(Tämä kirjoitus on julkaistu Spinissä 1/04)
Traditioiden mukaista olisi aloittaa selittelyillä, miksi lehti on myöhässä. Vaikka normaalisti tällaisesta olisi oikeasti varsin vähän hyötyä ja tarinointi siitä, miten paino ehti lomalle juuri huonolla hetkellä olisi silkkaa palstantuhlausta, nyt lienee kuitenkin paikallaan lausunto antaa. Onhan lehti myöhässä tavallistakin enemmän.
Olen aiemmin ylpistellyt sillä, että edes massiivinen Finncon lukemattomine nakkeineen ei meikäläiseen pysty – burnout on heikompien jätkien ammattivaiva. Sitäpaitsi se burnout on sellainen stressiperäinen psykoosi, jonka seurauksena tulee äkillinen romahdus. Vai mitä hä? Mutta kas, entä jos voimat vain uupuvat? Rattaat pyörivät edelleen, tahto on tallella mutta kun viikon lopulla katsoo taakseen, huomaa ettei mitään olekaan valmista. Edes aloitettu. Ja jos kuukauden kuluttua on sama juttu? Lasketaanko se? Olen tullut siihen tulokseen, että kaipa se pitää laskea.
Elinotta, burnout. Mitä se sitten on tehnyt. Ihan ensiksi tuossa alkuvuoden aikana alkoi tuntua siltä, että seurahommat rassasivat enempi kuin toivat fiiliksiä. Minulla kun ei ole koskaan ollut fandom-duunit ajankäytöstä kiinni. Ei ikinä. Se on aina ollut energiataloudellinen kysymys.
Mikäli homma antaa enemmän jaksamista kuin se vie, viedyllä määrällä ei ole mitään väliä. Tämän filosofian turvin painoin joskus aikanaan reilusti yli 40-tuntista scifityöviikkoa leipätyön ohessa. Niin kauan kuin homma on kivaa, sitä on kiva tehdä. Vaikka sitten valvottaisiin viiteen aamulla. Kyse on haasteista, niiden voittamisesta ja voiton tuomasta hurmasta, kun tajuaa taas tehneensä jotain olennaista. Hyvin, hyvin harvoin on aikataulu aidosti osoittautunut mahdottomaksi, koska sitä tiikerit (ja minä) tekevät parhaiten – mahdottomuuksia. En puhu muiden puolesta, mutta ”ei ole aikaa” on minulla muiden kielelle käännetty vastaus, joka oikeasti kuuluisi ”toi ei nappaa niin paljon, että siitä tuleva hyvä fiilis voittaisi siitä aiheutuvan stressimäärän, joten parempi olla lupautumatta, koska tekemättä se jäisi”.
Huomasin siis, että saatu vastine ei enää kattanut aiheuvia energiakuluja. Toisin sanoen homma ei enää ollut hauskaa. Siitä oli tullut rutiinia, ja minä elän siitä, että tilanteet muuttuvat ja haastavat ja kaikkea voi parantaa, kehittää, vetää uuteen suuntaan. Tämä kaikki vaatii pohjalle energiareservejä, ja jälkeenpäin ajatellen Finncon 2003 taisi tyhjentää takin aika perusteellisesti. Ei sitä vain silloin huomannut. Sitä kun luuli, että tästä toivutaan, kun kerta Finncon 1999:kään ei kaatanut lopullisesti. Mutta jostain syystä motivaatiolle aiheutunut turma oli pahempaa luokkaa. Toipumista ei tapahtunut.
Ei auttanut, vaikka siirsin Kosmoskynän päätoimittajuuden eteenpäin. Ei auttanut, vaikka kuolemaansa korissut Tähtiallianssikin laskettiin haudan lepoon. Energiaa syöviä projekteja tapettiin oikealta ja vasemmalta, mutta silti kulutus oli niistänyt laarin niin tyhjäksi, että ei se mitään lopullisesti auttanut.
