Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2013

Star Wars Tähtien sodan kuvitettu opas

Star Wars kuvitettu opasStar Wars Tähtien sodan kuvitettu opas
Kirjoittaja: Ryder Windham
Lisämateriaali: Dan Wallace
WSOY, 2012
ISBN: 978-951-0-39747-8

Tämä Tähtien sodan kuvitettu opas jakautuu käytännössä kahteen osaan. Kaksi kolmannesta käytetään tarinoiden juonikuvioiden selvittämiseen, yksi kolmannes varsinaisiin taustoihin ja oheisjuttuihin, kuten peleihin ja leluihin. Olisin mieluummin ottanut osioiden suhteet toisin päin.

Kirjan alussa esitellään Tähtien sodan universumin olennaisia elementtejä, kuten galaksin kartta, jedit ja sithit. Sen jälkeen harpataan kronologiaan ja sivutaan ohimennen muinaishistoriaa, mutta hyvin pian saavutaan materiaaliin, joka on saatavilla dvd-muodossa. Kaikkien kuuden elokuvan juonet kelataan läpi antaumuksella, ja vaikka väliin onkin sijoitettu sarjakuvissa tapahtuneita asioita, tuntuu siltä, että tämä sivuntäyte ei antanut minulle lukijana kovinkaan paljon. Uskoisin monen muunkin elokuvat pariin otteeseen nähneen olevan samoilla linjoilla. Tapahtumakertauksen lopuksi piipahdetaan hyvin lyhyesti elokuvien jälkeisessä tulevaisuudessa, jopa yllättävän lyhyesti tapahtumien suurta määrää ajatellen. Kulissien takana päästään vain ja ainoastaan piipahtamaan, kahdeksan aukeaman verran. Loppuosa käsitteleekin sitten oheistuotteita.

Star Wars kuvitettu opas jäähyväiset

Ryder Windham on esittelyn mukaan tehnyt Star Wars -kirjoja ennenkin. Tämän kuvitetun oppaan perusteella en voi kuin päätellä, että hyvät kokonaisuudet on jo käytetty ja kopan pohjalle jäi vain sillisalaattia. Kirja ei keskittynyt mihinkään aiheeseen kunnolla, edes kuvaoppaan mittakaavassa, vaan närppi jänniä juttuja sieltä täältä. Pitänee etsiä käsiinsä näitä muita teoksia samalta herralta, koska esityspuoli oli ihan kunnossa, fokus vain pomppi ympäriinsä kuin ahteriin ammuttu womp-rotta.

Kuvituksessa puolestaan ei ollut mitään nokan koputtamista. Nimi lupaa kuvia ja kautta Voiman, niitä tarjoillaan. Jokainen aukeama on täynnä kaikkea kiinnostavaa ilman, että ulkoasu menisi tukkoon.

Star Wars kuvitettu opas tehosteet

Tähtien sodan kuvitettu opas sopii selailukirjaksi ja yleisoppaaksi sellaiselle, joille elokuvien tapahtumatkaan eivät ole aivan selvää kauraa. Varsinaiseksi lähdekirjaksi en sitä voi suositella.

Fingerpori 6

Fingerpori_6
Fingerpori 6
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-078-0

Tervehdys, tynnyrissä kasvanut lajitoverini. Haluaisin kertoa sinulle varsin tymäkästä sarjakuvasta nimeltä Fingerpori. Siitä on ilmestynyt, jo jokin aika sitten, kuudes numeroitu kokoomakirja. Jos et osta sitä osamaksulla, on sinulla heti koko oma kirja. Huomasitko? Se kohta jossa naurahdit. Tai korahdit, kuinka vain. Se oli huumoria. Juuri siitä Fingerporissa on kysymys.

Se, mitä minä en pysty kirjallisesti välittämään, on visuaalinen informaatio. (Niinpä rippaan pari strippiä suoraan kuvitukseksi.) Hymähdyksen aiheuttava vitsi voi revetä ratkiriemukkaaksi, jos taiteilija valikoi lukuisten ilmeiden joukosta juuri vitsiin parhaiten sopivan. Tai ainakin hauskan. (Esimerkkistripeissä tätä saattaa esiintyä vähemmän.) Pertti Jarla on tässä suhteessa mies paikallaan. Vaikka nyt vedätän, minulla ja Pertti Jarlalla ei ole minkäänlaista suhdetta. Kuvia hän kyllä osaa piirtää.

