Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2012

Raapale 305 – Alinen (31.10.)

Alinen

Seison pimeässä enkä tiedä miten olen sinne päätynyt. Näkemättäkin tunnen maan valtaisan painon kaikkialla ympärilläni. Olen syvällä. Kuulen läähätystä.

Tuoksu ei ole vieras. Se tuo mieleeni kostean koirankarvan. Jokin karvainen hipaisee reittäni. Tajuan olevani alasti.

Otus kulkee sivuitseni. Kun menetän kosketuksen siihen, astun eteenpäin enkä pysähdy. Seuraan sitä. Luulen, että se on koira. Ehkä se vie minut pois täältä.

Emme ole yksin. En näe tai kuule niitä, mutta tiedän pimeydessä piilevän olioita. Ne tahtovat minulle pahaa. Haluaisin huutaa ja paeta päättömästi. Se olisi tuhoni.

Saavutan pilarin. Tunnen siitä törröttävät pääkallot. Tiedän, etten koskaan pääse pois. Äänettömästi pilari imee minut sisäänsä.

Kuva

Raapale 304 – katso kuvat

Raapale 304 – Mikki Hiiri avaruushädässä (30.10.)

Mikki Hiiri avaruushädässä

Istuttiin iltaa systerin ja sen miehen kanssa. Muisteltiin menneitä, kaikkia niitä rankkoja juttuja, joita tehtiin nuorempina, ja kuunneltiin sitä musaa joka soi siihen aikaan. Sy Snootles, Modal Nodes, sitä vanhaa hyvää kamaa.

Yhtäkkiä ovi avautui. Voima värähti ikävästi ja laitoin jo käden valomiekalle odottaen sithejä tai ainakin vanhan kaartin keisarillisia. Sen sijaan ovella seisoi sellainen jawan korkuinen hiiri, mustat pallokorvat höristellen, punaiset housut jalassa.

Kysyin että mitä se tahtoi. Se piipitti olevansa uusi keisari tai jotain siihen suuntaan. Että me tehtäisiin nyt duunia sille. Enempää se ei ehtinyt. Systerin mies ampui sitä rintaan ja sanoi, että nyt ainakin ammuin ensin.

Arvosteluputki

Ei minun ollut tarkoitus kirjoittaa valtavaa määrää arvosteluja. Niin vain pääsi käymään.

Kun lokakuuta oli ehtinyt vierähtää reilu kolme viikkoa, huomasin tuotettuja arvosteluja olevan melkein yhtä monta kuin kuluneita päiviä. Välittömästi pään sisällä syntyi tavoite kirjoittaa arvostelu kuun joka päivälle. Saan aina välillä tällaisia pakkomielteitä. Helpointa on antautua niille.

Tavoitteen saavuttaminen ei ollut lopulta temppu eikä mikään. Olinhan jo jonkin aikaa takonut arvosteluja liukuhihnalta, joten mitään ylimääräisiä kevätjuhlaliikkeitä ei tarvittu. Sen kun pidin työtahdin päällä hieman pinnistäen. Ja nyt, päivän ollessa 30.10.2012, arvosteluja on kertynyt 31 kappaletta, siis jopa hieman etuajassa.

Mitään käytäntöä en aio tästä ottaa, mutta oneshottina tempaus oli jotain uutta ja tavoitteen saavuttaminen motivoivaa. Arvostelut ovat saaneet kehuja ja päätyneet aina vain useampaan paikkaan. Kvaak, Kirjaseuranta ja aivan pian Kirjavinkit.

Suoritan siis pienen tuuletuksen ja painun takaisin sorvin ääreen.

    Lokakuun arvostelut

  1. Shokki – Tekijänä Bernie Wrightson
  2. Mustapukuinen mies
  3. Kapteeni Amerikan kuolema
  4. Moby Doll
  5. Kapteeni Amerikka: Mies joka osti Amerikan
  6. Jäätynyt Kokytos
  7. Cocco Bill: Osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin
  8. On Suurten Muinaisten Aika
  9. Arzak
  10. Tähtikuunarin aarteet
  11. Hautuukoti
  12. Mannerheimin seikkailuja
  13. Jere Kostamus – The Big Joki
  14. Rhenus
  15. Sillage 5
  16. Sillage 6. Maailmojen sota
  17. Marcosin piippu
  18. Flash Gordon – Avaruuden rauhanlietsoja
  19. Planetes
  20. Salainen agentti X-9 Corrigan 1
  21. Mikä-mikä-maan saari
  22. Kumman rakas
  23. Ylivertaiset
  24. Robot 13: Kolossi
  25. Ylivertaiset 2
  26. Hullu joki
  27. Merkintöjä Burmasta
  28. Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1910
  29. Maattomien mailla
  30. Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969
  31. Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 2009
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-591-3