Niinpä annoin Turun scifiseuran ja Tieteiskirjoittajien puheenjohtajuuksien mennä. Olo oli monella tapaa outo. TSFS:n puhiksena oli alkanut juuri kuudes vuosi. Hallitusvuosista meneillään oli yhdeksäs. Hyvin pitkälle nykyisen elämäni perusrakenteita oli määrittänyt scififandom ja oma panokseni sen hyväksi. Koko sosiaalinen identiteettini kaikuu fandomin ääntä – harvassa ovat ne kaverini, jotka eivät itse ole mukana menossa. Suurin osa aktiivisesti. Nyt oli edessä askel suureen tuntemattomaan – irti siitä Turun sf-piiristä, jossa olin vaikuttanut niin monen vuoden ajan. Sillä siitähän on pitkälti kysymys, kun hallituksen jättää. Ne suhteet muuttuvat.
Toki se kaveripiiri on olemassa, mutta joitakin hallitustovereita näkee sitten huomattavasti harvemmin kuin aiemmin. Se on tietenkin luonnollista. Nyt jo, puolen vuoden aikana, on huomannut, miten nopeasti prosessi toimii. Jos itsellä on muuta ja muilla sitä vanhaa, yhteiset intressit pienenevät ja jos itse ei jaksa panostaa yhteydenpitoon, ei ne muutkaan loputtomiin jaksa. Ehkäpä tässä seuraavan vuoden aikana muovautuu jokin uusi, vähemmän fandom-lähtöinen sosiaalinen verkko. Niiden kanssa pidetään yhteyttä, joiden kanssa on yhteistä scifin ulkopuolellakin. Muut vajoavat siihen mystiseen dimensioon, jonne joutuvat ne kaverit, joita tajuaa jossain vaiheessa viimeksi nähneensä kymmenen vuotta sitten paitsi silloin kerran ohimennen jouluruuhkassa.
Irrottautuessani hallitusnakeista luulin ihan aidosti vihdoin onnistuneeni tiputtamaan niin paljon painolastia, että lehden teossa säilyisi roti. Koska te vuoden tässä vaiheessa pitelette näpeissänne vuoden ensimmäistä numeroa, voidaan turvallisesti todeta, että väärin arveltu. Se energiavaje, jota jotkut burnoutiksi kutsuvat, oli kerta kaikkiaan voimakkaampi.
Lieveilmiönä tuli mukaan kuvaan sähköpostiähky. Jossain aiemmassa elämässäni viime vuonna luin maileja koko ajan, pitkin päivää, ja vastailin haipakkaan erilaisiin kyselyihin ja muihin (no, joskus piti jo tuolloinkin potkaista perään), mutta hallitustiputuksen kohdalla minulle tuli kerta kaikkisen mahdottomaksi käyttää sähköpostia. Koitin lukea sitä kovasti, joka aamu päätin, että tänään käyn ne kaikki läpi. Ja illalla huomasin, että kun Iria oli saatu nukkumaan ja kello oli puoliyö, koko homman voisi oikeastaan siirtää seuraavaan aamuun. Koko ilmiö meni naurettavuuksiin, mutta en vain siltikään pystynyt pakottamaan itseäni käymään maileilla, en sitten millään. Kerran kuussa kävin läpi viimeisen viikon aikana tulleita viestejä kursorisesti ja spammeja tuhoillen, mutta hyytyminen tapahtui aina kymmenessä minuutissa.
Lopulta keksin kuurin, joka tehosikin aika hyvin – tätä nykyä käyn maileilla noin kahdesti viikossa. Kuuri oli taas jotain, jota en olisi viime vuonna pitänyt edes mahdollisena, kuten en puheenjohtajuudestakaan luopumista. Kuuri oli listoilta eroaminen ja niiden ylläpidon siirtäminen. Kaikki seurojen tai tahojen listat, kaikki sai mennä. Erosin tsfs-listalta, erosin stk-listalta, erosin niiltä jokaiselta. Hallitukset jättäessäni oli tuudittautunut siihen turvalliseen fiilikseen, että fandomissa pysyisin kuitenkin, vaikken aktiivipestejä tekisikään. Ja nyt sitten irrottauduin aikamme olennaisimmasta informaatiovirrasta.
Olen keräilijä luonteeltani. Olen myös kerännyt talteen listojen liikenteen ties monenko vuoden ajalta. Ja nyt tarkoituksella aiheutin kokoelmieni arvon alenemisen jättämällä täydentämisen sikseen. Listat jäivät. Www-sivut SF-FAQeineen jäivät. Päivätyö fandomin parissa kääntyi vakavaan, lopulliseen laskuun, jota aeropiireissä kutsuttaisiin varmaankin syöksykierteeksi. Ainoa, mitä on enää jäljellä, on Spin.