Fingerpori 6 ilmatila

Koska Fingerporin stripit seisovat aina omillaan, etenkin ne, joissa seikkailee Asko Vilenius (libe), niistä on turha hakea jatkuvajuonisuutta. Kukin vitsi toimii tai on toimimatta omilla ansioillaan, lukijan hoksottimista riippuen. Jos toistuvaa teemaa hakemalla haetaan, nostaisin esille junavitsit. Niitä tässä kirjassa on kolme.

Sarjan muista kirjoista se eroaa sikäli edukseen, että sillä on isoin numero.

Fingerpori 6 isku

Me Rosvolat

Me_RosvolatMe Rosvolat
Siri Kolu
Otava, 2012
ISBN: 978-951-1-24393-9

Kesäloman alussa Vilja ryöstetään. Kahdesti, jos tarkkoja ollaan. Hän istuu takapenkillä kinastellen isosiskonsa kanssa karkkipussin sisällöstä, kun rosvoauto pysäyttää heidät. Rosvolippu vedetään salkoon ja auto putsataan kaikesta olennaisesta, kuten karkeista. Samassa rytäkässä Vilja päätyy osaksi ryöstösaaliista.

Kun rosvoauto kaasuttaa pois kivet lennellen, Vilja tutustuu sen matkustajiin. Maineikkaan Rosvolan perheen päämies on Hurja-Kaarlo, lettipäinen mies, jolla on iso ruokahalu ja suuri sydän, ja juuri hän ryösti Viljan mukaan. Seuraksi lapsilleen, nähkääs. Rosvoauton ratin takana istuu Kaarlon vaimo Hilda, kelpo kokki ja pätevä painija. Rosvomamman on pakko olla, ei sitä muuten maantierosvojen kesäpäivillä pärjää. Miehistöön kuuluu myös Kulta-Pete, jonka intohimona ovat pienoismallit, sekä jo mainitut lapset.

Kalle on suunnilleen Viljan ikäinen ja haaveilee joskus komentavansa omaa rosvoautoa, mutta sitä ennen kannukset on ansaittava. Tällä saralla on pidemmällä hänen siskonsa Hele, joka on hyvä kaikessa, mutta erityisesti barbien tuunaamisessa punkkareiksi. Tähän joukkoon Vilja päätyy ja ennen kuin hän huomaakaan, hänestäkin alkaa kehkeytyä pesunkestävä ryöväri. Kehittääpä hän ihan oman merkkirikoksenkin.

Me Rosvolat on hauska ja kepeä seikkailu, jossa rosvous ei ole lainkaan pelottavaa (ellei sitten pelkää vadelmaveneidensä puolesta) vaan omalaatuinen vaihtoehtoinen elämäntapa, jolla on omat sääntönsä. Kyse ei ole rahasta, sen päälle Rosvolat eivät ymmärrä ollenkaan, vaan vapaudesta. Rosvot kun voivat ajaa minne tahtovat ja pysähtyä uimaan, kun siltä tuntuu. Eivätkä he ole pahoja, he kun vievät vain tarpeellisen, eikä koskaan keneltäkään kaikkea.

Siri Kolun Me Rosvolat -sarja on jo ehtimässä neljänteen osaansa eikä se ensimmäisen kirjan perusteella ole mikään ihme. Kirjan kieli on riemukkaan rikasta ja juonenkäänteet jänniä, jopa siinä määrin, että jos omat lapseni olisivat tyytyneet kuulemaan iltasaduksi vain ensimmäisen osan, olisin lukenut loput ihan vain itsekseni. Näin ei kuitenkaan käynyt ja nyt on jo Konnakaraoke hyvässä vauhdissa.