Mooren ja O’Neillin satavuotinen Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten liiga -eepos saa päätöksensä. Siinä missä 1800-luvun liiga pystyi vaikka mihin, 2000-luvun alun inkarnaatio on säälittävän kuutamolla. Orlando leikkii ikuista sotilasta massiivisen hermoromahduksen alla, Allan Quatermain asuu kadulla vetäen herskaa ja Mina, no, Minaan on pumpattu lääketehtaallisen verran kamaa 40 vuoden aikana hullujenhuoneella. Oliver Haddon kuulapsi on syntynyt maailmaan jo aikoja sitten ja liigaa käskyttävä Prospero alkaa olla äreällä päällä. Suoraan sanottuna hänen olisi kannattavampaa rekrytoida avukseen Bernard ja Bianca.

Alkuperäinen ajatus liigan takana oli nerokas. Koska tekijänoikeudet eivät vielä ylety vuosisatojen taakse, ne kun siirtyvät eteenpäin aina Walt Disneyn kuoleman vuosipäivien myötä, muinaisuuden suuria nimiä voi täysin vapaasti hyödyntää omassa tuotannossaan. Näin saatiin luontevasti 1800-luvun lopun seikkailuihin mukaan sellaisia legendoja kuten Tohtori Jekyll ja Kapteeni Nemo. Nyt kun tarina tapahtuu 2000-luvulla, nykyajan merkkinimien käyttö on tekijänoikeuksien vuoksi haasteellisempaa. Esimerkiksi J. K. Rowlingin lakimiesleegion ärhäkkyys jää toiseksi korkeintaan Disneyn perikunnan verihurttien raivolle, joten Potter-versumin hahmojen käyttö edellisen osan jo jokseenkin osoittelevaa Voldemort-kameota laajemmin olisi puhdasta hulluutta. Mutta mehän puhumme nyt Alan Mooresta. Totta kai pääsemme vierailemaan Tylypahkassa, jonka visuaalinen ilme panee Danten Helvetin paholaisen kiroamaan mielikuvituksettomuuttaan.

Facebook-kaverini summasi lukukokemuksensa sanoihin: ”Alan Mooren keskisormi näkyy Kuuhun saakka.” Hän ei ole väärässä.

Liigan retki vuodesta 1910 vuoteen 2009 oli mielenkiintoinen, mutta jäi sirpaleiseksi. Niistä ei muodostunut erityisen vetävää kokonaisuutta, toisin kuin ensimmäisistä seikkailuista. Myös liigan jäsenten todellinen panos jäi lopulta vaisuksi. Asiat tapahtuivat paljolti heistä riippumattomasti ja moni juttu olisi mennyt aivan samalla tavalla, vaikka Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan sijaan kentällä olisi häärinyt jo edellä mainittu Pelastuspartio. Silti Mooren visiossa on munaa, mikä tulee parhaiten esiin tässä viimeisessä kirjassa. En olisi ehkä muutenkaan koskaan lukenut Pottereita uudelleen, mutta nyt ainakaan en pysty.

Halki kolmen kirjan kulkee myös fantastinen novelli Kuun kätyrit, jonka todellinen merkitys kerrotaan tietenkin vasta aivan lopussa. Tyyliltään se tavoittelee 60-luvun brittiläisen uuden aallon meininkiä ja Kuu on niin täynnä viitteitä pitkin tieteiskirjallisuuden historiaa, että niiden selvittely vastaa lähinnä Tv Tropesin sisällön kattavaa kahlaamista.

Muutaman luovan hullun työn jälkeä ihaillessani olen ajoittain pohtinut, mitähän kamaa nämäkin ovat vetäneet ja mistä sitä mahtaisi saada. Mooren kohdalla mietin vain ensimmäistä. Niihin sieniin en kyllä uskaltaisi koskea.

Raapale 303 – Hissi (29.10.)

Hissi

Astun rappukäytävään ja jätän myrskyn puhaltamaan yksikseen. Ravistan vedet sateenvarjosta ja painan valonappia. Ei vaikutusta. Kävelen hissille ja painan toista nappulaa, mutta siitä on yhtä vähän hyötyä. Tilaan hissin. Sadepilvien tummentama myöhäisiltapäivä luo ankeaa tunnelmaa.

Hissi saapuu, ovet liukuvat sivuille. Hissikorissa seisoo tummansiniseen pukuun pukeutunut mies. Punainen solmio, kiiltävät kengät, nahkavyö. Asuun sopisi lierihattu, mutta hänellä ei ole päätä. Astun hissiin.