Ja nyt päästään aiheeseen.
Paitsi ei ihan.
Olen tässä koittanut hakea sitä uutta ponnistusalustaa Spinin tekoon paristakin lähteestä. Finncon oli niistä yksi. Miltä fandom maistuisi pienen tauon jälkeen (vaikkei kukaan edes ole ehtinyt noteerata minun ”poistumistani”)? Pääpiirteissään fiilis oli hyvä. Vedin pari paneelia ja niistä tuntui irtoavan – ajatusta. Jotain uutta. Prosessi päässäni käynnistyi. Ja se on se ”juttu”, mikä minua ajaa saavuttamaan asioita. Myöskin jo toistamiseen hoitamani rooli Keijona oli hauska, joskin siitä saadut fiilikset olivat kovasti hetkeen sidottuja. Kunniavieraita en niin hirveästi tapaillut, mutta John Cluten kanssa vaihdoin muutaman sanan. Jälleen pientä luovaa kutinaa.
Tajunnan räjäyttävä kokemus tuli sitten hiukan yllättävästä lähteestä. Käytiin katsomassa animemusiikkivideoita ja siellä tuli silmille tuutin täydeltä stimulaatiota ja luovaa toimintaa. Parhaimmista töistä hohkasi nerouden ja paneutumisen selvästi tunnistettava lämpö ja ilmassa väreili juuri sitä energiaa, jota itse olin tajunnut olevani vailla. Hakekaa Animeunionin nettisivuilta video Wizard of Oz niin tiedätte mistä puhun, mutta katsokaa sitä ennen laadukas vampyyrianime Hellsing.
Nyt harhaudun hetkeksi aiheesta, sillä animesta pitää puhua pari sanaa. Finnconin yhteydessä oli tosiaan jälleen Animecon, jo kolmas laatuaan, ja vanhan polven duunarilta lähtee kyllä lakki päästä kun katsoo, millaisiin saavutuksiin kotimainen animefandom pystyy! Ohjelman laatu oli häkellyttävää ja asiantuntemus jo jostain ihan toisesta kosmoksesta. Ja vielä kävijämäärät – siinä alkoi scifikävijöiden prosentuaalinen määrä kalveta animefanien rinnalla. Tästä kuuluikin paikoitellen jopa nurinaa, kun animetyyppejä oli niin paljon. Ja tästä haluaisin hiukan tölväistä.
Joku on joskus mennyt väittämään, että kylläpä scifistit ovat sitten erinomaista kansaa, niin suvaitsevaista ja jadda jadda, me ollaan niin saakelin hyviä ihmisiä. Ja kyllä, taidetaan sitä meidän piireissä suhtautua vaikkapa seksuaalivähemmistöihin säyseämmin kuin kulmakunnan bisseräkälässä, mutta kyllä nuivaa suhtautumista ”muihin” esiintyy meilläkin.
Eipä tarvitse muuta kuin digata jotain hiukan enempi scifiraiteilta olevaa ilmiötä niin johan jo alkaa halveksuntaa löytyä. Beavisin ja Buttheadin fanittaminen vielä tuntuu jollain tapaa olevan silleen kreisillä tavalla hyväksyttävää, onhan kyse piirretystä, mutta amerikkalaisen vapaapainin seuraaminen on jo sitten saatanasta. Suhtautuminen on varautuneen huvittunutta niin kauan kuin fanituksessa nähdään koomisia ja ei niin vakavasti otettavia piirteitä, mutta annas olla kun ihan oikeasti selviää, että sitä painia katsotaankin silleen vakavissaan, etä taustat ja historia on selvillä ja siitä voi puhua järkeviä silkan faktoihin perustumattoman mollaamisen sijasta. Siinä nousee esiin aito halveksunta ilmiötä ja siitä kiinnostumista kohtaan. Silmät sen paljastavat.
Myös suhtautuminen animen harrastukseen tuntuu saavan joiltain tätä osakseen. Animen harrastaminen on ookoo vielä silloin, kun ne oudosti pukeutuvat teinit painuvat toiseen rakennukseen hentailemaan toisiaan, mutta sitten kun ne perkeleet tunkevat ihan pääsaliin ja vielä täyttävät sen. Satoja ja taas satoja ”toisia” tunkee ”meidän” hiekkalaatikolle.