Muistoissa sininen Maa

Muistoissa_sininen_MaaMuistoissa sininen Maa (Blue Remembered Earth)
Alastair Reynolds
Suomennos Hannu Tervaharju
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0782-6

Akinyan suku on jo vuosikymmenet operoinut ympäri aurinkokuntaa aina Merkuriuksesta Kuiperin vyöhykkeelle. Automatisoidut asteroidilouhimot suoltavat arvokkaita resursseja sisäplaneettojen käyttöön jatkuvana virtana. Kun suvun matriarkka Eunice yllättäen kuolee vain 130-vuotiaana, perheen kapinallinen aines päätyy napit vastakkain liikemiesmäisten serkkujensa kanssa.

Geoffrey Akinya on onnellinen tutkiessaan elefantteja, joiden aistimaailmasta hän haluaisi saada selvyyttä. Työ kuitenkin keskeytyy, kun serkut Hector ja Lucas tarjoavat lisämäärärahoja pientä palvelusta vastaan. Kuun pankista on paljastunut isoäidin salainen tallelokero, ja sen sisältö pitäisi selvittää. Serkut eivät voi lähteä, mutta Geoffrey voi. Tästä alkaa koko aurinkokunnan kattava, monitahoinen retki, jonka aikana setvitään edesmenneen mummon salaisuuksien verkkoa.

Romaanin tulevaisuudessa punotaan edelleen poliittisia juonia, mutta väkivalta on kitketty olemattomiin. Tästä on kiittäminen Mekanismia, maailman kattavaa valvontakoneistoa, jolta ei hevin pääse pakoon. Katvealueitakin on, esimerkiksi Kuussa Valvomattomalla vyöhykkeellä. Siellä asustaa Geoffreyn sisar Sunday, joka tempautuu mukaan sukuhistorian pyörteisiin.

Sundayn kautta tutustumme Marsiin, jossa valtava robottien taistelutanner simuloi evoluutiota pikakelauksella. Geoffreyn matkassa lukija kuljetetaan puolestaan valtamerten pinnan alle, missä ihmiskunta sopeuttaa itseään elementtiin, joka kattaa 71 prosenttia planeetan pinnasta.

Alastair Reynolds tapaa kirjoitella tiiliskiviä, ja kuusisataasivuinen Muistoissa sininen Maa on juuri sellainen. Onneksi mukaan on löytynyt ihailtava määrä scifistisiä visioita, joissa piisaa ihmeen tuntua. Lisäksi romaanin päähenkilöt tuntuvat eläviltä. Harmillisesti sama syvyys ei yllä sivuhahmoihin, jotka pahimmillaan noudattavat vain yhtä juonen vaatimaa motiivia.

Tarina on pitkälti Eunice Akinyan rakentaman mysteerin selvittämistä. Kaikki löydetyt osaset ovat merkittäviä, mutta niiden tarpeellisuudesta en ole vakuuttunut. Suuhun jää kikkailun maku, joskin kyseistä kikkailua on varsin viihdyttävä seurata. Esimerkiksi ilman Mars-jaksoa juoni olisi toki ratkennut, mutta itse kirja olisi ollut paljon köyhempi.

En ole koskaan ollut kummoinen Reynolds-fani, ja hänen Jäänpuskijat-romaaniaan muistelen jopa inhonneeni. Muistoissa sininen Maa palautti kuitenkin uskoni hänen kykyihinsä. Niinpä buukkaan suosiolla lukukalenteriini Reynolds-aikaa tuleviksi vuosiksi.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2013)

Päiväpartio

PäiväpartioPäiväpartio
Sergei Lukjanenko, Vladimir Vasiljev
Suomentaja: Arto Konttinen
Into, 2013
978-952-264-200-4

Maailmassa Valon ja Pimeyden palvelijat ottavat jatkuvasti toisistaan mittaa. Satoja vuosia sitten solmittu Sopimus estää vastakkainasettelua repeämästä maailmaa tuhoavaksi sodaksi, mikä tarkoittaa vain sitä, että sota käydään pinnan alla mahdollisimman kieroja temppuja käyttäen. Sopimus kun ei ole mikään itse itseään toteuttava voima, vaan dokumentti, jota valvoo Inkvisitio. Jos ei vielä nimestä käy ilmi, sen verran vihjaan, että Inkvisition tulilinjalle ei ole hyvä joutua.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa Yöpartio Valon palvelijat olivat pääosissa. Tutustuimme analyytikon hommista kentälle joutuneeseen Anton Gorodetskiin, jota Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon pyrki manipuloimaan. Aivan kuten Yöparion johtaja Geserkin, sivumennen sanoen. Kummassakin kirjassa isot pojat kehräävät kasaan suunnitelmia suunnitelmien sisälle, kunnes koko juonirakenne muistuttaa valtavaa maatuskaa eikä lukija voi olla lainkaan varma siitä, onko ainutkaan näkyvillä oleva nukke se sisimmäinen, tai edes ulommainen.

