Amerikan vampyyri
Tarina: Scott Snyder & Stephen King
Kuvitus: Rafael Albuquerque
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-408-4
Sanon heti kättelyssä, että vampyyrit epäeliömuotona ei ole koskaan ollut ns. minun juttuni. Lisäksi tuntuu, että vuosien vieriessä kulmahammasmunstereihin liitetään aina vain pöyristyttävämpiä ja jälkijättöisempiä juttuja. Kyllä, viittaan Twilightiin, jota en ole koskaan lukenut enkä nähnyt, ja joka on yksi niistä harvoista tekeleistä, joista voin sanoa, että lukematta paska.
Olen kuitenkin ehtinyt tutustua jos jonkinlaiseen verifaniviritykseen eivätkä kaikki ole luotaantyöntäviä. Buffy the Vampire Slayerista esimerkiksi pidin paljon, enkä vähiten Angelin ja Spiken takia. Mutta johtuen juuri tuosta pitkästä altistumisesta yön lapset -genrelle haluan vampyyriviihteeltäni jotain kutkuttavaa tai laulan sen armotta keskinkertaisuuden suohon.
Amerikan vampyyri ei ole keskinkertaista.
Pearl Jonesin päivä ei ole paranemaan päin
Pearl Jones on nuori nainen, joka hamuaa tähteyttä 20-luvun Hollywoodin hornankattilassa, niin kuin moni muukin. Vain aniharva sen saavuttaa, loput on tuomittu jäämään starojen varjoihin. Ja jotkut onnettomat joutuvat varjoihin ihan kirjaimellisesti. Monelle lie tuttua rajujen bileiden jälkeen tuntea kovaa janoa, saattaapa suussa tuntua muutenkin oudolta. Pearl tuntee liudan uusia hampaita ja janoaa verta. Hänestä on tullut vampyyri, muttei mikään ylimielinen, dekadentti euro-vampyr, vaan amerikkalainen vampyyri, jota vanhat säännöt eivät koske. Kiitos kuuluu Skinner Sweetille.
Skinner Sweetin tarina taas on ihan omanlaisensa. Villin lännen lopunaikojen pankkirosvo on matkalla tuomiolle poliisisaattueessa, kun asiat alkavat tapahtua hurjaa vauhtia. Pian koko konkkaronkalla on näpeissään julma psykopaatti tappaja, joka ei enää tottele luodinreikää nahassaan. Alkaa vuosikymmenten halki kestävä molemminpuolinen vendetta vampyyrin ja metsästäjien ottaessa yhteen. Taustalla hääräävät wanhan ajan verenimijät, joille Vampyr 2.0 ei ole ollenkaan mieluinen ajatus.
Kerrontaa kuljetetaan useassa aikatasossa, mutta missään kohtaa epäselvyys siitä, mikä tapahtuma kuuluu mihinkin kohtaan jatkumoa, ei pääse rassaamaan. Skinner Sweetistä saadaan leivottua salonkikelpoinen rakastettava paskiainen, olkoonkin että hinku suorittaa massateurastuksia laskee sympatiapisteitä jonnin verran. Pearl puolestaan on onneton olosuhteiden uhri, joka selviytyjänä pärjää tuli mikä tuli, vaikka kuolema. Kemia näiden kahden hahmon välillä toimii, sen minkä he ohikiitäen ehtivät hengata.
Skinner Sweet, Nomen est Omen -finalisti 2011
, sarjan idean luoja, vastaa Hollywood-aikakaudesta, kun taas Skinner Sweetin alkuvaiheiden hurmeessa piehtaroi itse
Stephen King. Viiden lehden pyrähdyksen lähetessä loppuaan tarinalinjat alkavat kohdata ja nivoutuvat toimivaksi kokonaisuudeksi. Pedataanpa loppuun pieni täky tulevaa varten.
Rafael Albuquerquen taide on juuri omiaan tähän sarjaan. Valon ja värien käyttö heijastaa kuvattavia aikoja ja tuo esiin uskottavasti niin tomuisen lännen kuin vallattoman, ärjyvän 20-luvun. Eurooppalaiset vampyyrit huokuvat yläluokkaista rappiota Skinner Sweetin rellestäessä hampuusina ja elokuvamaailman glamour säkenöi aina siihen saakka, kun pimeys laskeutuu.
Olen tavannut nyrpistellä nenääni vampyyrinaamoille, johon tapaa kuulua hillitön ryppyvoiteen tarve ja aina koomisiin mittoihin venyvä naamavärkki, jonka hampaisto panee sapelihammastiikerihainkin häpeämään karvat pyrstöstään. Tällä kertaa edes veikeät hampulinassut eivät himmentäneet lukukokemusta vaan istuivat maailmaansa mallikkaasti.
Amerikan vampyyri on verenjanoa niin kuin se kuuluu tehdä.
Routakoto 