Elinotta ehkei pidä ihan liikoja röyhistellä sen suvaitsevaisuuden kanssa, tai ainakin kandee sitten puhua vain omasta puolestaan eikä koittaa kattaa koko ryhmää samoilla maailmoja syleilevillä lausunnoilla.
Niin, itse fanitan animea, nauran ihan oikeasti Beavis & Butthead duon tyhmäilyille ja vapaapaini aukeaa kunnolla vasta kun kulissien takaisetkin kuviot on selvillä. Ja epäilemättä olen yhtä suvaitsematon mulkku kuin kaikki muutkin, kunhan vain aihe on sopiva. Turha siis minunkaan hurskastella.
Niin, Finncon. Sieltä löytyi kutinaa, mutta ei sellaista boostia, jota olin vähän toivonut. Sen sijaan NOVA 2004 esiraatipalaveri oli toista maata.
Atoroxin esiraatipuuhastelu on parin viime vuoden aikana ollut minulle yhtä tyhjän kanssa. Ainoa hyöty on, että tulee lukeneeksi ne novellit, jotka muuten saattaisivat jäädä lukematta. Mutta mitään virikkeitä ja tiukkaa novellitulkintaa on ollut turha hakea, Aiemmin ideana oli, että esiraati keskenään päättää, mitkä novellit menevät jatkoon ja mitkä eivät. Jos halusi jonkin jutun mukaan ja muut eivät sille lämmenneet, ainoa keino oli perustella vakuuttavasti, miksi se juttu oikeasti oli niin hyvä, että ansaitsi paikan Atorox-listalla. Ja vastaavasti jos joku oli tunkemassa mukaan jotain ihka kaameaa höttöä, sen onneton laatu tuli osoittaa vääjäämättömästi. Siinä piti ihan oikeasti pohtia sitä, mikä on hyvää, mikä huonoa ja ennen kaikkea miksi. Ja ne ajatukset piti vielä pukea sanoiksi ja siirtää eteenpäin. Se oli luovaa. Siinä piti käyttää nuppia. Nykyään esiraadin kokouksien ainoa funktio on pitää jotain rotia siitä, että kaikki lukee kaikki novellit edes jollain aikataululla. Homman mielekkyys mun kannalta on hävinnyt kokonaan. Novan esiraati tarjosi tätä vanhaa meininkiä, ja se antoi lupausta siitä, että mielekästä puuhaa on vielä olemassa. Novellit liittyvät Spiniin, joten Spinin tekoon löytyy mielekästä haastetta.
Olen hiukan ideoinut paria uutta palstaa. Se mitä haluaisin lehteen saada, mutta mitä en ole tähän mennessä onnistunut mistään kampeamaan, on Kutzpahin kaltainen uusia, asiallisia kirjoja esittelevä palsta. Jos Kutzpah ei ole tuttu niin hakekaa nyt ihmeessä Tähtivaeltaja jostain käsiinne ja tsekatkaa, Kimmon palsta on järjestään silkkaa timangia.
Sellaisen huomion kuulin, että tuollaiseen palstaan ryhtyminen voisi olla aikamoinen kynnys ihmisille. Siinä kun pitäisi olla pokkaa esittää radikaalejakin mielipiteitä, joita sitten ns. Kokeneemmat harrastajat tutkailisivat huvittuneen kriittisesti, tai sitä ainakin potentaalinen kirjoittaja kammoaa. Ehkäpä siis versumeja syleilevä ajan hermolla oleva kirjapalsta on tällä hetkellä ulottumattomissamme, mutta siitä on olemassa kevytversiokin – Palkittu kirja.
Palstan ajatuksena olisi esitellä kirja, joka on voittanut jonkin palkinnon, toisin sanoen jokin taho on nostanut sen esiin jostain syystä muiden vastaavien joukosta. Palsta alkaisi näillä näkymin kolmoslehdestä. Kirjoittaja voi vaihtua vaikka joka kerta, joten kiinnostuneet voivat otta yhteyttä.