Päiväpartiossa estradi annetaan Pimeyden palvelijoilla ja kuten totuttua, romaani jakaantuu kolmeen erilliseen osaan, jotka yhdessä kuljettavat juonta kohti huippuaan. Ensimmäisessä osassa kohtaamme jälleen Yöpartiosta tutun noidan Alisa Donnikovan, joka taisteluvästmyksen vuoksi lähtee lomalle Artekin nuosisoleirille. Romanttisen kirjallisuuden oppien mukaan ei kunnon lomaa ilman lomaromanssia, ja Alisa kohtaakin varsin miellyttävän nuoren miehen, jonka kanssa voisi vähän vehdata. Jotkin ihmissuhteet vain saavat alkunsa huonojen enteiden alla.

Toisessa osassa Moskovaan saapuu harvinaisen hyvätapainen Pimeyden palvelija, josta ei ole koskaan ollut mitään harmia kellekään, ainakaan partioiden mittapuun mukaan. Silti hän onnistuu olemaan paikalla kerta toisensa jälkeen, kun joku pääsee hengestään eikä kumpikaan puoli oikeastaan tiedä, miten koko kaveriin pitäisi suhtautua. Kun samaan aikaan järjettömän voimakas maaginen artefakti ryöstetään Inkvisition holveista, alkavat panokset olla kovin korkealla. Mutta ei toki niin korkealla kuin lopussa, kun maailman kohtalo tyrkätään vaakalaudalla pariinkin otteeseen. Ja kaiken yllä häälyy kysymys siitä, kuka koko peliä oikein pyörittää.

Kerronnan tyyli on tuttua jo Yöpartiosta. Se on samalla melankolista että toiveikasta. Vaikka sää ja maailma kokonaisuutena painavat niskassa ja pyrkivät masentamaan, vaikka Hämärä korjaa satoaan, vaikka maailmanloppu on jo aivan nurkan takana, aina voi vetää kännit ystävän kanssa ja lyödä pöytään syvällisiä totuuksia.

Hahmot välttävät mainiosti perinteisen draamahuorauksen, missä reaktiota seuraa väistämättä ennakoitavissa oleva vastareaktio, ja juuri tämä tekee lukukokemuksesta paitsi omintakeisen myös miellyttävän. Hahmoista välittää, koska heidän reaktionsa eivät ole tarkkaan ennustettavissa, sillä sen johdosta he vaikuttavat aidoilta. En tunne venäläisiä, vaikka jotain sukua sieltä onkin peräisin. En ole edes koskaan käynyt Venäjällä. Silti minulla on joitain mielikuvia venäläisistä ja Sergei Lukjanenkon luonnehdinta vastaa niitä ihastuttavasti.

Pohdittavaa riittää hyvän ja pahan suhteesta, sekä henkilökohtaisesta vastuusta. Valon palvelijat uhraavat kaikkensa epäkiitollisten ihmisten edessä, Pimeyden palvelijat taas haluavat elää täydellisen vapaina ilman, että kukaan astuu heidän tielleen. Vaan entäpä, kun Valon palvelijan oma etu menee ristiin ylevämpien tarkoitusperien kanssa? Entä kun tavallisten ihmisten murhaaminen vähentää pahuuden määrää joskus tulevaisuudessa? Yksinkertaisia vastauksia ei ole, ja onkin ilo nähdä hahmojen säntäilevän dilemmojen sokkelossa yrittäen selvitä hengissä seuraavaan päivään.

Yöpartio-sarjaan kuuluu vielä kolme kirjaa lisää. Toivon totisesti, että nekin ilmestyvät vielä suomeksi.

