunut huomaamaan, kerrassaan mikään ei ole mahdotonta. Ei edes se pyöröovesta hiihtäminen. Antakaa mulle sukset ja tavataan Stokkan katutasossa niin todistan väitteeni.

Mistä tämä optimismi oikein kumpuaa? Teillä, hyvät lukijat, ei ole mitään erityistä syytä luottaa siihen, että asiat maagisesti ovat paremmalla tolalla. Itse näen tilanteen niin, että olin jollain tapaa sairas. En käynyt lanttumaakarilla eikä minulla mitään lausuntoa ole, ihan perstuntumalla tässä itseäni analysoin, mutta nyt kun tässä vaiheessa muistelee fiiliksiä, ei se laiskuutta ollut. Olen meinaan ajoittain laiskakin ja tunnistan ne merkit kun tielle sattuvat. Viime vuonna sain rutistettua Finnconiin seitsemän lehteä. Nyt jo yhden julkaisun pukkaaminen taittajalle on ollut ylivoimainen tehtävä. No, jokainen tulkitkoon asiat omalla tavallaan. Tilanteen taustojen selvittely lienee tällä kasassa ja se on rehellinen tilitys ainakin niin pitkälle kuin se kokijan subjektiiviselta pallilta on mahdollista.

Nyt joka tapauksessa tuntuu siltä, ja kuten sanottu, siitä tunteesta eli fiiliksestä mulla on homma kiinni ollut aina siitä saakka kun vuonna 1996 hallitukseen tulin, että loppuvuosi menee kepeästi. Moni asia on kondiksessa jo valmiiksi (novelleja ja artikkelijuttuja sovittuna) ja nyt toimituskunnan marssijärjestys alkaa olla sellaisella mallilla, että eri vaiheet pysyvät usean tahon kontrollissa.
Jos asiasta päätöksiä ollaan tekemässä syyskokouksessa, siitä tulee varmaan kokouskutsuun maininta, joten luetaan niitä tiedotuksia!

Sellainen vielä loppuun mainittakoon, ettei jää mielikuvaa lasittunein katsein sohvalla makaavasta ihmisrauniosta, että pelaan Tähtien sota roolipeliä verkossa, joten se on pitänyt luovuuden virtaamassa edes jossain määrin. Muutoin olisi saattanut lopullinen ja peruuttamaton nahistuminen iskeä jo kuukausia sitten.

Yleensä pääkirjoituksessa on kai ollut tapana kommentoida sisältöä. Hyvät ihmiset! Sitä varten on sisällysluettelo ja oma pää.

Päätän täältä tähän.

– Shimo

*****

(Lue myös Ex-päätoimittaja tekee muron)