Toinen asia, mikä vapautti stressipyörää, on taittotilanne. Alun alkujaan kun mestarillinen graafikkomme Jjanne lupautui mukaan vain siksi aikaa kun minä päätoimitan. Äkillinen poistuminen myös lehden puikoista olisi tiputtanut paitsi toimituksellisen puolen myös grafiikan tyhjän päälle. Toimittaa nyt osaa kuka vain, mutta graafinen osaaminen vaatii ällipälliä. Nyt kuitenkin tässä taannoin Jjanne loihe lausuman, että voisi taittaa ainakin loppuvuoden ihan kelle vain, ja viimeisen tulkitun lausuman mukaan ehkä jopa myöhemmin, jos olosuhteet ovat oikeat. Nyt kun siis minun ei ole pakko, alkaa luova, vapautta kaipaava energia taas virrata. Kehitin jo pari proseduuria hommien jouduttamiseksi. Olen taas alkanut ideoida, miten jonkin asian voisi tehdä vielä paremmin.
Nyt vaikuttaa, pitkällisen introspektion jälkeen, että loppuvuoden lehdet syntyvät kuten kuuluu, eli innolla ja tekemisestä nauttimalla. Jatkon näkee lähempänä vuodenvaihdetta, ja voihan olla, että hallitus / syyskokous on sitä mieltä, että tämän vuoden tilanne on ollut niin kestämätön, että päätoimittaja pitää vaihtaa joka tapauksessa. Koska tässä on tullut nyt tehtyä näinkin paskaa jälkeä aikatauluja ajatellen, niin taivun nurkumatta päätökseen, jos sellainen tehdään. Halutessanihan voin tehdä vaikka omaa lehteä, sillä kuten aktiivisempien vuosieni aikana olen niin monasti joutunut huomaamaan, kerrassaan mikään ei ole mahdotonta. Ei edes se pyöröovesta hiihtäminen. Antakaa mulle sukset ja tavataan Stokkan katutasossa niin todistan väitteeni.
Mistä tämä optimismi oikein kumpuaa? Teillä, hyvät lukijat, ei ole mitään erityistä syytä luottaa siihen, että asiat maagisesti ovat paremmalla tolalla. Itse näen tilanteen niin, että olin jollain tapaa sairas. En käynyt lanttumaakarilla eikä minulla mitään lausuntoa ole, ihan perstuntumalla tässä itseäni analysoin, mutta nyt kun tässä vaiheessa muistelee fiiliksiä, ei se laiskuutta ollut. Olen meinaan ajoittain laiskakin ja tunnistan ne merkit kun tielle sattuvat. Viime vuonna sain rutistettua Finnconiin seitsemän lehteä. Nyt jo yhden julkaisun pukkaaminen taittajalle on ollut ylivoimainen tehtävä. No, jokainen tulkitkoon asiat omalla tavallaan. Tilanteen taustojen selvittely lienee tällä kasassa ja se on rehellinen tilitys ainakin niin pitkälle kuin se kokijan subjektiiviselta pallilta on mahdollista.
Nyt joka tapauksessa tuntuu siltä, ja kuten sanottu, siitä tunteesta eli fiiliksestä mulla on homma kiinni ollut aina siitä saakka kun vuonna 1996 hallitukseen tulin, että loppuvuosi menee kepeästi. Moni asia on kondiksessa jo valmiiksi (novelleja ja artikkelijuttuja sovittuna) ja nyt toimituskunnan marssijärjestys alkaa olla sellaisella mallilla, että eri vaiheet pysyvät usean tahon kontrollissa.
Jos asiasta päätöksiä ollaan tekemässä syyskokouksessa, siitä tulee varmaan kokouskutsuun maininta, joten luetaan niitä tiedotuksia!
Sellainen vielä loppuun mainittakoon, ettei jää mielikuvaa lasittunein katsein sohvalla makaavasta ihmisrauniosta, että pelaan Tähtien sota roolipeliä verkossa, joten se on pitänyt luovuuden virtaamassa edes jossain määrin. Muutoin olisi saattanut lopullinen ja peruuttamaton nahistuminen iskeä jo kuukausia sitten.
Yleensä pääkirjoituksessa on kai ollut tapana kommentoida sisältöä. Hyvät ihmiset! Sitä varten on sisällysluettelo ja oma pää.
Päätän täältä tähän.
– Shimo
*****
(Lue myös Ex-päätoimittaja tekee muron)
Routakoto 