Turpakeikkaviikko

Aina ei mene putkeen. Voittajan on helppo hymymyillä, ei-voittajan hieman vaikeampaa. Silti se kannattaa, koska masistelulla ei saavuteta mitään.

Atorox-listalle päässeille kerrottiin taannoin, onko oma novelli top-kympissä vai ei. Kumpikaan minun teksteistäni ei ollut. Tästä en onnistunut kehittämään minkäänlaista pettymyksen tunnetta, koska voitosta en realismiin vedoten edes unelmoinut. Sen myötä lopullinen sijoutus ei tuntunut niin kovin tärkeältä, etenkin kun vertaa siihen saavutukseen, että ylipäätään oli koko listalla.

Kovempi kirpaisu oli raapalekokoelman hylsy Atenalta. Ajatus raapalekokoelmasta kiehtoi kustantamoa, mutta ilmeisesti kokonaislaatu ei riittänyt siihen, että päättävä taho olisi katsonut hyödylliseksi nakittaa toimittajaa piiskaamaan yksittäisiä tarinoita paremmiksi. Koska en kuitenkaan ole ensimmäinen ihminen, joka saa kirjaideastaan hylkäävän päätöksen, en vello tappiossa sen pidempään. Seuraavat suunnitelmat kokoelmaa koskien ovat jo kehkeytymässä.

Myöskään Novan kanssa ei natsannut tänä vuonna. Novellini ei päässyt tällä kertaa edes esiraadilta eteenpäin. Hassua sikäli, että viimevuotisen novellini kanssa en olisi ihmetellyt jatkoon pääsemättömyyttä lainkaan, ja sijoituin silti kahdeksanneksi. Nyt omasta mielestäni paremmalla novellilla en päässyt edes ensimmäisestä seulasta läpi. Jos tämä jotain osoittaa niin sen, että kirjoittaja ei ehkä ole se paras henkilö arvioimaan omaa tuotantoaan. Joka tapauksessa tämäkin pompannut teksti on jo uudessa rattaistossa jauhautumassa eteenpäin. Novellit ovat siitä mukavia, että kyllä niille aina jokin koti jostain löytyy.

Jonkin verran vielä pyörittelen näitä taistelutappioita mielessäni, oppimistarkoituksessa. Menestyneen strategian toistamisella saavutetaan kenties lisää menestystä, mutta harvemmin kuitenkaan suurempaa menestystä kuin samalla strategialla aiemmin. Vaihtelemalla lähtökohtia voidaan päätyä kompastelemaan oikein kunnolla, mutta myös ennennäkemättömän loistaviin suorituksiin. Näiden vaihtoehtojen todennäköisyyksiä voi parhaiten säätää huomaamalla strategian heikot kohdat ja viilaamalla niitä. Etsi virheet, älä toista.

Tiivistetty lopputulema: pitää kirjoittaa paremmin.

Kirja-Blogistanian kuulumisia

Löysin sopan, jossa keittää lusikkaani, vaikka soppa ei varsinaisesti minulle mitenkään kuulu. Vaan enpä malta olla keittämättäkään.

Ilmeisesti sunnuntain Hesarissa oli jokin artikkeli kirjabloggaajista. En ole lukenut sitä. Muiden kommenteista olen päätellyt, että siinä puhuttiin bloggaajien vallasta, kustantamoiden talutusnuorassa olemisesta ja siitä, miten pitää blogata myös vähälevikkisestä kirjallisuudesta ja vanhoista opuksista.

Täysin lukematta koko artikkelia koen, että se ei puhuttele minua tai koske minua. Jäänee siis lukemattakin.

Ensinnäkään en koe itseäni varsinaiseksi kirjabloggariksi. Kirjojen ja sarjakuvien lukeminen kuuluu osana pyrintööni kirjoittaa fiktiota ja lukemastani kirjoittaminen kehittää kykyäni analysoida muiden töitä. Tämän prosessin avulla kehityn itse tarinamaakarina. Toinen motivaatio on kertoa muille, jos ja kun törmään johonkin hyvään. Eihän niistä kirjoista pääse keskustelemaan kenenkään kanssa, jos kukaan kavereista ei ole niitä lukenut. Arvosteluiden jako blogin kautta on siis vain sivujuonne kirjallisella urallani.