Painan kerrokseni nappulaa, numero kahdeksaa. Hissin koppi on ahdas, sopiva kolmelle aikuiselle tai kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Nojaan sateenvarjoa lattiaa vasten miettien, pitäisikö minun sanoa jotain säästä. Ehkä kuitenkaan ei.

Kahdeksannessa kerroksessa poistun hissistä. ”Hyvää päivänjatkoa”, sanon kumartaen.

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969

Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga – 1969
Kirjoittanut: Alan Moore
Piirtänyt: Kevin O’Neill
Egmont, 2011
ISBN: 978-952-233-462-6

Let’s do the time warp again! Edellisen osan tapahtumista on liki kuusikymmentä vuotta, minkä johdosta ainoastaan tiimin kuolemattomat jäsenet porskuttavat edelleen. Mina, Allan ja Orlando, joka jatkaa sahaamistaan kahden sukupuolisen ääripään välillä.

Oliver Haddon suunnitelma tuottaa kuulapsi ja saada aikaan nykyisen maailman loppu etenee edelleen ja sankarit ovat aivan pihalla. Tämä sopii jossain määrin ajankuvaan, onhan vuosi 1969 ja ilmassa sekä vapaata seksiä että päheitä päihteitä. Suunnitelman kaikkien vaiheiden tarpeellisuutta en minäkään hahmottanut, liekö syynä siihen se, että kovinta kamaa mitä lukiessani vedin oli kofeiini.

Minalla ei ollut vastaavia ongelmia. Hän päättää nielaista saamansa epämääräisen napin avatakseen aistejaan ja siitä käynnistyy vallan veikeä trippi, jonka visuaalinen ilmentymä on moorelaisittain katsottuna varsin vakikamaa. Vuosikymmenen takaiset muistikuvat Prometheasta pulpahtavat hakematta mieleen.

Kulttuurisia viittauksia piisaa edelleen, ja niistä epäilemättä suurin osa livahtaa minulta jälleen ohi. Muutama bongattu juttu kyllä kohotti henkeä ja pani harkitsemaan, pitäisikö netistä troolata esiin jokin lähdeviitteellinen raportti tästä tarinasta. Kai siitä saisi silloin enemmän irti, mutta vielä ei aikaa moiseen lohjennut. Jonkin verran viitataan myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Black Dossier -seikkailuun, joka sijoittuu 50-luvun loppupuolelle ja jota en ole lukenut. Selvästi pitäisi.

Pidän kovasti vahvoista naishahmoista. Siksi Mina onkin niin kiinnostava, koska hän toisaalta piiskaa joukkoaan eteenpäin muiden lähinnä lusmuillessa, mutta vaaran paikassa hän ei olekaan aina rinta rottingilla haastamassa koko maailmaa. Hän on nainen, joka pelkää pahoja seuraamuksia, mutta hankkii itsensä vaaran tielle silti kerta toisensa jälkeen.

Kiinnostavaa pohdintaa tuli myös siitä, miten ruumiiltaan ikinuori kokee kuolemattomuuden. Mieli ja asenteet vanhenevat, mutta ulkopuolisten odotukset syntyvät aina näennäisen iän mukaan. Jos sitä vastaan ei halua käydä ikuista taistoa, pitää opetella olemaan nuori jokaisen sukupolven tapojen mukaisesti. Rajuu hei.

1969 on enemmän kokonaisuuden osa kuin 1910, joka toisaalta oli aika itsenäinen teos ja toisaalta samalla varsin irralliseksi jäävä esinäytös. Samalla 1969 on ehdottoman olennaista luettavaa, jos trilogiasta meinaa saada irti koko impaktin, sillä siinä pohjustetaan lopun varsin yllättäviä rymistelyjä. Kuka onkaan Tom, jonka toinen nimi on ihme ja sukunimi arvoitus?

Nanottaako vaiko eikö?

Marraskuu lähenee ja sen myötä Nanowrimo. Aloin eilen pohtimaan vakavissaan, osallistunko sittenkään siihen, aiemmista aikeistani huolimatta.

Mikä on Nanowrimo?

NaNoWriMo tulee sanoista National Novel Writing Month ja on tempaus, joka on aika päiviä sitten muuttunut kansainväliseksi. Jokainen osallistuja puuhaa omaa projektiaan ja tavoitteena on kirjoittaa 50000 sanan romaani. Kukaan ei vahtaa eikä hauku perään, haaste on puhtaasti itseään vastaan.

