Tässä n. viiden kuukaudee mittaan olen ehtinyt aloittaa kohtalaisen monta novellia. Kymmenen ei voi olla kovin kaukana totuudesta. Ainutkaan ei ole edes lähellä valmistumistaan. Elokuun lopussa tilanne on sikäli murheellinen, että Portin novellikisan kuolonlinja lähenee. Taasko sitä pitäisi uupua portille, tai itseasiassa puoli mailia ennen?
Kuten jo aiemmin olen sanonut, viimeisen vuosikymmenen aikana suosituin kirjoitustaktiikkani on ollut odottaa sopivaa fiilistä. Sellaista oloa, joka vain pakottaisi ne sanat ulos ja lopputulos olisi jotain hienoa ja valmista. Joidenkin roolipelihahmoihin liittyvien tekstien kanssa niin on käynytkin, mutta ainoallakaan ei ole ollut mitään asiaa pientä kaveripiiriä laajempaan julkaisuun. Vihdoin jouduin toteamaan, että kai sitä on pakko pistää vapaa-aikaa ja persposket likoon, jos jotain tahtoo saada aikaiseksi.
Ja sitten käy näin. Hahmotin yhtäkkiä, millaisen tarinan haluaisin kertoa. Minulla oli aavistus hahmoista ja heidän keskinäisestä dynamiikastaan, ympäristöstä, miljööstä, tapahtumaketjusta. Ennen kaikkea tiesin, miltä tarina tuntuisi. (Haaste on tietenkin saada se tunne säilymään, kun sitten lukee loppuun saatetun novellinsa.) Bonuksena myös jokainen nimi, henkilön tai paikan, solahti kohdalleen ihan ilman yritystä.
Jokaisen muun projektin kanssa on käynyt niin, että muutama ensimmäinen sivu ei kuulosta siltä visiolta, jonka perusteella kuhunkin tarinaan ryhtyi, ja sitten se jää muhimaan. Tässä projektissa tämä ongelma loisti poissaolollaan, sillä oma sisäinen fiilari pysyi koko luomisprosessin läpi, ja ennen kaikkea ei romahtanut kasaan ja palanut poroksi, kun pakotin itseni lukemaan lopputuotoksen. Pitkästä aikaa on sellainen olo, että en kirjoittanut täyttä kukkua.
Koska novellin vire on tietyllä tapaa nostalginen, kaipasin sopivaa innoitusta. -73 syntyneenä 80-luku, jos nyt tietty vuosimäärä pitää rajata, tihkuu nostalgiaa, vaikka vuonna 80 olin vasta 7-vuotias, puolisokea ja ekalla luokalla. Ehkä vuosikymmenen loppuun mennessä radiossa soi myös ne alkuvuosien biisit niin ahkeraan, että nekin jäivät päähän elämään. Muutamaan otteeseen olen YouTubesta koittanut hakea kasaribiisejä, mutta se on aika vaivalloista, jos muutaman minuutin välein pitää muistella biisien tai artistien nimiä tai koittaa tuurilla löytää jotain hyvää. Niinpä rekrytoin feissarikavereitani ehdottelemaan sopivaa musiikkia taustameteliksi, ja tulihan niitä vinkkejä. Liki koko novelli syntyikin kajareiden suoltaessa kasaria. Tästä kiitos kaikille osallisille!
Ensimmäinen lukukerta poiki pari minimaalista muutosta. Kai se alkaa olla aika valmis. 3-4 päivää siihen meni, ~2,5k sanaa. Enää itse tarinan nimi uupuu.
Hemmetti, tässähän ehtisi kirjoittaa vielä toisen!
Routakoto 