Toisekseen oma leipälajini on selvästi spekulatiivinen fiktio. Sarjakuvien puolella haarukkani on hieman leveämpi, mutta sarjakuva ilmaisumuotona taitaa edelleen kuulua Suomessa marginaaliin, vaikkei sille mitään järkeviä perusteita olekaan. Fiksua olisi toki lukea mahdollisimman laajalti, mutta luen hitaasti ja aikaa on vähän, joten lukulistalle päätyy lopulta niitä kirjoja, joista jo etukäteen voin olettaa pitäväni. Tämä kaikki aiheuttaa sen, että oletusarvoisesti kirjoitan vähälevikkisemmistä kirjoista jo ilman eri kehotusta.

Joillakuilla on tietääkseni tapana merkitä arvostelun yhteyteen, onko kirja saatu arvostelukappaleena vai hankittu muilla keinoin. Itse en ole tähän ryhtynyt, enkä oikein näe syytä ryhtyäkään. Iso osa arvostelemistani kirjoista ja sarjakuvista on erikseen pyydettyjä arvostelukappaleita. Tämä johtuu pääsääntöisesti kahdesta seikasta. Näillä palkoilla ei juuri osteleskella uusia kirjoja kauppojen hyllyiltä, ja laiskan luonteeni vuoksi joudun luottamaan arvostelun lupaamisen aiheuttamaan paineeseen oikeasti lukea teos. Arvosteluiden tehtailu on ainoa toimiva mekanismi minun lukea juurikaan mitään uutta. Tästä johtuen, puolestaan, todennäköisesti pidän lukemastani. Positiiviset arvostelut ovat siis seurausta etukäteen tehdyistä valinnoista, ei tarpeesta miellyttää ketään.

Muiden kirjablogeja seuraan vain satunnaisesti, koska {ajan ja energian määrää koskevat lausunnot tähän}, minkä lisäksi olen, kuten jo mainittu, jokseenkin laiska olio. Morren maailmaa lueskelen välillä ja muutamaa muuta aloin juuri seurailla Twitterissä.

Mainittakoon erikseen, että olen varsin kiinnostunut lähtemään kustantajien järjestämiin promotilaisuuksiin, etenkin jos luvassa on ilmaiset juomat ja matkat maksetaan. Jäänkin istumaan ja odottamaan kutsuja, kenties jopa henkeäni pidätellen.

Star Trek Into Darkness

Star Trek Into DarknessStar Trek Into Darkness
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Simon Pegg, Benedict Cumberbatch, Zoe Saldana, John Cho, Karl Urban, Anton Yelchin, Alice Eve, Bruce Greenwood, Peter Weller
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof
Ohjaus. J. J. Abrams

Kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin. Olin kuullut hieman kärinää elokuvan laadusta, joten jo etukäteen päätin olla sellainen kirkasotsainen trekkeri, joka ei napise ja märise vain sen vuoksi, että uudessa aikalinjassa joitain asioita tehdään eri tavalla kuin aiemmin. Antaa heikompien sortua ojaan ja puhkua pyhää vihaansa, minäpä olen todellinen, avarakatseinen fani ja diggaan uutta siinä missä vanhaakin.

Kuten arvata saattaa, ihan näin ei käynyt. Alku vielä menetteli, ehkä ensimmäinen puolituntinen, mutta mitä pitemmälle leffa eteni, sitä suurempi epätoivo alkoi vaivata mieltäni, kunnes loppuun päästyäni olin tyytyväinen lähinnä siihen, että pääsin teatterista ulos.

Hahmot jäivät hyvin ohuiksi ja olivat niineensäkin lähinnä päin helvettiä. Kyllähän eroja vanhaan kuuluu olla, mutta liian räikeät poikkeamat söivät sitä vähää nautintoa, mitä taukoamattoman, umpikliseitä vilisevän äksönin jälkeen oli jäljellä. Se, että tässä kierrätettiin vanhaa tarina-aihiota, jopa varsin klassista sellaista, olisi ollut plus, jos sitäkin ei olisi mämmitty vahvasti miinuksen puolelle.