Olen osallistunut Nanoon viidesti, joista kolmena kertana sain tavoitteen täyteen. Kahden muun kerran kohdalla luovuin leikistä parin päivän sisään.

Mitä hyötyä?

Nano on loistava, yhteisöllinen tapa osoittaa itselleen, että pystyy tuottamaan pitkäjänteisesti tekstiä romaanimitan verran. Samalla saa kasaan käsikirjoituksen raakileen, jota voi sitten työstää kohti valmiimpaa, kustantajalle lähetettävää muotoa. Kiksit siitä, kun saa ensimmäisen kerran romaanimittaisen tekstin plakkariin ovat aika huimat.

Miksi nanottaisin?

Nanotus kuuluu vuosisuunnitelmaani. Jättämällä nanon väliin luopuisin mahdollisuudesta saada kaikki tavoitteet täyteen.

Olen luvannut tai ainakin puhunut monelle, että taas nanotetaan. Jättäytymällä pois pettäisin vähintäänkin muiden odotuksia.

Nano on tässä vaiheessa ainoa mahdollisuus saattaa viimevuotinen romaanikäsis parempaan kuosiin tämän vuoden puolella, kuten vuositavoitteissa lukee.

Miksi en nanottaisi?

Aiemman kokemuksen perusteella tiedän, että Nanowrimo syö käytännössä kaiken vapaana olevan ajan koko kuukauden ajalta. Tokihan sitä nyt perheelle aikaa riittää nanokuun aikanakin, mutta mihinkään muihin kirjallisiin pyrintöihin sitä ei sitten enää ratkeakaan. Tai sitten ratkeaa pää.

Tekemättä jäisi paljon arvosteluja. Niistä on nyt tullut sen verran kiittävää palautetta, että tuntuisi kurjalta jättää ne heitteille kuukaudeksi.

Raapaleprojekti jäisi syrjään. Jos yrittäisin pusertaa satasanaisen tarinan joka ilta, se kepittäisi pahimmillaan pari tuntia nanoaikaa.

Vuoden loppuun mennessä pitäisi työstää novelistiikkaakin. Nanon myötä se kaikki jäisi joulukuulle.

Vertailua

Vuositavoitteista murehtuminen on turhaa. Enhän viime vuonna voinut tietää lainkaan, mihin tämä vuosi minut veisi. Tilanne on jo muuttunut niin paljon, että joulukuussa kirjailluista tavoitteista kiinni pitäminen olisi vain tyhmää. Sitä paitsi en millään saa kaikkia tavoitteita täyteen, niitä on nyt kertakaikkisen liikaa rästissä. Kaksi kuukautta ei vain riitä niiden setvimiseen.

Aikeenani oli kirjoittaa uusiksi jompi kumpi vanhoista nanokäsiksistäni. Se olisi suoraan sanoen vaatinut kunnon alkuvalmisteluja, juonirungon rakentamista. Kummankaan käsiksen kohdalla en ole näin tehnyt, ja aikaa on noin kaksi päivää. Ilman kunnon suunnitelmaa lopputuloksena olisi kuitenkin vain huttua, jota pitäisi puukossaa rankasti jälkikäteen. Tilanne olisi siis suunnilleen sama kuin nytkin.

Raapalenakin saisin ehkä kirittyä joulukuussa umpeen, mutta pakotettu tauko lukemisessa ja arvosteluissa harmittaa jo valmiiksi. Tämä on yksi niistä asioista, jotka ovat muuttuneet vuoden aikana. Alkuperäinen tavoite oli tehdä yksi arvostelu per kuukausi. Nyt niitä on tältäkin kuulta jo 29.

Novelleille on tilausta. Jos en paneudu niihin marraskuun aikana lainkaan, joulukuussa ei synny välttämättä muuta kuin onnetonta räpellystä joka suuntaan. Sen sijaan että panostaisin niihinkin extrakuukauden verran ja tuottaisin laadukkaampaa kamaa.

Lopputulema

Taitaa käydä niin, että jätän sittenkin Nanowrimon väliin tänä vuonna ja myönnän, etten ole superihminen. Pystyn tuottamaan vain rajallisen määrän tekstiä ja fiksumpaa on panostaa sellaiseen, jolle on kysyntää: raapaleet, arvostelut, novellit. Romaanin aion myöskin kirjoittaa, mutta sen tekeminen pitää ajatella pään sisällä jollain muulla tavalla kuin mihin olen tänä vuonna pystynyt.

Jos blogin lukijoilla on tästä näkemyksiä, kuulen niistä mielelläni. Mitä kamaa te haluatte minulta jatkossa lukea?