Seuraa puhetta juonesta ja muusta vastaavasta. Leffaa näkemättömät voivat tässä kohtin nostaa spoilerisuojansa ja katsoa, mitä muuta Internet mahtaisi tarjota.

Mielestäni kaikkien aikojen paras Star Trek -elokuva on sarjan toinen osa, Khanin viha. Siinä Kirk kohtaa uudelleen alun perin tv-sarjan aikoihin tavatun geneettisen supermiehen nimeltä Khan, jolla on pahat mielessä. Tuota menneiden aikojen sotalordia näytteli Ricardo Montalbán, ja hyvin näyttelikin. Hahmon oli tarkoitus olla kaikin puolin parempi kuin ihminen ja siitä johtuen ylimielisyyteen helposti sortuva megalomaanikko, ja tämän Montalbán toi ruudulle eittämättömän ansiokkaasti. Elokuvaan tultaessa hän taas oli katkeroitunut, kostoa janoava mielipuoli, joka edelleen oli äärimmäisen vaarallinen vihollinen, mutta toisaalta edelleen päätyi aliarvioimaan vastustajaansa. Khanin viha ja raivo ovat käsinkosketeltavia, sillä Montalbánin huokuma karisma myy hahmon tarkoitusperät katselijalle aivan kympillä.

Tuo kaikki on syytä tietää, jos aikoo saada yhtikäs mitään irti J. J. Abramsin ohjaamasta Benedict Cumberbatchista, jonka harteille on sälytetty tuon ikonisen vihulaisen rooli. Cumberbatch on vetänyt loistosuoritusta BBC:n nykyaikaan sijoittuvassa Sherlock-sarjassa näytellen kaikkia muita fiksumpaa ja jokseenkin ylimielistä ikonista salapoliisia (tai umpirehellistä sosiopaattia), joten joku on saattanut nähdä synergiaa ajatuksessa heittää Sherlock Holmes Khanin nahkoihin, ja idea olisi voinut olla hyväkin muissa käsissä, mutta rima päädyttiin alittamaan limboasennossa. Abramsin käsitys ylivertaisesta yksilöstä on antaa Khanille überpäheä tykki käteen, jotta hän voi niitata maahan laumoittain klingoneita ja näiden aluksia liikkumatta piiruakaan siltä neliömetriltä, jolla hän seisoo. Arnold Schwarzeneggeriltä tuon sulattaa, mutta hänen hahmojaan ei usein ole liioista aivosoluista tai huokosista tihkuvasta karismasta syytetty.

Geneettisen hirmuvaltiaan syvyyttä voi loppujen lopuksi luodata nanoputkella eikä tätä katastrofia pelasta edes muutama vuodatettu, hyvin laskelmoitu kyynel. Khania on tässä inkarnaatiossa mahdotonta erottaa tusinatehtaan liukuhihnalta rullaavista superpahiksista, jotka nerokkaan mielensä turvin kehittävät älyttömän monitahoisia tuhosuunnitelmia, jotka riippuvat siitä, että hyvikset hyppäävät juuri haluttujen vanteiden läpi. Edes sitä ei hänelle ole suotu, että hän haluaisi lopulta valloittaa ja hallita, vaan hihasta reväisty motivaatio on tuhota kaikki alemmat olennot. Olisivat voineet samalla vaivalla pakata miehen apupyörillä rullaavan, karhupumpulla varustetun suolasirottimen sisään. Joku tekijätiimissäkin tajusi jossain vaiheessa, miten ohuilla jäillä tässä ollaan luistelemassa ja vakuutusta Khanin vaarallisuudesta haettiin itseltään Leonard Nimoylta. Vakuutusta, joka olisi ollut tarpeeton, jos Khanin hahmo olisi toiminut omillaan.

Toimintaa ja possahduksia piisaa koko rahalla, aivan sama mitä lipustaan on maksanut. Hitaammat pätkät tuntuvat olevan melkeinpä vähemmistössä. Lukumäärällisen yltäkylläisyyden lisäksi äksönpätkät ovat myös tavattoman pitkiä ja juuri tuosta johtuen puuduttavan tylsiä. Kukkeinpana esimerkkinä toimikoon Kirkin ja Khanin suhahdus avaruuspuvuissaan halki romua täynnä olevan avaruuden, jonka aikana besserwisserit kiljuvat ohjeitaan korvakuulokkeeseen. Kuvakulmiin ja efekteihin yksinkertaisesti turtuu. Erityismaininta pitää antaa vaiheisille, koskien niin hyppysissä pideltävää mallia kuin alustenkin aseistusta. Kauas taa ovat jääneet futuristiset energia-aseet, joiden leveät, jatkuvat säteet joko vaivuttivat tajuttomuuteen tai suoraan olemattomuuteen. Nyt valonnopeus on aivan liian hidasta, energiapärähdysten kuuluu kirahdella suorastaan naurettavaa nopeutta ja käyttäytyä kaikenkaikkiaan samalla tavoin kuin luotien.

Myös hahmojen kanssa ollaan hakusessa, tai pikemminkin hahmot on pantu palvelemaan juonta. Kyse ei ole siitä, ettei Kirk luottaisi Scottin arviointikykyyn mitä tulee aluksen turvallisuuden varmistamiseen, minkä johdosta Scott on pakotettu eroamaan. Kyse on tarpeesta saada yksi luottohemmo vihollisterritoriolle miinoittamaan pahisten pyrkimyksiä. Voin hyvin uskoa, että Kirk käyttää ohjesääntöä pääsääntöisesti vessapaperina ja tekee omantuntonsa mukaan, mutta nuoresta iästään huolimatta Enterprisella perinteisesti vallitsevan toveruuden siementen pitäisi olla jo kylvetty. Tuo omatunto on tuossa kriittisessä kohdassa täysin kateissa. Huonoa, hahmoja kunnioittamatonta käsikirjoittamista tämä tämmöinen.

Toinen sälli, jota läimitään (suipoille) korvilleen urakalla, on Spock. Muistatteko vielä, se tunteeton vulcanuslainen tiedeupseeri, joka käytti logiikkaa ongelmatilanteiden ratkomiseen? Eikö olisikin hei radikaalia, jos uudella versiolla olisi abysmaalisen huono tunnekontrolli ja sen pinna palaisi ensimmäisen tilaisuuden tullen? Olisi varmaan, jos takana olisi parin vuosikymmenen jatkumo tai edes muutama kausi tv-sarjaa, mutta jos uusi tyyppi rikkoo hahmonsa elokuvassa numero kaksi, katsojan kannalta tunnelataus jää olemattomaksi. Älkääkä sanoko, että kyllähän tässä on ne samat tutut hahmot, vain nuorempina. Ei ole. Kahden elokuvan perusteella, ei helvetissä ole.

Ennen kuin katsojaa rangaistiin Tähtien sodan esiosista lainatulla leijuautojen päällä tapahtuvalla mätöllä, joutuu hän kärsimään läpi varsin tuskastuttavan Khanin viha -lainan, jossa Kirkin ja Spockin roolit on käännetty päälaelleen. Toisiaan seuraavat traagiset tapahtumat ovat ilmiselvää, ponnetonta, tyhjän sangon kolistelua siitä hetkestä saakka, kun Kirk suuntaa säteilyn täyttämälle osastolle, kaikille niille, jotka ovat nähneet klassiset elokuvat. Lopuille ahdistavan luokattomasti lainatut yhtäläisyydet eivät puolestaan sano mitään. Koko kalabaliikin lopputulemakin on tarpeettoman selvää. Spockin henkiinherätykseen sentään käytettiin kokonainen elokuva, Kirkille suodaan viisi minuuttia. Tämä on vain yksi syy lisää vihata tätä alisuoritusta, kun sitä vertaillaan kolmekymmentä vuotta vanhaan lähdemateriaaliin.

Jos lähdette tekemään häpeämätöntä remakea vanhasta elokuvasta, koittakaa nyt Zarquonin tähden tehdä siitä alkuperäistä parempi. Muuten koko projektissa ei ole mitään mieltä. Ja jos jokun mielestä tämä kliinisesti laskelmoitu, tyhjäpäinen toimintarymy oli millään tasolla Khanin vihaa parempi, hoitoonhakulomakkeita saa aulasta pyytämällä.