Raapale 302 – Hylkyjen hautuumaa (28.10.)

Hylkyjen hautuumaa

Kauempaa planeetta näyttää seesteiseltä. Sitä kattaa ohut ilmakehä, ei missään nimessä ihmisen hengitettäväksi soveltuva. Katselen sitä näyttöruudusta, ikkunoista se ei näy. Edessä on miljardeja tonnia romua.

Planeetan lähestyessä kuljetusalus alkaa hidastaa. Runko tärähtelee ja etäiset napsahdukset lukitusten avautumisesta kantautuvat hylättyjen alusten runkojen läpi. Lastina on pieniä sukkuloita, massiivisia hävittäjiä, luksusristeilijöitä. Yksi kerrallaan ne irtautuvat jatkaen matkaansa kohti romuplaneettaa, jonka vuosituhantiseen, hylkyjen peittämään pintaan ne iskeytyvät hirvittävillä nopeuksilla.

Oma alukseni on viimeisten, hidastuneimpien joukossa. Annan momentin viedä minua ja kytken raketit vasta viime hetkellä, ettei minua havaittaisi kuljetusalukselta.

Sitten lähden etsimään Prinsessa Tarumiksen hautajaisalusta ja ennen kaikkea sen kyydissä ollutta staasikenttää.

Maattomien mailla

Maattomien mailla (Maattoman Juanin matkat IV)
Javier de Isusi
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0788-8

Tähän neljänteen kirjaan saakka Vascon retki Väli-Amerikasta Etelä-Amerikkaan on sujunut kohtalaisen lineaarisesti. Pari takaumaa on säröttänyt kronologista kerrontaa ja kirjojen välillä ollaan siirrytty seuraavaan etappiin. Maattomien mailla ottaa quatrologian kolme aiempaa osaa ja pyyhkii niillä hien otsalta. Sitten mennään.

Vasco tavataan Braziliasta lentökentältä. Hänen etsintänsä on lopussa, mutta tuloksista lukijalla ei ole mitään käryä. Tarina nytkähtää liikkeelle ja polveilee saman tein kymmeneen suuntaan vähintään yhtä monessa aikatasossa. Vasco on lentokentällä, hän on sademetsässä intiaanien luona, hän reissaa uuden matkakumppaninsa kanssa pitkin rantoja. Samalla meille kerrotaan hänen ja Juanin lapsuudesta, ja nuoruudesta. Lankoja sidotaan yhteen, mutta tämän kerän kimppuun on päässyt kopallinen kissanpentuja eikä tehtävä ole helppo. Se ei kuitenkaan lannista Javier de Isusia lainkaan, sillä hänen kykynsä ovat kasvaneet vuosien saatossa vastaamaan tähän haasteeseen voittoisasti.

Juanin kohtaloa Vasco murehtii edelleen, mutta sademetsässä oleskelu nostaa esiin myös muita kysymyksiä. Millaisia rooleja Vasco esittää ja miksi, ja mitä löytyy kaikkien roolien alta? Kuka on Vasco? Mitä hän haluaa, kun kaikki turha, kuten housut, on riisuttu pois? Näitä asioita käsittelee myös kirjan lopussa oleva essee. Millainen on alkuperäiskansojen aikakäsitys, minäkäsitys ja yhteisöllisyys? Vasco löytää vastauksia, mutta niiden soveltaminen on toinen juttu. Vaatii työtä olla kiinni nykyhetkessä ja olla tyytyväinen siihen mitä on, sen sijaan että aina haikailee jotain muuta.

Maattoman Juanin matkat on voimakas sarja ja näyttää kovasti erilaisen maailman verrattuna siihen, mitä päivittäin kokee lievää ylipainoa kerännyt, keski-ikäistyvä harrastelijasarjakuvakriitikko. Maailman erilaisuus ei toki tule yllätyksenä, mutta sarjakuva itse sekä lisämateriaalina toimivat esseet ja esittelyt kunkin kirjan lopussa avartavat näkemystä hämmentävästi. Ennen kaikkea saatu tieto ja hahmojen teoista välittyneet kokemukset onnistuivat herättämään halun tietää lisää, ja jopa ajatella maailmaa uudella tavalla. Tätä minä pidän merkkinä menestyksekkäästä teoksesta, jolla on arvoa ulkoisen viihteellisyytensä lisäksi.

Suosittelen Maattoman Juanin matkoja kaikille seikkailijoille, jotka haluavat nähdä ja ajatella enemmän, mutta joille kuukausien vierailu sademetsien alkuperäiskansojen keskuudessa on haastavaa järjestää.